Jumala ei ole kaukana

Jeesus koki ristillä suurimman mahdollisen inhimillisen epätoivon.

Esitin tässä taannoin eräälle ystävälleni ajatuksen, jonka hän käski minun laittaa talteen. Niinpä päätin työstää siitä lyhyen tekstin myös muiden luettavaksi.

Paavali vakuuttaa puheessaan Ateenalaisille Areiopagilla (Ap 17:27) että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Tämä on hieman hämmentävä lupaus, sillä varmasti jokainen meistä voi todistaa, ettei aina Jumala ole tuntunut läheiseltä. Sen sijaan Jumala tuntuu usein etäiseltä. Muinaiset ihmiset uskoivat Jumalan asuinsijan olevan Jumalan taivaassa, tähtien takana, mutta nykykosmologia on siirtänyt tuon viimeisen horisontin kymmenien miljardien valovuosien päähän. Haluaisimme ymmärtää Jumalaa, mutta jos jo kaiken inhimillisen tiedon omaksuminen on epätoivoinen tehtävä yhdelle ihmiselle, niin miten paljon käsittämättömämmät ovat äärettömän Jumalan aivoitukset. Ehkä haluasimme tuntea Jumalan läheisyyden ja nähdä hänen siunauksensa elämässämme, mutta sielumme on kylmä arkemme keskellä eivät työmme hedelmät osoita mitään suuria siunauksen merkkejä. Kaiken tämän keskellä meidät voi vallata epätoivo: miksi Jumala on niin kaukainen. Niinpä meitä saattaa myös hämmentää, kuinka Paavali voi silti sanoa, ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä.

Englantilainen kristinuskon puolustaja ja ajattelija C.K. Chesterton näyttää pohtineen tätä samaa kysymystä. Evankeliumien kertomuksen mukaan Jeesus huusi ristillä epätoivon vallassa psalmia 22 lainaten: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" Tästä evankeliumien hämmentävimmästä jakeesta Chesterton tekee lähes yhtä hämmentävän havainnon: näyttää siltä, kuin Jumala itse olisi hetkeksi lakannut uskomasta itseensä. Oliko Jumala todella hylännyt Jeesuksen? Oliko Jumalan kolminaisuus mennyt jotenkin rikki?

Ihmiskunnan ja Jumalan välissä on todellakin välimatka, raja tai juopa: raja luodun ja luojan välillä. Inkarnaatiossa Jumala ylitti kuitenkin tuon rajan: Isä Jumalan ainoa Poika, riisutui Jumalaisesta muodostaan ja otti ihmisen muodon. Poika syntyi Jeesus Nasaretilaiseksi, ihmiseksi, mutta säilytti silti yhteyden Isään pystyen näin ilmoittamaan meille Isän. Kun Jeesus sitten naulittiin ristille, koki hän tuon ihmiskunnan ja Jumalan välisen etäisyyden kaikessa karmeudessaan. Se kärsimys, josta hän oli edellisenä yönä Getsemanessa kyynelin rukoillut Isää hänet säästämään, oli nyt kohdannut häntä. Hänet oli petetty, hylätty, syyttömänä ja väärin perustein tuomittu, kidutettu ja jätetty kuolemaan. Kansanjoukot, jotka olivat vain muutamaa päivää aiemmin huutaneet häntä pelastajakseen, olivat nyt vaatineet hänen kuolemaansa. Jopa keskipäivän aurinko oli peittynyt raskaan pilviverhon taakse ja pimeys peitti maan. Eikä Jumala ollut rukouksista huolimatta halunnut säästää häntä tältä kärsimykseltä. Koko Jeesuksen inhimillinen kokemusmaailma todisti, että Jumala oli hänet hyljännyt. Hänen inhimillinen epätoivon ei tuossa hetkessä olisi mitenkään voinut olla suurempi.

Jos oletamme, ettei Jumala kykene sillä tavalla särkemään itseään, että Jeesus olisi ristillä lakannut olemasta Jumalan Poika (joka on erottamatta ja sekoittumatta osa Isää ja Pyhää Henkeä) niin huomaamme, että tuo inhimillinen epätoivo ja etäisyyden kokemus, jonka Jeesus koki suhteessa Jumalaan, näyttäisi olevan osa Isän ja Pojan välistä suhdetta ja siten osa Jumalaa itseään. Jos näin todellakin on, niin voimme esittää kysymyksen: missä Kristun on silloin, kun me koemme tuon inhimillisen etäisyyden Jumalaan? Onko Kristuskin tavoittamattomissa Isä Jumalan kanssa? Ei ole: Jumala kyllä tuntuu meistä etäiseltä, mutta koska tuo inhimillinen etäisyyden kokemus on osa Isän ja Pojan suhdetta, on Kristus itseasiassa tuon kokemuksen "tässä päässä". Kristuksen henki on jo meidän kanssamme! Jumala ikäänkuin "alkaa" jo tuosta etäisyyden kokemuksesta, koska se kokemus on itsessään osa Jumalaa. Juuri Kristuksen henki vaikuttaa meissä tuon murheen, kutsuen meitä Isän Jumalan yhteyteen.

Niinpä jos hyvä lukijani koet nyt Jumalan kaukaisena ja tavoittamattomana, niin tiedä että sinä olet jo Hänen syleilyssään ja Jeesus Kristus on jo sinun kanssasi. Jumala ei totisesti ole kaukana yhdestäkään meistä!

[edit 10.4.2020, lisätty unohtunut sana toiseksi viimeiseen kappaleeseen, jotta kolminaisuusoppi pysyy selkeämpänä]

Evoluutiobiologin kummallinen ihmiskuva

Myös Leonardo da Vinci pohti, mikä ihminen oikeastaan on.

Nuoruuden ystäväni V-J lainaa Baabelin torni blogissaan Richard Dawkingsin ajatusta, että ihmisen pitäisi kuoleman lähestyessä (tai sitä pohtiessaan) pitää itseään onnekkaana, että on ylipäänsä saanut elää. Ihmisen genomi on näet niin pitkä, ja se mahdollistaa niin monta erilaista geenien yhdistelmää, että vain häviävän pieni osa kaikista mahdollisista genomiyhdistelmistä on koskaan syntynyt ihmisiksi: niinpä me, jotka olemme saaneet elää, olemme se harvojen onnekkaiden joukko niistä miljardeista miljardeista (^n)  ihmisistä, jotka olisivat potentiaalisesti voineet olla olemassa.

En missään tapauksessa kritisoi ketään, joka tällaisesta ajatuksesta löytää lohtua sielulleen: ihmiselämän ainutlaatuisuus on tärkeimpiä asioita, mitä ihminen voi ymmärtää. En silti voi olla kummastelematta sitä tapaa, jolla Richard Dawkings nämä lohdun sanansa ihmiselämän ainutlaatuisuudesta perustelee, tai sitä ihmiskuvaa josta ne kertovat. Ne nimittäin antavat ymmärtää, että ihminen on pohjimmiltaan kokoelma geenejä: että juuri "minä" olen olemassa, koska juuri minun genomini omaava biologinen olento on olemassa.

Vaikka pitäisimme ihmistä "vain" biologisena olentona, niin hän on silloinkin paljon muutakin, kuin vain geeniensä summa. Muutenhan esimerkiksi identtisillä kaksosilla ei olisi mitään eroa sen enempää luonteessaan, harrastuksissaan, mieltymyksissään tai ajatuksissaan. Mutta jokainen, joka tuntee identtisiä kaksosia, tietää etteivät he ole suinkaan samanlaisia. Vaikka heillä molemmilla on samat geenit ja olennaisesti sama kasvuympäristö, muokkaavat heidän erilaiset kokemuksensa heistä erilaisia persoonia. Jokin tekee "Juhasta" ja "Jannesta" kaksi eri henkilöä, vaikka he ovat molemmat saaneet alkunsa yhdestä ja samasta biologisesta solusta. Siinä vaiheessa, kun he ovat eläneet 35 vuotta, opiskelleet ja asuneet eri paikkakunnilla, perustaneet omat perheensä ja saaneet omia lapsia, on selvää, ettei heidän elämänsä ja minuutensa määrittävä tekijä ole ollut heidän geeninsä.

Niinpä huomaamme, että juurikin eletty elämä rakentaa "minuuden" ja tekee ihmisestä ihmisen. Kaksosenkin elämää määrittää varmasti enemmän se, että ylipäänsä on olemassa toinen ihminen, jonka kanssa hän jakaa samat geenit, kuin noiden yhteisten geenien varsinainen sisältö. Ihminen yrittää sopeutua (niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin) kaikkeen kokemaansa ja näin jokainen kokemus tulee muuttaneeksi ihmistä. Ihminen ei suinkaan muista kaikkea kokemaansa, mutta kaikki ne ovat jättäneet häneen jälkensä.  Kaikista ihmisen kokemuksista muodostuu kertomus ja kaikkein parhaiten ihminen ymmärtää itseään, mikäli hän kykenee muodostamaan kaikesta kokemastaan johdonmukaisen tarinan, joka on sopusoinnussa tuon kertomuksen kanssa.

Tällöin geenit määrittelevät tietyt biologiset reunaehdot sille, miten ihminen voi kokemuksiinsa reagoida, mutta nimenomaan mukautuminen noihin kokemuksiin muokkaa ihmistä. Niinpä myös väittely siitä, määrittävätkö ihmistä enemmän geenit vai ympäristö, on tietyssä mielessä väärinymmärrys. Meidän psyykkeemme (ja oikeastaan koko ruumiimme) on monimutkainen dynaaminen systeemi, eli ympäristöään havainnoiva ja siihen sopeutuva kokonaisuus. Ja koska kokemuksemme ovat ennustamattomia, ei meidän psyykkeemmekään voi koskaan olla biologisesti ennalta määrätty.

Niinpä joudun toteamaan, että samoin kuin identtiset kaksoset ovat erilaisia vaikka ovat syntyneet samoilla geeneillä ja jakaneet saman kasvuympäristön, niin samoin vaikka olisi olemassa joku biologinen olento, jolla on täysin samat geenit kuin minulla, ei hän kuitenkaan olisi millään muotoa "minä". Samoin joudun toteamaan, että kun Richard Dawkings ihasteli miten paljon erilaisia ihmisiä voisi olla olemassa ja kuitenkin vain niin harva on oikeasti syntynyt, että hän on oikeastaan vasta raapaissut pintaa. Dawkings maalaa eteemme kuvan kaikista mahdollisista geeniyhdistelmistä ja näyttä meille miten "onnekkaita" saamme olla juuri omista geeneistämme. Jos kuitenkin voisimme nähdä myös kaikki ne mahdolliset elämät, joita pelkästään itse (näillä geeneillämme) olisimme voineet elää (tai mitä vielä tulevaisuudessa toivottavasti voimme elää), huomasimme, että saamme olla vielä paljon onneekkaampia juuri tästä eletystä elämästä ja siitä, miksi se on meidät muovannut. Samalla saattaisimme myös nähdä, että oikeastaan se geneettinen materiaali, josta meidät on tehty, ei ole itsessään arvokasta, vaan juurikin se kertomus jonka olemme kokeneet.

Olen kuullut sellaisen mielenkiintoisen ajatuksen, että juuri tämä meidän sisäinen kertomuksemme koetusta ja eletystä elemästä on se, mitä me kutsumme ihmisen sieluksi. Juuri tuo yhtenäinen kertomus sitoo, yhdistää ja jäsentää yksittäiset kokemuksemme kokonaisuudeksi, johon kaikki psyykkeemme osat samaistuvat ja luovat yhtenäisen "minän". Silloin Raamatun lupaus iankaikkisesta elämästä on lupaus tuon tarinan ja kertomuksen jatkumisesta. Se on lupaus, että tämä tarina ei ole ollut turha, eikä kokemamme kärsimykset yhdentekeviä, onnen hetkemme mitättömiä eivätkä hyvät tekomme tarpeettomia. Lupaus, että tämä tarina ja kertomus jatkuvat, vaikka tämä geneettinen materiaali katoaa ja ruumiimme palaa jälleen maaksi, josta se on otettu. Se on minun turvani ja lohtuni.

kuvituskuva: Hans Bernhard (Schnobby) [CC BY-SA (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)]