Isäni muistolle

 

Tänään on 13.3. ja isäni syntymästä on kulunut 70 vuotta. Isäni ei kuitenkaan ole sitä enää kanssani näkemässä: hän menehtyi sunnuntaiaamuna neljä kuukautta sitten Lapin Keskussairaalassa. Hän oli ollut sairaalassa siihen mennessä 10 päivää, mutta ei hoidossa, vaan tutkimuksissa. Diagnoosi oli vihdoin saatu edellisenä perjantaina, mutta koska kaikkia hoitohjeita ei oltu vielä saatu välitettyä isälleni, oli hän saanut jäädä vielä viikonlopun yli osastolle ja hänen oli tarkoitus kotiutua maanantaina.

Isäni oli kärsinyt hitaasti heikentyvästä kunnosta yli vuoden ajan ja vaikka hän oli käynyt jo lukuisissa tutkimuksissa, ei syytä oireille ollut löydetty. Lopulta kunto meni niin huonoksi, että hän hengästyi muutaman portaan jälkeen eikä hän kyennyt nukkumaan kuin istueltaan.  Niinpä kun hänet vihdoin kutsuttiin laajoihin tutkimuksiin marraskuun alussa, lähti hän toiveikkaana matkaan. Sairaalassa saadut happiviikset mahdollistivat kävelyn hengästymättä ja nesteenpoistolääkitys laski turvotusta niin, että myös nukkuminen makuulla onnistui. Ja vaikka saatu diagnoosi ei lopulta ollut laadultaan hyvä, niin olemassaoleva hoitosuunnitelma lupasi että, kunnon pitäisi vielä kohentua.

Sunnuntaiaamuna isäni oli iloinen. Hän oli soittanut kotiin ja kertonut päivystysvuorossa olevalla lääkärille, että hänen nuorin poikansa oli tulossa tapaamaan häntä iltapäivällä. Noin puoli yhdentoista aikaan isäni kuitenkin löydettiin elottomana lattialta. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen. Kohtaus oli ollut niin raju, että vaikka hän oli sairaalan osastolla, ei hän ollut kyennyt hälyttämään apua, ja vaikka hänet löydettiin alle 15 minuutin päästä kohtauksesta, ei elvytystoimista ollut mitään apua. Sydän oli vain yksinkertaisesti pysähtynyt.

Inhimillisesti isäni kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet olivat mitä murheellisimmat. Äitini ei ollut nähnyt sairasta miestään yli viikkoon, sillä vietyään hänet 300 kilometrin päähän tutkimuksiin, ei hän ollut jäänyt hänen seurakseen, koska tutkimuksista oli tulossa pitkät, eikä välitöntä hengenvaaraa pitänyt olla. Isäni oli ollut niin toiveikas siitä, miten oireiden hoito oli kohentanut hänen oloaan ja miten tulevan lääkityksen piti sitä vielä jatkossakin parantaa. Mitä kaikkea hän vielä jaksaisikaan tehdä, kun niin moni asia oli jäänyt heikentyneen kunnon vuoksi kesken! Isäni ei myöskään ollut nähnyt veljeäni moneen kuukauteen, joten hän odotti myös hänen tapaamista innokkaasti. Niin paljon toivoa, niin paljon suunnitelmia, mutta ne kaikki raukesivat tyhjiin. 

Toivo

Kristinuskon ytimessä on sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Tuo sanoma pitää sisällään myös ilosanoman toivosta: että niin kuin Jeesus nousi kuolleista ja astui taivaaseen, myös jokainen kristitty nousee kerran kuolleista ja pääsee Jeesuksen luo taivaaseen. Ja tämä sanoma - ylösnousemustoivo - muuttaa myös tämän maanpäällisen elämän täysin. Kuolema ei olekaan enää kaiken loppu, sillä ylösnousemus muuttaa tämän vajavaisen maallisen elämän iankaikkisuuden kirkkaudeksi. Kuolema ei ole enää se hetki, johon kaikki toiveet ja haaveet päättyvät, vaan siitä tulee niiden lunastaja. 

Minun isäni toivoi pääsevänsä kotiinsa. Sen sijaan hänelle tuli kutsu taivaan kotiin. Hän toivoi että lääkärit voisivat parantaa hänen sairastavan ruumiinsa. Hän saikin kutsun ylösnousemusruumiiseen, jossa ei ole enää sairautta, ei tuskaa eikä kyyneleitä. Hän toivoi tapaavansa poikansa ja pääsevänsä kotiin rakkaan vaimonsa luokse. Nyt hän saa tavata isänsä ja hänelle niin rakkaan äitinsä, sekä monet jo edeltä menneet tädit, serkut ja isovanhemmat.

Ylösnousemus muuttaa kuoleman kirkkauden toivoksi.

Ei häpeää

Olen kuullut joskus väitteen, että uskonnoissa on pohjimmiltaan kyse kuolemanpelosta ja kykenemättömyydestä kohdata kuoleman lopullisuus. Jotkut ateistit ovat tällä yrittäneet löytää "luonnollisia syitä" uskonnollisuudelle ja siten osoittaa, miten Jumalaan ei kannata uskoa. Tähän minulla on kaksi vastausta.

Ensiksi: tämä väittämä esitetään yleensä ihan liian yksilökeskeisenä. Se sivuuttaa sen tosiasian, että pääasiallisesti me emme ole tekemisissä oman, vaan läheistemme kuoleman kanssa. 

Jokaisen ihmisen täytyy jossain vaiheessa elämää hyväksyä oma kuolevaisuutensa, mutta paljon useammin meidän täytyy hyväksyä jonkun toisen ihmisen kuolema. Yksilön kuolema on toki biologinen tapahtuma ja kuolevalle henkilölle eksistentiaalisen merkittävä, mutta se vaikutus mikä yksilön kuolemalla on sukuun, läheisiin ja yhteisöön on sosiaalinen, henkinen ja hengellinen. Ja koska läheisen kuolema muuttaa radikaalisti sitä todellisuutta, jossa ihminen elää, myös läheisen kuolema on ihmiselle eksistentiaalinen kysymys.

Toisekseen: entä sitten? 

Olen tuskallisen tietoinen, että ainoastaan ylösnousemustoivoni saa minut kestämään ajatusta isäni kuolemasta. Tiedän myös, että vain luottamukseni Jumalaan elämän lahjan antajana saa minut hyväksymään tämän uuden todellisuuden, jossa minulla ei ole enää isää täällä maan päällä. Pitäisikö minun sitä jotekin surkutella tai häpeillä? Ja mikä ihmeen todiste Jumalan olemassaoloa vastaan on se, että tämä asiaintila on tehnyt Hänen olemassaolostaan minulle välttämätöntä? Pitääkö veden varaan joutuneen häpeillä sitä, ettei hän pysy pinnalla ilman pelastusliiviä? Entä pitääkö laskuvarjohyppääjän jotenkin luottaa vähemmän varjoonsa siksi, ettei hän selviäisi maahantulosta ilman sitä? 

Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille (Room 5:5), että toivo jonka laitamme Kristukseen, ei saata meitä häpeään. Ei minullakaan ole syytä hävetä sitä, että tarvitsen Jumalaa.