 |
| Mikä sai Kain tappamaan veljänsä Abelin? |
Kertomus
Raamatun alkukertomuksissa on kertomus Aadamin ja Eevan kahdesta ensimmäisestä pojasta: Kainista ja Aabelista. Tuo kertomus ei ole kovin pitkä, vain 16 jaetta (1. Moos 4:1-16), ja niistäkin viimeiset 8 koskevat Jumalan Kainille langettamaa rangaistusta. Vuoden 1992 Raamatun käännöksessä tuo kertomus alkaa näin:
"Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: »Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen.» Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä.
Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. Herra kysyi Kainilta: »Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.»
Kain sanoi veljelleen Abelille: »Lähde mukaani.» Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet. "
Varsinainen kertomuksen siis alkaa, kun sekä Kain ja Aabel toivat molemmat Herralle uhrilahjan, mutta Herra jostain syystä mielistyi vain Aabelin lahjaan. Tästä pahastuneena Kain sitten synkistyi ja tappoi veljensä. Monet ovat ehkä miettineet, että mikä sai Kainin suuttumaan näin perinpohjaisesti nuoremmalle veljelleen. Tämä kysymys on helppo ohittaa ja kuitata murha vain syntiinlangenneen ihmisen (eli nyt Kainin) murhan himolla, joka ei oikeastaan edes tarvinnut syytä. Kertomus Kainista ja Aabelista on on näet osa laajempaa syntiinlankeemuskertomusta, joka alkaa varsinaisesta syntiinlankeemuskertomuksesta Genesiksen 3. luvussa ja jatkuu aina kertomukseen Baabelin tornista luvussa 11. Tämä kertomuskokonaisuus kuvaa ihmisen lankeamista syntiin ja sitä miten synti kasvoi yhdestä epäluottamuksesta ja tottelemattomuudesta aina murhiksi ja epäjumalan palvonnaksi asti. Niinpä kertomus Kainista ja Aabelista on helppo ohittaa pysähtymättä pohtimaan tarkemmin, miksi Kain oikeastaan tappoi Aabelin.
Mutta kertomuksen tarkempi lukeminen näyttää, että Kainilla todellakin oli motiivi veljensä tappamiseen. Jumalahan varoitti Kainia, että synti väijyy häntä, mutta hänen on itsensä pidettävä se kurissa. Jokin synkkä motiivi häntä houkutteli veljensä surmaamiseen. Mutta mikä se oli ja vaaniiko se myös meitä? Mikä oikeastaan oli Kainin kiusaus? Jos palaamme kertomuksessa vielä kaksi lausetta taaksepäin, huomamme että Kainin kiusaus syntyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta Kainin ja Aabelin uhreihin.
Mitä uhraaminen on?
Selittääkseni, miksi Kain niin kovasti sydämistyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta hänen ja Aabelin uhreihin, joudun pohtimaan hieman, mitä uhraaminen oikeastaan on. On nimittäin niin, että sekä me modernit kristityt, että tässä jälkikristillisessä kulttuurissa elävät sekulaarit ihmiset, emme oikein enää tiedosta tätä. Me olemme erotelleet ihmisen kokemusmaailman tiukasti kahteen leiriin: luonnolliseen (sekulaariin) ja yliluonnolliseen (uskonnolliseen) ja sijoittaneet uhrit niin tukevasti yliluonnollisen puolelle, että olemme kadottaneet ymmärryksen uhrien ja uhrausten välisestä suhteesta. Mutta jos tätä modernia erotusta "sekulaarin" ja "uskonnollisen" välillä ei tee, niin uhrit ja uhraukset ovat oikeastaan käsitteellisesti yksi ja sama asia. Me ajattelemme, että kun muinaissuomalainen metsästäjä kävi jättämässä ruokauhrin seitakivelle ennen metsälle lähtemistä, hän suoritti uskonnollisen rituaalin, jonka jälkeen hän lähti metsästämään. Mutta koska tuo muinainen metsästäjä ei erotellut maailmaansa "sekulaariin" ja "uskonnolliseen", ei hän omasta mielestään ollut missään vaiheessa kuin yhdessä ainoassa toimessa: metsästämässä. Metsästämiseen vain kuului, että se aloitettiin antamalla uhri seitakivelle.
Miksi sitten metsästämiseen tai kalastamiseen kuului uhraaminen? Siksi, että metsälle tai kalaan lähteminen on itsessään uhraus. Sen sijaan, että muinaissavolainen kaskiviljelijä loikoilisi talven uuninpankolla lämpimässä, voi hän "uhrata" oman mukavuutensa ja lähteä metsästämään turkiseläimiä, jotta hän saisi turkkejä myytäväksi kesällä. Uhratessaan ihminen siis antaa jotain jota hänelle nyt on, saadakseen jotain toivottavasti parempaa tulevaisuudessa. Ja jos katsoo maailmaa sellaisten lasian läpi, jotka eivät erottele "sekulaaria" ja "uskonnollista", huomaa että antaessaan uhrikivelle jotain, jota metsästäjällä jo nyt on, saadakseen myöhemmin saalista, jota hänelle ei vielä ole, muinainen metsästäjä vain toistaa yhtä ja samaa käyttäytymismallia. Hän antaa jotain joka hänellä jo on, saadakseen jotain mitä hänellä ei vielä ole. Uhri ja uhraus ovat tällöin yksi ja sama asia.
Turhia uhreja
Nyt voimme jälleen palata Kainin kiusaukseen. Kain oli siis tehnyt uhrauksen (mitä ilmeisimmin saadakseen jotain), mutta koska Jumala ei katsonutkaan hänen uhrauksensa puoleen, tarkoitti se että hänen uhrauksensa jäi turhaksi. Ja juuri tämä uhrin turhauksi osoittautuminen sai Kainin niin kovin synkistymään. Ymmärtääkseen tämän paremmin, voi Kainin kokemusta pohtia omalle kohdalleen: oletko itse tehnyt uhrauksia, jotka ovat jääneet turhiksi?
Onko sinulta koskaan kuollut huonekasvia, kun et yhtenä kiireisenä viikonloppuna ehtinytkään kastella sitä? Silloin kaikki siihen astinen vaivannäkösi ja uhrauksesi kauniin huonekasvin eteen ovat käyneet turhiksi.
Oletko koskaan epäonnistunut tärkeässä kokeessa tai tentissä? Oletko koskaan joutunut jättämään jonkin kurssin, opintokokonaisuuden tai jopa kokonaisen tutkinnon kesken. Silloin kaikki se työ, jonka jo ehdit tuota tavoitetta varten tehdä, on mennyt (suurimmaksi osaksi) hukkaan.
Oletko koskaan joutunut ruuanlaiton päätteeksi toteamaan, että lopputulos onkin syömäkelvotonta? Olet ensin uhrannut omastasi ostamalla tai muuten hankkimalla kaikki ainesosat ja nähnyt paljon vaivaa ruuan laittamiseen, mutta jos lopputulos ei ole syömäkelpoista, ei ole mitään väliä miten paljon aineksista maksoit tai kuinka kauan olet ruokaa valmistanut: uhrauksesi ovat jääneet turhiksi.
Entä oletko koskaan ostanut lahjaa, josta vastaanottaja ei selvästikkään ole pitänyt?
Oletko koskaan epäonnistunut ihmissuhteessa?
Oletko joutunut käymään läpi rankkoja lääketieteellisiä hoitoja, jotka eivät olekaan auttaneet?
Oletko yrittänyt kuntoilla tai harjoitella, mutta et ole saavuttanut tavoitettasi?
Me jokainen teemme elämässämme paljon uhrauksia, joista monet jäävät lopulta hedelmättömiksi. Miten meidän silloin käy? Silloin huomaamme olevamme samassa tilanteessa, josta Kain löysi itsensä: synti vaanii ovellamme, mutta meidän on itse hillittävä se.
Mikä tuo synti sitten on? Mikä meidän ovellamme vaanii?
Epäilys
Ensimmäisenä ovellamme vaanii epäilys, etten ehkä olekaan tehnyt tarpeeksi. Epävarmuus omien uhrausten riittävyydestä tai oikeellisuudesta. "Josko vika olikin minussa?" Mainitsin aikaisemmassa tekstissäni kalan pyytämisestä ja miten on tärkeätä osata "pyytää oikein", eli tässä tapauksessa tehdä oikeanlaisia "uhrauksia". Ei ole väliä, miten kärsivällisesti ja pitkään yritää kalaa narrata, jos narraa niitä lammella, jossa ei elä kaloja. Ei ole väliä, minkälaista ruokavaliota harjoittaa, jos kuitenkin syö liikaa: paino ei sillä putoa. Taitamaton, vääränlainen tai riittämätön "uhraus" ei kykyne tuottamaan toivottua tulosta, mutta se ei tee uhrauksia yhtään pienemmiksi. Niinpä tämä epäily voi johtaa kahteen seuraavaan, keskenään lähes vastakkaiseen kiusaukseen.
Pettymys
Toisena kiusauksena meitä vaanii pettymys ja itseinho. Jos epäilyksemme vakuuttavat meidät, että me emme osaa tai kykyne tekemään meiltä vaadittavia uhrauksia, johdattaa se meidät myrkylliseen itseinhoon ja pettymykseen. Ja jos me vakuutumme, että me emme pysty, emme osaa emmekä kykene, me myös saatamme lopettaa yrittämästä. Me heitämme hanskat tiskiin. Vaikka meillä olisi ymmärrys siitä, että asiamme ovat huonosti ja meidän pitäisi tehdä asialle jotain, me emme edes halua emmekä uskalla yrittää. Saatammepa jopa rankaista itseämme kieltäytymällä yrittämästä: "kärsi nyt kun ei sinusta mihinkään ole". Monet kykenevät näkemään tämän kiusauksen myrkyllisyyden ja niinpä heille saattaa syntyä kiusaus taistella itseinhoa vastaan lankeamalla kolmanteen kiusaukseen.
Viha
Kolmas kiusaus väijyy, mikäli epäilyksiemme ja kamppailujen jälkeenkin olemme vakuuttuneita siitä, että tekemämme uhraukset ovat olleet oikeita ja jos eivät riittäviä, niin ainakin yli sen minkä kohtuudella meiltä on voinut odottaa. Mutta koska siitä huolimatta ovat uhrauksemme jääneet hedelmättömiksi, vaanii meitä katkeruus ja viha. Mutta toisin kuin edellisen kiusauksen kohdalla, jossa viha ja katkeruus suuntautuu meihin itseemme, tämä viha kohdistuukin meistä ulospäin... Kaikkeen meidän ulkopuolella olevaan. Me vihaamme ja kadehdimme niitä, joiden uhraukset ovat tuottaneet hedelmää. Haluamme kostaa niille, joille meidän uhrauksemme eivät ole kelvanneet. Vihaamme Jumalaa, joka sallii toisten uhrauksen tuottaa siunauksen, mutta on jättänyt meidän työmme hedelmättömiksi.
Näin toimii esimerkiksi jätetty mies, joka vainoaa entistä tyttöystäväänsä: hän yrittää vaatia "korvausta" uhrauksistaan, jotka suhteen loppuminen teki turhiksi. Näin toimii myös töistä väsynyt puoliso, joka riitelee kotiinpalattuaan kotitöistä: hän yrittää vaatia toista "korvaamaan" ne uhraukset, joita hän on yhteiselon ja yhteistalouden eteen tehnyt ja niitä tekemällä itsensä väsyttänyt. Näin toimii myös vanhempi, joka suuttuu ruokaansa kiukuttelevalle lapselle: vanhempi ei halua hyväksyä, että hänen vaivannäkönsä ei lapselle kelpaa, ja vaatii tätä siksi kovaäänisesti hyväksymään vanhemman "uhraukset". Ja näin toimi myös Kain, joka kosti Jumalalle tekemällä tämän antaman siunauksen tyhjäksi tappamalla Aabelin, jolle Jumala oli antanut siunauksensa.
Lopuksi
Näin näemme, että myös Kainin kiusaukset vaanivat meitä jokaista. Ja koska Jeesus on kutsunut meidät elämään itsensä kieltämisessä ja lähimmäisiämme palvellen, eli elämään "uhrautuvaa" elämää, tämä kiusaus on erityisen vakava meille kristityille. Mitä "uhrautuvammin" elämme ja mitä enemmän annamme itsestämme, samaa mukaa kasvaa mahdollisuudet sille, että (jokin) uhrimme jää hedelmättömiksi ja samalla Kainin kiusaus saa sielussamme enemmän tarttumapintaa. Siksi meidän pitääkin hyvää tehdessämme toimia niin ettei "vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee" (Matt 6:2), jotta vasen käsi ei myöhemmin vaatisi korvauksia siitä, mitä oikea käsi on tehnyt.
