 |
| Suom: Meidän täytyy tietää. Me tiedämme vielä. |
Minulta on parikin henkilöä kysellyt "uskon hypystä" ja halusin siksi jakaa aiheesta muutaman ajatuksen.
Uskon hyppy on tanskalaisen teologin ja filosofin Sören Kierkegardin käyttämä termi, jolla hän halusi korostaa, että usko Jumalaan on aina lopulta uskon varaista ja ettei ihminen voi ainoastaan puhtaalla päättelyllä ja tietämällä asioita tulla kristityksi. Että kristittynä olemiseen liittyy aina elementti, joka ei ole loogisella päättelyllä ja todisteluilla saavutettavissa, vaan ihmisen on uskon varaisesti, ilman täyttä varmuutta asiasta, vain "uskottava Jumalaan".
Eräs ystäväni hämmästeli kerran, että jos usko Jumalaan kerran on ihmisen iankaikkisen kohtalon kannalta niin olennainen kysymys, niin onko oikein ettei ihminen voi olla tästä asiasta varma? Kai nyt ihmisen pitäisi voida tietää, onko Jumala edes olemassa, ennen kuin voi uskoa Häneen?
Tuossa kysymyksessä olisi paljonkin pohdittavaa. Filosofia tuntee lukuisia erilaisia tietoteoreettisia oppikuntia ja suuntauksia, jotka kaikki pyrkivät omalla tavallaan kuvaamaan, miten ja millä perusteilla ihminen voi sanoa tietävänsä jotain. Niinpä aluksi hyvin yksinkertaiselta kuulostava kysymys siitä, että voiko ihminen "tietää että Jumala on olemassa", onkin itseasiassa hyvin laaja tietoteoreettinen kysymys. On lisäksi hyvä muistaa, että kaikki tietoteorian eri suuntaukset käsittelevät ainoastaan sellaista tietoa, jonka me tiedämme muistamalla totuusarvoisia väittäminä. Mutta kuten olen useammassa aikaisemmassa blogikirjoituksessa maininnut, totuusväittämien muistaminen ei todellakaan ole ainut tapa, jolla ihminen "tietää" asioita. Niinpä kysymys laajenee jälleen suuremmaksi kysymykseksi siitä, miten ihminen ylipäänsä tietää asioita.
Mutta palataan kuitenkin siihen yksinkertaiseen totuusväittämään, josta lähimmäiseni oli huolestunut: "Jumala on olemassa". Voiko ihminen tietää, että tuo lause on totta, jotta hänellä siten olisi hyvin perusteltu syy uskoa väittämä?
Sinällään ymmärrän tuon kysymyksen erittäin hyvin. Kokeelliset luonnontieteet, joiden parissa itsekin olen koulutukseni saanut ja jonka parissa työskentelen, perustuvat empirialle: eli kaikki väittämät testataan ja todistetaan oikeiksi kokeellisesti. Luonnontieteellinen tieto rakentuu vain todennettavissa olevista, eli varmoista ja varmistettavista väittämistä. On täysin luonnollista, että kun katselee sitä varmuutta, jota empiria on kokeellisille luonnontieteille tuonut, että ihminen kaipaa samaa varmuutta myös muille elämän (ja tieteen) osa-alueille. 1800-luvulla kehittyikin loogiseksi empirismiksi (tai positivismiksi) kutsuttu filosofinen koulukunta, joka väitti kaiken (oikean) tiedon olevan luonnontieteellisisti havaittavissa/todennettavissa.
Myös matematiikan alalle, joka vielä 1800-luvulle tultaessa oli edelleen joukko erillisiä oppeja (kuten algebra, geometria, analyysi), levisi toive löytää kaikkia matematiikan osa-alueita yhdistävä oppi, joka yhdistäisi kaiken matematiikan yhtenäiseksi ja varmennettavaksi kokonaisuudeksi. Myös 1800- ja 1900-luvun alun merkittävin matemaatikko, saksalainen David Hilbert työskenteli tämän ongelman parissa. Hän perusti 1920-luvulla formalismiksi kutsumansa koulukunnan, joka pyrki luomaan aksiomaattisen opin matematiikan pohjaksi, joka kykenisi todistamaan jokaisen aksioomansa oikeaksi. Hilbert jäi eläkkeelle professorin virastaan 1930 ja jäähyväisluennollaan lausui ohjelmansa johtoajatuksen, joka myöhemmin kaiverrettiin myös hänen hautakiveensä:
"Wir müssen wissen
Wir werden wissen"
"Meidän täytyy tietää.
Me tiedämme vielä."
Hilbert oli vakuuttunut, että myös kaiken matemaattisen tiedon piti olla todistettavissa (tai tarkemmin sanoen kaiken matematiikan piti perustua äärelliselle määrälle aksioomia, joiden todenperäisyys voitiin todistaa) ja Hilbert omisti akateemisen uransa kaksi viimeistä vuosikymmentä noiden todisteiden etsimiseen.
Kävi kuitenkin ilmi, että Hilbertin tavoite oli toivoton. Vain päivää ennen tuota Hilbertin eläköitymisluentoa oli nuori matemaatikko Kurt Gödel esitellyt tieteellisessä konferenssissa ensimmäisen versionsa teoriastaan, joka nykyään tunnetaan Gödelin epätäydellisyyslauseena. Sen mukaan mikä tahansa (riittävän vahva) aksiomaattinen järjestelmä ei voi samaan aikaan olla sekä kaiken kattava, että johdonmukainen: jokainen äärellisestä määrästä aksioomia koostuva systeemi sisältää tosia lauseita, joiden todenperäisyyttä ei voida todistaa aksioomista käsin. Gödelin epätäydellisyyslause mullisti sekä matematiikan että filosofian ja sillä on pitkälle meneviä seurauksia mm. tietojenkäsittelytieteessä. Epätäydellisyyslausellaan Gödel tuli myös todistaneeksi matemaattisen vastaansanomattomasti, että Hilbertin tavoite oli mahdoton.
Tästä seuraa muutamakin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Ensinnäkin, jos jopa matematiikan kohdalla on niin, ettei mikään äärellinen määrä todistettavasti tosia lauseita pysty todistaamaan kaikkia loppuja tosia lauseita, niin onko mielekästä vaatia, että sitten hengellisissä asioissa voisimme saavuttaa "täyden varmuuden"? Jos mikä tahansa äärellinen looginen järjestelmä sisältää lauseita, jotka ovat tosia, mutta järjestelmän sisältä käsin mahdottomia todistaa, niin voimmeko me vaatimalla vaatia, että Jumalan olemassaolo on voitava (vastaansanomattomasti) todistaa?
Mutta tämä kertomus Hilbertin formalismiprojektista havainnollistaa meille myös sitä, mitä Kierkegaard "uskon hypyllään" pohjimmiltaan haki: nimittäin sitä, että kaikki ihmisen toiminta on pohjimmiltaan uskon varaista. Kuten jo vuoden takaisessa tekstissäni kirjoitin, usko ei ole joidenkin väittämien totena pitämistä, vaan uskon mukaan toimimista. Hebrealaiskirjeen sanoin: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)
Kun tarkastelemme Hilbertin työtä formalismin kehittämiseksi, niin huomaamme että vaikka hän puheissaan julisti miten meidän "täytyy tietää", oli hänen toimintansa itse asiassa täysin uskon varaista. Hän oli vakuuttunut, että meidän täytyy tietää, mille todistettaville aksioomille matematiikka perustuu. Siksi hän uskoi että me jonain päivänä saavuttaisimme tuon tiedon. Niinpä hän toimi uskonsa mukaan kehittäessään formalismiaan. Ei hän suinkaan tiennyt, että nämä aksioomat olisivat olemassa tai että ne olisivat löydettävissä: hän oli vain vakuuttunut, että niiden täytyy olla. Ja samalla hän myös tunnusti, ettei hän itseasiassa sitä (tai niitä) vielä tiennyt.
Ironista kyllä: "varman tiedon" Hilbert saavutti vasta, kun Gödel vastaansanomattomasti todisti, ettei Hilbert voinutkaan tietää.
