 |
| Kyyhky symboloi Pyhää Henkeä ja on siksi helluntailaisten suosima symboli. |
Lupasin aikaisemmassa kirjoituksessani palata keskusteluun, jonka kävin Viljami Lehtosen Miehen Mieli podcastissa. Keskustelu meni mielestäni erittäin hyvin, mutta yhdessä kohdassa askelmerkimme hieman sekosivat. Viljamin kaksi ensimmäistä kysymystä johdattivat keskustelun kristilliseen ihmiskuvaan, Kristuksen kaltaisuuteen ja Jumalan Valtakuntaan, josta keskustelimmekin lähes puolitoista tuntia.
Sitten kun Viljami halusi vaihtaa aihetta helluntalaisuuteen, ja kyseli miten helluntailaisuus eroaa muista kristillisistä suuntauksista, niin minun ajatukseni jäivät liiaksi kiinni Jumalan Valtakuntaa. Niinpä kun Viljami kysyi, miten helluntalaiset näkevät eroavansa perusluterilaisuudesta tai vaikkapa Jehovan todistajista, niin minun ajatukseni jäivät pohtimaan, että miten Jehovan todistajat, luterilaiset ja helluntalaiset ymmärtävät Jumalan Valtakunnan. Ja koska Jehovan todistajien ymmärryksessä he elävät nyt 1000-vuotisessa valtakunnassa, niin ajatukseni harhailivat eskatologisiin oppeihin sekä toisaalta siihen miten uskon ja politiikan suhde on Suomen kristillisellä kentällä vuosien saatossa näkynyt. Nämä ovat sinällään mielenkiintoisia aiheita, mutta eivät välttämättä sellaisia, joista täysin uskonyhteisöjen ulkopuolelta tuleva henkilö ensimmäisenä kiinnostuu, tai joista ensimmäisenä kannattaisi kertoa. Onneksi Viljami sai lisäkysymyksillä kiskottua jähmeitä putkiaivojani mielenkiitoisemmille urille ja keskustelun viimeinen 15 minuuttia olivat jälleen paljon parempia.
Haluaisinkin tässä kirjoituksessani palata tuohon Viljamin esittämään kysymykseen ja vastata siihen hieman paremmin. Mitä on helluntailaisuus ja miten helluntalaiset itse ymmärtävät sen eroavan esimerkiksi suomalaisesta "perusluterilaisuudesta" tai vaikka Jehovan todistajista, joka ulkopuolisille saattaa näyttäytyä hyvin samankaltaisena "lahkona"?
Kysymys on hyvin laaja ja helluntailaisuus on varsin pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos, joten (suomalaisenkin) helluntailaisuuden juurista ja vaikutteista riittäisi kirjoitettavaa useammaksikin kirjaksi.
Aloitetaan vastaus kaikkein laajimmasta kontekstista. Evankeliumit päättyvät ylösnousseen Jeesuksen lähetyskäskyyn. Matteuksen mukaan Jeesus sanoi: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalle heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä ole käskenyt teidän pitää." (Matt 28:19-20) Kristinuskon keskiössä on siis Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemus. Ylösnousemususko on se syy, joka sai Jeesuksen seuraajat hänen opetuksensa jälkipolville tallentamaan. Juuri ylösnousemus on perimmäinen vakuutus siitä, että Jeesuksen julistama Jumalan Valtakunta on todella voimassa. Ja juuri ylösnousemususkosta nousee myös kristittyjen väitteet Jeesuksen jumalisesta luonnosta. Paavali kirjoittaa Korintilaisille (?) että jollei Kristus ole noussut kuolleista, niin meidän uskomme on turha ja että kristityt ovat kaikista ihmisistä surkuteltavimpia (1. Kor 15:12-19).
Kristinuskon ytimessä on ymmärrys, että kristityt ovat osallisia Jeesuksen ristinkuolemaan ja sen mukana myös hänen ylösnousemukseensa (Fil 3:5). Niinpä kristinuskon merkittävimmät uskonopilliset kysymykset käsittelevät sitä, kuka Jeesus oli, jotta hän saattoi nousta kuolleista ja mikä Hänen ristinkuolemansa merkitys on. Ja koska ymmärryksemme on, että kristitty voi tulla osalliseksi tuohon ylösnousemukseen, niin suurin kristinuskon eri suuntauksia jakava kysymys on: miten ihminen tulee osalliseksi ristinkuolemasta. Ortodoksit opettavat, että ihminen tulee osalliseksi ristinkuolemasta 'jumalallistumiseksi' kutsutussa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. Katolinen kirkko opettaa, että tuo osallisuus vastaanotetaan kirkon jakamien sakramenttien kautta. Protestanttisien kirkkojen ytimessä taas on opetus siitä, että sydämen usko on se, joka tekee meidät osallisiksi Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Se mikä eri protestanttisia kirkkoja ja liikkeitä erottaa, on siinä miten ne ymmärtävät tuon sydämen uskon ihmisessä syntyvän. Esimerkiksi Suomen Evankelis-Luterilainen kirkko opettaa että Jumala lahjoittaa uskon kasteen sakramentissa ja että tuo usko vahvistuu Jumalan sanan ja ehtoollisen sakramentin kautta.
Läntisen kristikunnan reformaatio liikkeen radikaalimpaa siipeä edustivat anababtistit, jotka eivät löytäneet Raamatusta perusteita lapsikasteelle. Anababtistisia liikkeitä oli useampia ja heillä oli monia erilaisia ymmärryksiä kasteen luonteesta, mutta heitä yhdisti se ymmärrys, että kaste tuli ottaa kuuliaisuuden osoituksena evankeliumille. Niinpä lapsia ei sen enempää voinut kuin kannattanutkaan kastaa, koska he eivät olleet vastaanottaneet evankeliumin sanaa, niin että olisivat siihen voineet kuuliaisuudella vastata. Osa anabaptisteista hylkäsi koko ajatuksen sakramenttien pelastavasta vaikutuksesta ja heille kaste oli vain kuuliaisuuden askel. Ne anababtistit, jotka edelleen näkivät kasteen uskoa luovana sakramenttina, ymmärsivät sen olevan tarjolla ihmisille vasta sen jälkeen, kun he olivat kuulleet ja vastaaottaneet evankeliumin, samalla tavalla kuin ehtoolliselle osallistuminen oli mahdollista vain uskon vastaanottaneille. Anababtistisista liikkeistä kasvoikin vuosisatojen saatossa (osittain liikkeen hajanaisuudesta johtuen) reformaation suurin haara, suurempi kuin esimerkiksi luterilaisuus tai kalvinistiset kirkot.
Toinen merkittävä protestanttinen liikehdintä syntyi 1700-luvun englannissa. Nuori pappi John Wesley koki hengellisen heräämisen, kun hänelle valkeni Paavalin sovitusoppi. Wesleya oli kalvanut syntisyys ja epäusko, jotka molemmat hälvenivät hänen sisäistettyä, että Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen koko ihmiskunnan synnit. Kun hän sisäisti, että se tarkoitti myös hänen omia syntejään, hän koki sisällään valtavan rauhan ja varmuuden siitä, että hän kelpasi Jumalalle. Niinpä hän päätteli, että Jumala synnyttää ihmisessä pelastavan uskon, kun tämä synnin tunnossaan tunnustaa Jumalalle syntisyytensä ja rukoilee syntejään anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Tämän ymmärrettyään Wesley otti käyttöönsä metodin, jolla hän pyrki saamaan ihmisissä aikaan pelastuksen kokemukseen tarvittavat askeleet: ensin hän pyrki herättämään ihmisissä synnin tunnon, jotta he ymmärtäisivät tarvitsevansa Jumalan armoa. Tämän jälkeen hän pyrki vakuuttamaan kuulijansa Jeesuksen ristinkuoleman synnit sovittavasta voimasta. Ja kun synnin tunnossa evankeliumin kuullut ihminen sitten tuli Wesleyn luokse pyytämään, että Jeesus voisi myös hänen syntinsä antaa anteeksi, hän opasti heitä rukoilemaan "syntisen rukouksen", jossa rukoilija tunnustaa Jeesuksen syntiensä sovittajaksi ja pyytää saada syntyä uudesti Jumalan lapseksi. Niinpä Wesleyn seuraajia alettiinkin kutsua metodisteiksi, koska he harjoittivat tätä kristityksi tulemisen metodia.
Me helluntalaiset olemme protestantteja siinä, että me ymmärrämme ihmisen tulevan vanhurskaaksi yksin uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Me olemme babtisteja siinä, että me opetamme kasteen olevan kuuliaisuuden askel, jolla ihminen vastaa Jumalan evankeliumin kutsuun. Me olemme myös (kaikkien muidenkin herätyskristillisten suuntausten tavoin) metodisteja siinä, että me uskomme Jumalan synnyttävän tuon uskon ihmisessä, kun hän tunnustaa syntisyytensä Jumalalle ja rukoilee syntiensä anteeksiantoa Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Me suomalaiset helluntalaiset olemme kuitenkin myös hyvin luterilaisia siinä, että me tunnustamme että myös tuo synnintunto ja halu "antaa elämä Jeesukselle" ovat myös Jumalan työtä ihmisessä, jota hän tekee Sanansa kautta.
Mutta se, mikä tekee helluntailaisista helluntailaisia, eikä vain jotain evankelisia metodisteja, on se että me uskomme Pyhän Hengen armolahjoihin. Apostolien teot kuvaavat Pyhän Hengen toimintaa apostolien työn yhteydessä ja Paavali opettaa 1. Korintilaiskirjeessä Korinton seurakuntaa miten armolahjoja tulee käyttää. Me emme ole cessationisteja, jotka uskovat Pyhän Hengen armolahjojen lakanneen toimimasta apostolisen ajan jälkeen, vaan me uskomme, että armolahjat ovat yhä edelleen tarjolla ja käytettävissä samoin kuin apostolisena aikana. Me puhumme kielillä (emme toki kaikki), me profetoimme, me uskomme että Jumala antaa niin viisauden kuin tiedon sanojakin ja me rukoilemme sairasten puolesta uskoen että Jumala yhä parantaa sairaita. Lisäksi me tutkimme ja opetamme, mitä Paavali kirjeissään opettaa armolahjojen oikeasta ja asianmukaisesta käytöstä, jotta niiden käyttö saisi rakentaa seurakuntaa.
Mutta me suomen helluntailaiset olemme myös matalakirkollisia, joka tarkoittaa että meillä ei ole tunnustuskirjoja, kirkkokäsikirjaa eikä niiden mukana myöskään tiukkaa liturgiaa tai kunnolla ylöskirjoitettuja opinkappaleita. Helluntaiseurakuntia on ollut Suomessa yli sata vuotta, mutta virallinen uskonnollinen yhdyskunta Suomen Helluntaikirkko perustettiin vasta 2000-luvulla, eivätkä siihen kaikki paikallisseurakunnat vieläkään kuulu. Meillä on toki raamattuopisto Iso Kirja, mutta seurakunnat saavat päättää itsenäisesti työntekijöistään ja heidän osaamisvaatimuksistaan. Kaikesta tästä johtuen helluntailiike ei ole opillisesti kovin yhtenäinen, vaan sekä seurakuntien välistä, että sisäistä vaihtelua löytyy jopa keskeisissäkin opinkysymyksissä, kuten vaikka kasteen ja ehtoollisen sakramentaalisuudesta tai pelastusopin yksityiskohdista. Lisää variaatiota syntyy, kun siirrytään käsityksiin Jumalan Valtakunnasta, liittoteologiasta, luomisopista, eskatologiasta, politiikan ja uskon suhteesta tai vaikkapa asepalveluksesta. Vielä 80-luvulla helluntailaiset kieltäytyivät asepalveluksesta, mutta oma sukupolveni 2000-luvulla on ollut paljon maanpuolustusmyönteisempi ilman että siitä olisi tullut suurempaa konfliktia vanhemman polven kanssa.
Itse olen vannoutunut protestantti siinä, että korostan uskon merkitystä ihmisen pelastumiselle. Mutta kuten blogini lukijat varmasti huomaavat, pohdin kovasti mitä tuo usko pohjimmiltaan on ja miten se ihmisessä syntyy. Usko on mysteeri. Toisaalta on kuten luterilaiset opettavat, että Jumala lahjoittaa uskon ilman ihmisen omia ansioita. Mutta samoin on totta, että kun me antaudumme vuorovaikutukseen Jumalan kanssa, se (ortodoksien jumalallistumisoppia mukaillen) synnyttää meissä uskoa. Toiveeni on, että nämä omat blogipohdintani voisivat myös omalta osaltaa kannustaa lukijoita etsimään Kristusta riippumatta siitä, mikä heidän oma seurakuntataustansa on, ja että tuo Jumalan kanssa kamppailu saisi synnyttää ylösnousemustoivon, joka kantaa aina iankaikkisuuteen asti.
