 |
| Onko oikea oppi tärkeämpi kuin se, miten oppia seuraa? |
Mainitsin edellisessä blogitekstissäni eri kristillisistä uskonsuunnista myös ortodoksit. Ortodoksisen kirkon juuret ovat Itä-Rooman ja myöhemmin Byzantin kristillisessä kirkossa, joka erosi lopullisesti Länsi-Rooman Katolisesta kirkosta vuonna 1054 Suuren Skisman seurauksena. Nimitys ortodoksi tulee sanoista oikea (orto) oppi (dogma) ja tällä nimityksellä Byzantin kirkko oli ilmaissut jo 600-luvulta lähtien olevansa oikean opin puolustaja. Tällä tavoin määriteltynä ortodoksia ymmärretään vastakohtana harhaopeille (heresiat) ja lievenmmillekin väärille opeille. Toinen ortodoksiaa määrittelevä käsite on ortopraksia, joka kuvaa oikeaa toimintatapaa (praxis). Mutta siinä missä heresia ja vääräoppisuus ovat asioita, jotka ovat ortodoksian vastakohtia, ortopraksia on enemmänkin rinnakkainen tai täydentävä, joskin silti jännitteinen käsite.
Kuten edellisessä tekstissäni lyhyesti kuvasin, ortodoksit ymmärtävät Kristuksen sovitustyön tulevan ihmisen osaksi, kun ihminen suostuu "jumalallistamiseksi" kutsuttuun vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Niinpä vaikka ortodoksit nimeään myöten korostavat oikean opin merkitystä, niin sen rinnalla on aina kulkenut myös kysymys oikeasta tavasta "jumalallistua". Ortodoksien parissa onkin aina pohdittu oikean opin ja oikean uskonharjoittamisen välistä suhdetta ja että onko ihmiselle tärkeämpää, että hänellä on oikea oppi, vai että hän oikealla tavalla seuraa oppia. Hyödyttääkö oikea praxis ihmistä, jos hänellä ei ole oikeaa oppia? Voiko Jumala jumallallistaa ihmisen, joka noudattaa oikeaa praxista, mutta jolle oppi ei ole ymmärryksen tasolla auennut?
Vaikka me protestantit opetammekin pelastusta yksin uskosta, niin tämä sama dilemma oikean opin ja oikean uskon harjoittamisen välillä löytyy myös protestanttisista kirkkokunnista. Esimerkiksi kun Suomen Evankelis-luterilainen Kirkko opettaa, että Jumalan armo tulee ihmisen osaksi sakramenttien välityksellä, niin kysymys sakramenttien oikein toimittamisesta nousee väistämättä myös pinnalle. Pitääkö ihmisellä olla oikea ymmärrys sakramenttien merkitykestä, vai onko olennaisempaa, että sakramentti toimitetaan oikein, jotta Jumala voi sen kautta luoda ja vahvistaa uskoa? Tätä taustaa vasten onkin helpompi ymmärtää sitä ulkopuolisista niin hämmentävää näytelmää, jossa vanhoillinen miespappi kieltäytyy itsepäisesti jakamasta ehtoollista yhdessä naispapin kanssa, tai kun vanhoillinen nuori kieltäytyy ottamasta vastaan naispapin jakamaa ehtoollista. Molemmissa on kyse pohjimmiltaan ortopraksista: oikeasta tavasta toimittaa ja osallistua sakramentteihin.
Jopa kaltaiseni metodistien jälkeläiset eivät aivan välty tältä dilemmalta. Vaikka uskoisimme, että usko Kristuksen sovitustyöhän pelastaa, niin silloinkin herää kysymys, että onko henkilölle olennaisempaa ymmärtää Jeesuksen pelastustyö oikein, vai että hänellä on "oikeanlainen" luottamus tuohon sovitustyöhön, niin kuin Hebrealaiskirje 11:1 uskoa kuva? Syntyykö pelastava usko ihmisessä, kun hän ymmärtää oikean opin sovitustyöstä, vai kun hän ojentautuu uskonsa mukaan Kristuksen puoleen?
Ideaalitilanteessa kristityllä on tietenkin sekä oikea oppi, että oikea tapa elää uskonsa todeksi.
Tähän asti olen käsitellyt ortodoksiaa ja ortopraksiaa ainoastaan suhteessa pelastus- ja vanhurskauttamisoppiin. Mutta tämä sama dilemma oikean opin ja opin oikean seuraamisen/soveltamisen välillä voidaan laajentaa myös muihin opinkohtiin. Onko oikeasta opista hyötyä, jos ihminen ei seuraa oppia oikein ja toisaalta, voiko ihminen päätyä harjoittamaan uskoaan oikein, vaikka hänellä olisi väärä tai puutteelinen oppi?
Tässä pohdinnassa meitä onneksi auttaa se, että Kristuksen evankeliumi ei ole esitetty ainoastaan oppien tasolla, vaan siihen kuuluu myös vanhurskas laki, sekä Jeesuksen opetuksen ja käskyt, samoin kuin apostolien opetukset (ja monille vanhemmille kirkkokunnille myös apostolinen perintö). Monissa asioissa meille on annettu oikea praxis ja meidän tulee löytää opistamme perustelut oikean praxiksen harjoittamiseen. Meille on esimerkiksi annettu käsky kastaa. Niinpä kaikki kristilliset kirkot ja opinsuunnat kastavat, vaikka olemmekin erimielisiä siitä, mitä kaste merkitsee tai missä vaiheessa ihmisiä tulee kastaa. Samoin kaikki kristilliset suuntaukset viettävät ehtoollista, vaikkemme ole senkään merkityksestä yksimielisiä.
Yksi merkittävä kysymys, joka nousee koetinkiveksi oikealle uskon harjoittamiselle on lähetyskäsky. Koko kristillinen usko on rakennettu Jeesuksen lähetyskäskyn pohjalle (Matt 28:19-20). Ilman lähetyskäskyä ei ole kristillistä kirkkoa eikä kristillistä seurakuntaa. Niinpä lähetyskäsky on annettu käskyksi kaikille seurakunnalle kaikkina aikoina. Mikäli jokin oppi tai ideologia saa kristityt erkaantumaan lähetystyöstä, on se selvä merkki joko väärästä opista tai väärästä opin soveltamisesta käytäntöön.
Jos kalvinisti, joka uskoo suvereenin Jumalan valitsevan ihmiset pelastukseen, päättelee ettei seurakunnan siksi ole tarpeen julistaa evankeliumia "valitsemattomille", hän on erehtynyt joko opissaan, sen harjoittamisessa tai molemmissa. Monissa preteristisissä uskonsuuntauksissa uskotaan että Jumalan Valtakunta maanpäällä on jo alkanut, mutta jos he siitä tekevät päätelmän ettei Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jääneitä "jumalattomia" tarvitse enää valtakuntaan kutsua, he erehtyvät. Meillä Suomen herätyskristillisellä kentällä yleisessä dispensationalistisessa opissa odotetaan Jeesuksen paluun tapahtuvan, kunhan kaikki maailman kansat on saavutettu evankeliumille. Mutta jos dispensationalisti ei halua "jouduttaa maailmanloppua" julistamalla evankeliumia, hänkin on väärässä.
Jos uskova ei kykene löytämään opistaan virhettä, mutta silti havaitsee olevansa jonkin selvän praxian ulkopuolelta, hänen on vähintään muutettava tapaansa elää uskoaan todeksi. Niinpä kalvinistin on suostuttava Jumalan välikappaleeksi, jonka kautta Jumala suvereenia pelastustyötään toteuttaa. Preteristit eivät saa lannistua siitä, etteivät näe Jumalan Valtakunnan todellisuutta ympärillään, vaan heidän on rohkeasti julistettava evankeliumia luottaen siihen, että Jumalan itse vie Valtakuntaansa eteenpäin. Ja pelosta kangistuneen dispensationalistin on rohkaistava mielensä ja alettava odottamaan, ei vain omaa ylöstempaustaan, vaan koko luomakunnan lunastusta ihmiskunnan synneistä, ja joudutettava tuota päivää viemällä evankeliumia aina maailmaan ääriin saakka.
Ja uskon että teemme kaikki kristityt hyvin, jos kykenisimme oppiristiriitojemme keskellä saamaan yhteisymmärrystä edes siihen, miten uskomme yhteiseen Vapahtajaamme tulisi näkyä käytännössä.
(Sain innoituksen tähän tekstiini seurakuntamme Japanin lähetin Mikke Tiaisen hienosta saarnasta 28.2.2021, jonka aiheena oli lähetystyö ja kolme virheellistä käsitystä lähetystyöstä)
