Isäni muistolle

 

Tänään on 13.3. ja isäni syntymästä on kulunut 70 vuotta. Isäni ei kuitenkaan ole sitä enää kanssani näkemässä: hän menehtyi sunnuntaiaamuna neljä kuukautta sitten Lapin Keskussairaalassa. Hän oli ollut sairaalassa siihen mennessä 10 päivää, mutta ei hoidossa, vaan tutkimuksissa. Diagnoosi oli vihdoin saatu edellisenä perjantaina, mutta koska kaikkia hoitohjeita ei oltu vielä saatu välitettyä isälleni, oli hän saanut jäädä vielä viikonlopun yli osastolle ja hänen oli tarkoitus kotiutua maanantaina.

Isäni oli kärsinyt hitaasti heikentyvästä kunnosta yli vuoden ajan ja vaikka hän oli käynyt jo lukuisissa tutkimuksissa, ei syytä oireille ollut löydetty. Lopulta kunto meni niin huonoksi, että hän hengästyi muutaman portaan jälkeen eikä hän kyennyt nukkumaan kuin istueltaan.  Niinpä kun hänet vihdoin kutsuttiin laajoihin tutkimuksiin marraskuun alussa, lähti hän toiveikkaana matkaan. Sairaalassa saadut happiviikset mahdollistivat kävelyn hengästymättä ja nesteenpoistolääkitys laski turvotusta niin, että myös nukkuminen makuulla onnistui. Ja vaikka saatu diagnoosi ei lopulta ollut laadultaan hyvä, niin olemassaoleva hoitosuunnitelma lupasi että, kunnon pitäisi vielä kohentua.

Sunnuntaiaamuna isäni oli iloinen. Hän oli soittanut kotiin ja kertonut päivystysvuorossa olevalla lääkärille, että hänen nuorin poikansa oli tulossa tapaamaan häntä iltapäivällä. Noin puoli yhdentoista aikaan isäni kuitenkin löydettiin elottomana lattialta. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen. Kohtaus oli ollut niin raju, että vaikka hän oli sairaalan osastolla, ei hän ollut kyennyt hälyttämään apua, ja vaikka hänet löydettiin alle 15 minuutin päästä kohtauksesta, ei elvytystoimista ollut mitään apua. Sydän oli vain yksinkertaisesti pysähtynyt.

Inhimillisesti isäni kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet olivat mitä murheellisimmat. Äitini ei ollut nähnyt sairasta miestään yli viikkoon, sillä vietyään hänet 300 kilometrin päähän tutkimuksiin, ei hän ollut jäänyt hänen seurakseen, koska tutkimuksista oli tulossa pitkät, eikä välitöntä hengenvaaraa pitänyt olla. Isäni oli ollut niin toiveikas siitä, miten oireiden hoito oli kohentanut hänen oloaan ja miten tulevan lääkityksen piti sitä vielä jatkossakin parantaa. Mitä kaikkea hän vielä jaksaisikaan tehdä, kun niin moni asia oli jäänyt heikentyneen kunnon vuoksi kesken! Isäni ei myöskään ollut nähnyt veljeäni moneen kuukauteen, joten hän odotti myös hänen tapaamista innokkaasti. Niin paljon toivoa, niin paljon suunnitelmia, mutta ne kaikki raukesivat tyhjiin. 

Toivo

Kristinuskon ytimessä on sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Tuo sanoma pitää sisällään myös ilosanoman toivosta: että niin kuin Jeesus nousi kuolleista ja astui taivaaseen, myös jokainen kristitty nousee kerran kuolleista ja pääsee Jeesuksen luo taivaaseen. Ja tämä sanoma - ylösnousemustoivo - muuttaa myös tämän maanpäällisen elämän täysin. Kuolema ei olekaan enää kaiken loppu, sillä ylösnousemus muuttaa tämän vajavaisen maallisen elämän iankaikkisuuden kirkkaudeksi. Kuolema ei ole enää se hetki, johon kaikki toiveet ja haaveet päättyvät, vaan siitä tulee niiden lunastaja. 

Minun isäni toivoi pääsevänsä kotiinsa. Sen sijaan hänelle tuli kutsu taivaan kotiin. Hän toivoi että lääkärit voisivat parantaa hänen sairastavan ruumiinsa. Hän saikin kutsun ylösnousemusruumiiseen, jossa ei ole enää sairautta, ei tuskaa eikä kyyneleitä. Hän toivoi tapaavansa poikansa ja pääsevänsä kotiin rakkaan vaimonsa luokse. Nyt hän saa tavata isänsä ja hänelle niin rakkaan äitinsä, sekä monet jo edeltä menneet tädit, serkut ja isovanhemmat.

Ylösnousemus muuttaa kuoleman kirkkauden toivoksi.

Ei häpeää

Olen kuullut joskus väitteen, että uskonnoissa on pohjimmiltaan kyse kuolemanpelosta ja kykenemättömyydestä kohdata kuoleman lopullisuus. Jotkut ateistit ovat tällä yrittäneet löytää "luonnollisia syitä" uskonnollisuudelle ja siten osoittaa, miten Jumalaan ei kannata uskoa. Tähän minulla on kaksi vastausta.

Ensiksi: tämä väittämä esitetään yleensä ihan liian yksilökeskeisenä. Se sivuuttaa sen tosiasian, että pääasiallisesti me emme ole tekemisissä oman, vaan läheistemme kuoleman kanssa. 

Jokaisen ihmisen täytyy jossain vaiheessa elämää hyväksyä oma kuolevaisuutensa, mutta paljon useammin meidän täytyy hyväksyä jonkun toisen ihmisen kuolema. Yksilön kuolema on toki biologinen tapahtuma ja kuolevalle henkilölle eksistentiaalisen merkittävä, mutta se vaikutus mikä yksilön kuolemalla on sukuun, läheisiin ja yhteisöön on sosiaalinen, henkinen ja hengellinen. Ja koska läheisen kuolema muuttaa radikaalisti sitä todellisuutta, jossa ihminen elää, myös läheisen kuolema on ihmiselle eksistentiaalinen kysymys.

Toisekseen: entä sitten? 

Olen tuskallisen tietoinen, että ainoastaan ylösnousemustoivoni saa minut kestämään ajatusta isäni kuolemasta. Tiedän myös, että vain luottamukseni Jumalaan elämän lahjan antajana saa minut hyväksymään tämän uuden todellisuuden, jossa minulla ei ole enää isää täällä maan päällä. Pitäisikö minun sitä jotekin surkutella tai häpeillä? Ja mikä ihmeen todiste Jumalan olemassaoloa vastaan on se, että tämä asiaintila on tehnyt Hänen olemassaolostaan minulle välttämätöntä? Pitääkö veden varaan joutuneen häpeillä sitä, ettei hän pysy pinnalla ilman pelastusliiviä? Entä pitääkö laskuvarjohyppääjän jotenkin luottaa vähemmän varjoonsa siksi, ettei hän selviäisi maahantulosta ilman sitä? 

Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille (Room 5:5), että toivo jonka laitamme Kristukseen, ei saata meitä häpeään. Ei minullakaan ole syytä hävetä sitä, että tarvitsen Jumalaa.

Mitä on pyhä?

 

Haloilmiö on vanhimpia tunnettuja pyhyyden symboleita.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni, miten moderni maailmankuva vaikeuttaa Raamatun ja kristinuskon sisällön ymmärtämistä. Olen siitä lähtien halunnut kirjoittaa tekstilleni jatko-osan aiheesta "pyhyys". 

Pyhyydestä on kuitenkin hieman hankala kirjoittaa. Yksi syy löytynee meitä ympäröivästä sekulaarista kulttuurista, joka rajaa "pyhyyden" uskonnon harjoittamisen piiriin, eikä siksi halua puhua siitä. Kun pyhästä ei julkisesti puhuta, ei myöskään ole tullut altistuneeksi sellaiselle kielelle, jolla pyhästä olisi sopivaa julkisesti puhua. Toisaalta, kun kulttuuri on näin rajannut pyhän pois julkisesta tilasta, on pyhästä samalla tullut myös uskontoa harjoittavien ymmärryksessä yhä enemmän synonyymi uskonnolliselle kokemukselle, jonka luonteeseen kuuluu "sanoin kuvaamattomuus".  

"Pyhä" ja "pyhyys" ymmärretään siis nykyään ensisijaisesti uskonolliseksi tunteeksi tai kokemukseksi. Puhutaan pyhän kokemisesta, tai Rudolf Otton sanoin "numeenisen" tunteesta. Sitten on olemassa sellaisia ihmisiä, kuten vaikka kosmologi Kari Enqvist, jotka eivät kertomansa mukaan koe mitään tällaisia pyhyyden aistimuksia. Niinpä he voivat verrata pyhyydestä puhumista, kuin yrittäisi kuvailla punaisen ja vihreän värin eroa värisokealle. He eivät vain yksinkertaisesti "aisti" pyhää. Mutta tarkoittaako tämä, että he eivät pitäisi mitään pyhänä? Eihän se että pitää jotain asiaa pyhänä vaadi sitä, että myös kokee sen pyhäksi. Ja jos hieman katsomme "numeenisen" käsitteen historiaa, niin huomaamme että Otton esittelemä uskonnonfilosofinen käsite on niinkin nuori kuin vuodelta 1917 ja ennen tätä pyhyydellä on ymmärrettiin olevan paljon muitakin merkityksiä, kuin vain tunnetilaa.

Mitä pyhyys sitten on, jos se ei ole tunne? Kaikkein yksinkertaisimmillaan "pyhä" tarkoittaa "erotettua" tai "erilleen asetettua". Kun sanotaan, että jokin asia on pyhitetty, se tarkoittaa että se on varattu/asetettu erilleen/erotettu jotain tiettyä hyvää tarkoitusta varten. Vastaavasti "pyhän" vastakohta, eli "epäpyhä" tarkoittaa jotain tällaisiin hyviin käyttötarkoituksiin kelpaamatonta. Kun asiaa tarkastelee tältä kantilta, niin on itseasiassa paljon asioita, jotka ihmiset ovat joko yksin tai yhdessä "pyhittäneet" ja joita he käyttäytymisellään kohtelevat pyhinä. Otan seuraavaksi muutaman esimerkin.

Pyhät vaatteet

Yhkä yksinkertaisin ja selkein esimerkki siitä mitä "pyhä" tarkoittaa, ja mikä ihmisen suhde "pyhään" on, on "pyhäpuku". Sitä kutsutaan pyhäpuvuksi, koska sitä käytetään pyhänä, mutta se kätkee sisälleen myös sen merkityksen, että kyseinen vaate on varattu "pyhäkäyttöön". Pyhävaatteita pidetään vain tarkasti harkiten, jotta se pysyisi hyvänä eikä kuluisi liian arkipäiväisessä käytössä. Sitä myös pyritään säilyttämään erillään, joko parhaalla paikalla, tai parhaiten säilöttynä.

"Pyhän" ja "epäpyhän" käsitteitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa käsitteisiin "puhdas" ja "saastainen", sillä pyhävaate voi olla likainen, mutta siitä hyvinkin voi puhdistamisen jälkeen saada vielä pyhäkäyttöön kelpaavan vaatteen. Sen sijaan ryysyistä ei millään puhdistusmenetelmillä saa aikaan pyhävaatetta

Pyhät esineet

Vaatteiden lisäksi myös esineet voivat olla pyhiä. Pyhistä esineistä tulee ehkä ensimmäisenä mieleen reliikit ja pyhäinjäännökset, mutta paljon "tavallisempia" pyhiä esineitä ovat esimerkiksi kirkon ehtoollisastiat, tai ristisaaton ristit. Nämä "tavalliset" pyhät esineet osoittavat myös paremmin pyhän oikean merkityksen. Ei ehtoollisastia ole siksi pyhä, että se on valmistettu jotenkin erityisesti, vaan siksi että se on varattu ehtollisastiaksi. Samoin meillä voi olla itsellämme keittiössämme arkiastioita ja parempia juhla-astioita. Juhla-astiat ovat parempia, koska olemme varanneet paremmat astiat juhlakäyttöön ja samalla tavalla ehtoollisastiat on paremmin tehtyjä siksi, että "pyhään käyttöön" on haluttu varata laadukkaimmat astiat.

Pyhäinjäännökset

Eugen Shaumanin verinen paita, esillä Suomen Kansallismuseossa.

Reliikit ja pyhäinjäännökset eroavat "tavallisista" pyhistä esineistä siinä, että siinä missä juhla-astiaston voi valita suhteellisen vapaasti (mitä nyt muotivirtaukset ja ryhmäpaine vaikuttavat), niin pyhäinjäännökset syntyvät. Ne ovat jotain, jota aikaisemmista Jumalan palvelijoista on jäänyt jälkeen ja me heidän jälkeensä tulleet voimme vain valita säilyttää nuo muistot. Esimerkiksi Pyhän Cuthbertin ruumiista tuli pyhäinjäännös, kun sen havaittiin 11 vuotta hänen kuolemansa jälkeen olevan yhä turmeltumaton.

Pyhät paikat ja pyhiinvaellus

Jeesuksen syntymäkirkko Beetlehemissä.

Sen lisäksi että vaatteita ja esineitä voidaan varata jotain tiettyä käyttötarkoitusta varten, myös tiloja voidaan tällä tavalla "pyhittää". Myös kirkot pyhitetään sillä, että ne varataan jumalanpalveluskäyttöön, joskin hieman eri rituaalilla, kuin millä työhuone varataan työntekoa varten tai makuuhuone nukkumista varten. Ja samoin kuin pyhäinjäännösten kohdalla, myös monet paikat voivat tulla pyhiksi sillä, että paikalla tapahtui jotain merkittävää ja muistamisen arvoista.

Pyhiinvaellus taas on matka, joka tehdään jotta päästäisiin johonkin pyhään paikkaan. Silloin koko matkan tarkoitus on muistuttaa siitä tarkoituksesta tai muistosta, jota varten paikkaa pidetään pyhänä.

Pyhät symboolit

Myös symbolit voivat olla pyhiä. Sanan "symbooli" alkuperäinen merkitys on 'merkitysten yhdistyminen'. Symboli syntyy, kun kaksi tai useampi merkitys tuodaan kulttuurissa yhteen niin, että ne yhdistyvät. Pääkallolippu symboloi aikoinaan myrkkyä, koska sitä käytettiin varoittamaan myrkyllisistä aineista. Nykyään se symboloi enemmän merirosvoja, koska populaarikulttuurissa merirosvojen yleisesti käyttämään mustaan lippuun yhdistettiin "jolly-roger" pääkallo ja resiluut - kuvio. Kruunu taas symboloi kuningasta (tai oikeammin monarkkeja), koska vain monarkki on saanut käyttää kruunua suvereniteetin merkkinä.

Kulttuurin sisältämistä eri symbooleista ja merkityksistä syntyy kulttuurinen viitekehys ja perinteisesti juuri uskonnot ja myytit ovat tarjonneet kulttuureille niiden rikkaimmat viitekehykset. Symbooleista tulee pyhiä silloin, kun ne yhdistyvät pyhinä pidettyihin asioihin. Niinpä esimerkiksi Rooman valtakunnan raaimmasta kidutusvälineestä rististä, on tullut maailman laajimmalle levinnyt uskonnollinen symboli, koska Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisessa se yhdistyi kristinuskon suurimpaan mysteeriin: Kristuksen Inkarnaatioon.

Sekulaari pyhä.

Kuten jo esimerkilläni pyhävaatteista ja pyhäinjäännöksistä pyrin kuvaamaan, on pyhän käsite yhä läsnä myös sekulaarissa elämässä, mutta sitä ei vain osata sanoittaa pyhän käsitteellä. Ja koska asioita ei osata sanoittaa pyhän käsitteellä, eivät ihmiset myöskään tunnu kunnolla ymmärtävän, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Otan tästä pari esimerkkiä.

Sekuularit pyhät esineet

Helsingin Jalkapalloklubin kannattajia matkalla kotiotteluun.

Esimerkkinä "pyhistä sekulaareista esineistä" muistuu mieleeni syksyn 2022 Stadin Derby [HS][YLE], jonka yhteydessä poliisi varautui mellakkaan. Poliisi tiedotti jo etukäteen, että heillä oli perusteltua syytä epäillä, että ottelussa tulisi tapahtumaan kannattajien välinen provokaatio ja poliisi oli siksi varustautunut mellakkavarustein turvaamaan järjestystä. Tapahtumat olivat lähteneet vyörymään edellisellä viikolla, kun HJK:n fanikerhon kerhohuoneelle oli murtauduttu, ja mm. kerhon yksi kannatuslakana oli varastettu. Poliisi epäili, että teon takana saattaisi olla kilpailevaan fanikerhoon kytköksissä olevat tahot, ja että kannatuslakanaa saatettaisiin käyttää provokaatioon paikallisottelun aikana. HJK:n kannattajat olivat taas valmistautuneet koko viikon siihen, että kannattajalakana saattaisi ilmestyä vastapäiseen päätyyn derbyssä ja varoitelleet HIFK:n kannattajia pitkin viikkoa tällaisen provokaation seurauksista.

Ja niinhän siinä kävi se, mihin kaikki olivat valmistautuneet. HJK:n kannattajat olivat läpi ensimmäisen puoliajan kannatushuudoissaan syyttäneet HIFK:n kannattajia varkaiksi ja varoitelleet tekemästä mitään tyhmää. Mutta niin vain kesken ensimmäisen puoliajan HJK:n varastettu lakana ilmestyi HIFK:n kannattajapäätyyn ja HIFK:n kannattajat sytyttivät sen suurieleisesti tuleen. Tämä sai HJK:n kannattajat juoksemaan kentälle ja keskeyttämään ottelun seitsemäksi minuutiksi.

Kun Helsingin Sanomat seuraavana päivänä raportoi tapahtuneesta, niin uutiseen liitetyssä toimittajan kommentissa kirjoitettiin: "Tavallisen jalkapallofanin silmissä maanantaina nähty tempaus ja siitä hermostuminen näyttää aivan lapselliselta sekoilulta." Minun on pakko olla eri mieltä. Sen sijaan omaan korvaani "lapselliselta" kuulostaa tämä toimittajan analyysi. Kommentti edustaa selkeästi nykyaikaista sekulaaria ymmärrystä, jossa kannattajalakana on vain pala kangasta ja kerhotila on tila siinä missä mikä tahansa unohdettu varastokoppi. Ja että kerhotilaan murtautumisessa on kyse vain lukon rikkomisesta ja pois viedyn tavaran rahallisesta arvosta. Tämän analyysin naiivius paljastuu ihan pintapuolisella tarkastelulla, jos vain ymmärtää katsoa asiaa "pyhän" näkökulmasta.

Mikä ensinnäkin on kannattajakerho? Se on ryhmä ihmisiä, jotka ovat tulleet yhteen jotain tiettyä tarkoitusta varten: kannattamaan suosikkijoukkuettaan. He ovat myös erottaneet merkittävän osan omasta vapaa-ajastaan suosikkijoukkueensa kannattamiseen heidän otteluissaan. Jos henkilö on joskus käynyt kerhohuoneella, hän on erottanut vapaa-aikaansa myös varsinaisten pelien ulkopuolella. Hän siis käyttäytyy joukkuettaan ja kannattajakerhoaan kohtaan kuin ne olisivat pyhiä. 

Entäs kerhohuone? Se on tila, jonka nämä kannattat ovat varanneet kannatustoimintaansa varten. Se on heidän kerhotilasta. Suomen laki suojelee "kotirauhaa", mutta se ei suinkaan synnytä sitä, vaan laki on tehty suojelemaan sitä luonnollista rauhan tunnetta, jota ihminen luontaisesti tuntee omassa kodissaan. Ja samalla tavalla kuin murtautuminen ihmisen kotiin rikkoo lain tunnustamaa kotirauhaa, rikkoo kerhon kerhotilaan murtautuminen sitä "rauhaa", jota kerholaiset normaalisti omalla kerhohuoneellan kokevat.

Mikä on kannattajalakana? Kannattajat ovat valinneet kankaan ja ne kannatussanat, joilla he haluavat ilmaista luottamusta kannattamaansa joukkuetta kohtaan. He ovat siis varanneet tuon kankaan käytettäväksi seuransa kannattamiseen.

Kun asian jäsentään näin, ei HJK:n kannattajien reaktion pitäisi enää kuulostaa "lapselliselta". Jos kuulisimme vastaavanlaisen kertomuksen jonkin pienen alkuperäiskansan keskuudesta, ymmärtäisimme heti mistä on kysymys. Jos nyt kuvitteellisen "Karhuheimon" jäsenet menevät salaa "Hirviheimon" maille, murtautuvat heidän juhlasaliinsa, varastavat sieltä suuret hirvensarvet, ja kesken seuraavan yhteisen juhlan alkavat polttamaan niitä, niin kukaan ei kutsuisi "Hirviheimon" jäseniä "lapsellisiksi", jos juhlissa syntyisi tappelu. Mutta koska me elämme sekulaarissa kulttuurissa, joka esittää ettei "pyhiä" asioita ole olemassa, niin me kutsumme lapsellisiksi ihmistä, joka loukkaantuvat siitä, että heitä loukataan verisesti.

Ehkäpä tämän sekulaarin kulttuurin tyhjyyttä kuvaakin parhaiten se, että ainut mitä se osaa tarjota ihmisille lohduksi pyhänhäväistyksen edessä, on kehoittaa heitä luopumaan kaikesta heille pyhästä.

Sekulaarit pyhät symboolit

Silloinen pääministerimme Sanna Marin Kesärannan tiedotuspisteellä.

Toinen vähintään yhtä mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten myös symbolit voivat olla pyhiä sekulaarissakin tilassa, on saman vuoden 2022 elokuussa noussut "Kesäratakohu". Nyt kun Sanna Marin ei ole enää pääministeri, (eikä enää kansanedustajakaan) lienee jo turvallista kommentoida tätä tapahtumaa. Kohun keskiössä oli silloisen pääministerin vapaa-ajalla järjestämistä jatkobileista levinneet kuvat, joissa kaksi pääministerin virka-asunnolleen kutsumaa vierasta poseerasivat... epäasiallisesti pääministerin tiedotuspisteellä. Se mikä itselläni tästä seuranneessa kohussa pisti silmään oli se, miten suurta ja äänekästä närkästys oli, mutta miten vaikeaa närkästymisen syistä oli puhua. Tästä taas seurasi se, että närkästyminen näyttäytyi ylimitoitelta suhteutettuna niihin syihin, mitä närkästymiselle kyettiin antamaan. Kyseessähän oli vain kuva, ja kyltti oli vain kyltti. Tässäkin meitä auttaa, jos katsomme asiaa pyhän käsitteen ja symboolien kautta. 

Mikä oli se paikka, jolta kyseinen kuva oli otettu? Mikä oli se kyltti, jota vieraat pitivät käsissään? Entä mitä tarkoitusta ne palvelivat? Kyseessä oli tiedotuspiste, josta käsin Suomen pääministeri oli viimeiset kaksi koronavuotta ollut etäyhteydessä niin tiedotusvälineisiin, suoraan meihin kansalaisiin, kuin kaikkien muiden maiden päättäjiin lukuisissa etäkokouksissa, jotka oli koronan vuoksi järjestetty etänä. Se oli siis paikka, josta käsin meidän pääministerimme oli meihin yhteydessä ja oli näin varattu edustamaan meille meidän pääministeriämme. Mutta se oli myös paikka, josta pääministerimme edusti Suomea - eli kaikkia meitä - ulkomaille. Se kyltti, jota nämä vieraat pitelivät käsissään, oli varattu sitä varten, että siitä ulkomaiden edustajat tunnistaisivat pääministerimme edustavan meitä. 

Kun pääministerin asema yhdistyy hänen tiedotuspisteeseensä, tuosta tiedotuspisteestä tulee samalla pääministerin symboli. Ja kun Suomen edustaja kansainvälisessä kokouksessa on merkitty "Finland"-kyltillä, tuosta kyltistä tulee Suomen valtion symbooli siinä tilaisuudessa. Tuo "Finland"-kyltti ja tuo tiedotuspiste olivat siis toiminnallisuudeltaan pyhiä symbooleita. Mutta nyt ne oli häpäisty, koska tämän kohun jälkeen niiden merkitys ei yhdisty enää Pääministerin virkaan eikä Suomen Valtioon, vaan kahden naisen humalaiseen irstailuun. Nyt kun nuo kuvat olivat julki, pystyisikö kukaan enää katsomaan tuota tiedostuspistettä ja tuota "Finland"-kylttiä ajattelematta tuota kuvaa?

Elämme sekulaarissa kulttuurissa, joka kammoksuu ajatusta, että jokin esine voisi olla "pyhä", mutta juuri siitä syystä tämä kulttuuri ei osaa myöskään puhua siitä miten tuota yhteistä pyhää on loukattu.

Kun ennen muinoin pyhiä paikkoja häpäistiin (kuten voimme esimerkiksi apokryfisistä Makkabealaiskirjeistä lukea tapahtuneen Israelissa Makkabealaiskapinan aikana), niin nuo pyhät paikat piti jotenkin puhdistaa. Meitä sekulaarissa ajassa eläviä ihmisiä saattaa huvittaa, että miten vasikan veren vihvominen oikein puhdistaa alttarin kivet siitä häpeästä, jonka sian uhraaminen Zeukselle noiden kivien päällä aiheutti. Mutta ei meillä silti ole aavistustakaan, mikä kykenisi poistamaan mielleyhtymän kahdesta yläosattomasta suutelevasta naisesta ja tuosta "Finland"-kyltistä.

 

Kuvat: 

Halo: Mary Zuar, CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons, Muokattu

Pyhät vaatteet:Incal, CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons

Pyhät esineet: Göteborgs stadsmuseum, CC BY 2.5, via Wikimedia Commons

Pyhäinjäännös: JIP, CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons

Pyhä paikka: Neil Ward, CC BY 2.0, via Wikimedia Commons

Klubi: Joonas Salo: https://hs.mediadelivery.fi/img/468/f59aad64c29849cbafb883d145ec7f7f.jpg

Sanna Marin: Laura Kotila: https://www.thesun.co.uk/wp-content/uploads/2022/08/NINTCHDBPICT000755432553.jpg?strip=all&w=884

 

Pitkien hiusten ongelma

Miten ihmiskuva vaikuttaa Raamatun tulkintaan? 

Raamattu on Jumalan sanaa. Mutta Raamatun lukemisessa ja ymmärtämisessä on sellainen vaikeus, että tuo Jumalan sana ei ole alunperin puhuttu meille. Tästä seuraa Raamatun tulkintaan ongelma, jota tässä tekstissäni kutsun 'Pitkien hiusten ongelmaksi'. Olen lainannut nimitykseni Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korintolaisille, jossa Paavali kirjoittaa (1. Kor 11:14-15):

Opettaahan jo luontokin teille, että pitkä tukka on miehelle häpeäksi, mutta naiselle kunniaksi. 

Tämä kyseinen Raamatunkohta saattaa herättää syystäkin nykylukijassa hämmennystä, koska suoraan sanottuna eihän meillä ole hajuakaan, mistä Paavali puhuu.  Luultavasti ainoa lähdeviite jonka nykylukija tällaiselle ajatukselle miesten pitkistä hiuksista voi antaa, on juurikin tämä Paavalin toteamus. Mutta Paavali ei selvästikkään tässä kohdassa julista jotain uutta ajatusta, jossa hänet pitäisi ottaa auktoriteettina, vaan hän selvästi viittaa niin kutsuttuun tunnetun tiedon auktoriteettiin. Mikä tämä yleisesti tunnettu tosiasia miesten hiusten pituuden häpeällisyydestä sitten oli?

Taustalla on kreikkalaisen lääketieteen ihmiskäsitys ja sen ymmärrys elinvoimasta. Elinvoima, kuten nimikin kuvaa, oli elävän olennon voima tuottaa uutta elämää, eli kasvaa. Niinpä esimerkiksi suurikokoisilla ja vahvoilla ihmisillä oli suuri elinvoima, koska he olivat kasvaneet suuriksi. Myös pitkät ja tuuheat hiukset tarvitsivat suuren elinvoiman. Mutta kaikkein tärkein elinvoiman 'käyttökohde' oli kuitenkin jälkeläiset ja juuri tähän linkittyy käsitys siitä, että pitkät hiukset ovat kunniaksi naiselle, mutta häpeäksi miehelle. 

Jo Pythagoraan muotoileman antiikin kreikan käsityksen mukaan 'miehen siemen' sisältää jo valmiiksi muotoutuneita, mutta erittäin pieniä ihmisiä: homonculeja, jotka sitten alkavat kasvamaan päästyää äidin kohtuun. Koska naisen ymmärrettiin tarjoavan kasvualustan mieheltä saamalleen siemenelle, olivat pitkät ja tuuheat hiukset merkki vahvasta elinvoimasta, joka lupaisi myös kasvavalle sikiölle vahvan elinvoiman. Niinpä pitkät ja tuuheat hiukset olivat naiselle kunniaksi. Sen sijaan, koska miehen ymmärrettiin tuottavan (tai ainakin elättävän) sisällään näitä jo valmiita pikkuihmisiä, oli kreikkalaisten ymmärrys, että nämä pikkuihmiset kilpailivat miehen elinvoimasta hänen hiustensa kanssa. Oli häpeällistä, jos mies vapaaehtoisesti tuhlasi elinvoimansa ja viriiliytensä pitämällä pitkiä hiuksia.

Nyt joku lukija saattaa protestoida, että ihan saman verranhan hiukset kasvavat riippumatta siitä pidetäänkö hiukset pitkinä vai lyhyinä. Näin asia toki on, mutta kreikkalaiset eivät ymmärtäneet asioita samalla tavalla kuin me. Aristoteles, joka formuloi ensimmäiset kattavat kuvaukset fysiikasta, kirjoitti  mm. liikkeestä, että jotta jokin voi liikkua, niin tarvitaan jatkuva voima tuon liikkeen aikaansaamiseksi. Me Newtonin jäkeisessä ajassa elävät toki ymmärrämme, että eihän liike vaadi voimaa, vaan liiketilan muuttaminen, mutta samalla tavalla kreikkalaiset ajattelivat hiuksista: niiden pitkinä pitäminen vaatii elinvoimaa.

Eli karrikoidusti Paavali sanoo korintolaisille, että koska me kaikki tiedämme pitkähiuksisten miesten olevan impotentteja, niin pitäkää nyt hyvät miehet hiuksenne lyhyinä!

Mutta mitä tästä Paavalin lausumasta pitäisi ajatella nyt, kun tiedämme etteivät pitkät hiukset aiheuta impotenssia sen enempää kuin lyhyetkään hiukset? Onko Paavalin opetus hiusten pitämisestä ja naisten pään peittämisestä edelleen voimassa, vaikka hän on käyttänyt tukenaan väitteitä, jotka eivät enää nykytietämyksen valossa pidä paikkaansa? Vai aiheuttavatko pitkät hiukset sittenkin vastoin nykytietämystä impotenssia, ja kunhan tiede vain tarpeeksi kehittyy, tämä apostolinen totuus tullaan vielä havaitsemaan? Vai onko Jumala näiden nyky-ymmärryksen valossa virheellisten näkemusten valossa saanut kuitenkin paljastettua ihmisille totuuksia, jotka ovat niiden taustalla olevaa maailmankuvaa syvempiä? 

Näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin ei ole helppoja eikä yksinkertaisia vastauksia vaan ne haastavat jokaisen Raamatun lukijan yhä uudestaan painimaan niin tekstin, kuin myös omien ennakko-oletustensa kanssa.

Kun sanat eivät riitä

Naamiot on riisuttu

Olen jo yli kuukauden ajan halunnut kirjoittaa uuden tekstin. Mutta minulta puuttuvat sanat. Olen ollut sanaton jo pitkään.

Miten olisin voinut sanoittaa epäuskoani seuratessani Venäjän asevoimien sotaharjoituksia Ukrainan rajoilla ja Putinin koventunutta retoriikkaa helmikuun alussa. Ei kai Putin voi tosissaan luulla, että hänen 'turvatakuisiinsa' voitaisiinsa suostua? Mutta vaihtoehto vaikutti vielä epätodennäköisemmältä: ei kai hän nyt voi tässä tilanteessa tehdä mahdottomia vaatimuksia? Yleensä niitä esitetään, kun halutaan 'Casus belli', oikeutus sodalle. Ja ei kai Putin mitenkään voi tässä tilanteessa haluta sotaa? Siis avointa sotaa Ukrainan kanssa? Ei ollut sanoja kuvaamaan, miten mielettömältä koko ajatus tuntui. Mitä tässä tilanteessa pystyi edes rukoilemaan? 'Herra, varjele Ukrainan kansaa'. 

Miten sanoittaisin pelkoani niinä kahtena ensimmäisenä vuorokautena, kun Venäjän joukot viimein aloittivat hyökkäyksen? Strategisten pommitusten jälkeen venäjän joukot ylittivät rajan peräti kahdeksasta suunnasta tarkoituksenaan sitoa Ukrainan itärintamalle komennettu armeija asemiinsa, jotta se ei kykenisi estämään peräti neljän eri osaston kilpajuoksua Kiovaan.  Yksi armeija Dnepre-joen länsipuolta Chernobylin suunnalta, toinen joen länsipuolelta Chernivin suunnalta ja kolmas osasto kaukaa Sumyn suunnalta. Neljännen osaston piti saapua suoraan ilmateitse Pihkovasta: 76. divisioonan Kaartin desantit yrittivät laskeutua Hostomelin lentokentälle. Tavoitteena oli saavuttaa Kiovan hallintokorttelit ennen kuin Ukrainan armeija ehtii pääkaupungin suojaksi, eliminoida maan siviili- ja sotilasjohto ja asettaa maan johtoon Putinille alamainen nukkehallitus. Tavoitteena oli 'katkaista käärmeeltä pää', ennen kuin Ukraina ehtii edes puolustautua. Mitä minä nyt voisin rukoillla? 'Herra, varjele Ukrainaa!'

Olin hieman helpottunut, kun sodan kolmantena päivänä alkoi näyttää siltä, ettei mitään pikavoittoa Venäjälle ollut tulossa. Ukrainan armeija oli onnistunut vastaamaan kaikkiin neljään Kiovaan kohdistuneeseen hyökkäyssuuntaan ja puolustustaistelu oli aloitettu. Yhdeltäkään suunnalta ei ollut vapaata tietä Kiovaan. 

Mutta miten sanoittaa sitä kauhua, jonka näin nyt edessäpäin. Venäjän armeija oli jo näyttänyt miten se valloitti kaupunkeja Grosnyssa ja Aleppossa. Toinen vaihtoehto olisi Leningradin piiritys: näännyttää puolustajat kirjaimellisesti nälkään ja janoon. En halunnut uskoa, että venäjän asevoimat kykenisivät kumpaankaan näistä taktiikoista Ukrainassa. Miten saattaa yhdessä lauseessa kutsua ukrainalaisia 'veljeskansaksi' ja sen jälkeen kohdistaa heihin tällaisia sotatoimia? Mutta en myöskään nähnyt miten muuten venäläiset kykenisivät sotaa jatkamaan. Ukrainalaiset olivat joka suunnalla keskittyneet vastustamaan venäläisten etenemistä vasta asutuskeskuksissa ja antoivat miehittäjän edetä ja näin venyttää huoltoyhteyksiään. Ukrainalaiset eivät taistelisi 'avoimessa maastossa' vaan pakottaisivat venäläiset valitsemaan asutuskeskustaistelun ja pitkän piirityksen väliltä. Mitä minä nyt voisin rukoilla? En kai minä voi siunata aseita, olkoon ne kenen kädessä tahansa? Mutta en kai minä voi olla Jumalani edessä hiljaa, kun sotilaat tappavat siviileitä vain 1000 kilometrin päässä. Kolmannen päivän iltana sain sydämelleni yksinkertaisen rukouksen: 'Herra, vahvista kättä, joka viatonta puolustaa. Herra, murtukoon pahan valta."

Ukrainalaiset onnistuivat yllättämään koko maailman kestettyään ensimmäisen viikon Venäjän invaasiota ja samalla myös muu maailma sai rivinsä ojennukseen. Venäjää kohtaan asetettiin ennen näkemättömät talouspakotteet ja Ukrainalla oli alkanut virrata niin taloudellista kuin materiaaliapua. Mm. Viron puolustusministeri oli todennut, että virolaisten ostamat panssarintorjunta-aseet puolustavat Viron itsenäisyyttä paremmin Ukrainassa, kuin virolaisissa varastoissa. Kun YK:n yleiskokoukseen tuotiin äänestys Venäjän vastaisesta lausumasta, esitystä vastaan äänesti vain viisi maata: Keski-Afrikan tasavalta, Eritrea, Syyria, Pohjois-Korea ja Venäjä itse. Ei kovin mairittelevaa seuraa.

Tästä nopeasti löytyneestä yksimielisyydestä on helppo aluksi iloita, mutta valitettavasti se johtaa jälleen synkkiin havaintoihin. Oli nimittäin käynyt selväksi myös se, että Putinilla ei olisi enää paluuta normaalisuhteisiin muun maailman kanssa. Putin on kovaa vauhtia tekemässä itsestään diktaattoria eikä diktaattoreilla ei ole tapana luopua  vallasta. He eivät nimittäin yleensä selviä siitä hengissä. Diktaattoreilla ei myöskään ole yleensä varaa hävitä sotia koska siitä seuraava arvovaltatappio ja kasvojen menetys vie heidän uskottavuutensa, jota ilman diktaattori ei voi pysyä vallassa. Putin on siis tilanteessa, jossa hän käy sotaa, mutta jota hän ei voi hävitä, mutta jota muu maailma ei voi antaa hänen voittaa. Mitä ihmettä tästä voi sanoa. Ja mitä ihmettä minä voin rukoilla?

On hyvin erikoista, että sodan alku sattui juuri ennen kristittyjen paastonaikaa. Vaikka me protestantit emme pidä säännöllistä paastoa, niin myös meidän seurakunnalla oli juuri tuoksi samaksi viikoksi kutsuttu rukous- ja paastoviikko. Tuona viikkona yksi seurakuntamme pastori sai profetaalisen näyn, että meidän tulee rukoilla Faraon henkivaltaa vastaan, ja vaatia Mooseksen sanoin Faraota 'päästämään Jumalan kansan vapaaksi'. Koska oli rukous- ja paastoviikko, hän itse ymmärsi sen tarkoittavan ensisijaisesti synnin kanssa taistelevia seurakuntalaisia, mutta yhdessä seurakuntamme toisen vanhimmistoveljen kanssa ymmärsimme sen olevan Jumalan mielenmukainen rukous myös tähän maailmanpoliittiseen tilanteeseen. 

Sekä ukrainalaiset että venäläiset ovat olleet ortodoksikristittyjä jo vuosituhannena ajan, siitä lähtien kun Kiovan Rusin ruhtinas Vladimir kastettiin Kristityksi. Nyt Putin on orjuuttanut venäjän kansaa jo kolmatta vuosikymmentä aina vain raaistuvalla sortokoneistollaan ja nyt hän on aloittanut sodan ukrainalaisia vastaan orjuuttaakseen heidätkin valtansa alle. Ja tätä orjuutusta tukee Moskovan Patriarkka Kiril, joka toistaa Putinin Duginilaista oppia 'Venäläisestä maailmasta', jonka kuuluisi olla yhden valtion, yhden johtajan ja yhden kirkon alaisuudessa. Kun Putin sortaa kansaa, niin samaan aikaan Moskovan Patriarkka pitää hänelle uskottua Jumalan valtakuntaa vääryyden vallassa. Jumalan mielenmukainen rukous tälle Faraolle ja tälle Faraon henkivallalle on: päästäkää kansani vapaaksi!

Jaoin rukousaiheen seurakunnassamme sodan toisena sunnuntaina ja nyt tuntuu, että jotain on tapahtumassa.

Viime sunnuntaina ortodoksinen teologiryhmä oli laatinut julistuksen, jossa Moskovan Patriarkka Kiril ja hänen opetuksensa 'Venäläisestä maailmasta' tuomittiin harhaoppisiksi. Suomen ortodoksikirkko julkaisi tuon julkilausuman suomennoksen jo seuraavana tiistaina. Suomen Ortodoksikirkko ei ole allekirjoittanut julistusta, koska heillä ei ole kanoninsa mukaan niin itsenäistä asemaa, että he voisivat julistaa toisen alueen patriarkan harhaoppiseksi, mutta jo suomennoksen julkaiseminen on hyvin vahva kannanotto. Kannattaa käydä lukemassa, nimittäin teksti on suorastaa profetaalinen.

Viikolla Britannian puolustusministeriö raportoi venäläisten hyökkäysten pysähtyneen olennaisesti kaikilla rintamilla. Varovaisetkin arviot Venäjän kokemista miehistötappioista liikkuvat yli 6000 kuolleessa ja 20000 haavoittuneessa. Kalustoa on tuhoutunut suuret määrät, huolto ei pelaa ja jatkuvasti tulee raportteja ja kuvia maastoon juuttuneista ja hyljätyistä ajoneuvoista. Venäläiset yrittivät salamasotaa, mutta se ei ole onnistunut saarrostamaan yhtään merkittävää Ukrainailaisten joukkojen keskittymää, vaan päin vastoin se on jättänyt venäläisten omat huoltoreittit niin pitkiksi, että paikoitellen he joutuvat taistelemaan, kuin heidät olisi saarrostettu. Venäjän on raportoitu etsivän miespulaansa uusia taistelijoita niin Etälä-Afrikan tasavallasta, kuin Syyriastakin. Lisäksi tällä viikolla on alettu saada rapotteja myös ensimmäisistä onnistuneista ukrainalaisten vastahyökkäyksistä. Venäjän joukot näyttävät jo perääntyvän Mykolajevin kaupungin suunnalla.

Keskiviikkona selvästi ärtynyt Putin piti televisioidun puheen, jossa hän olennaisesti ilmoitti, että Venäjällä olisi edessä 'sisäinen puhdistus' ja jo samana päivänä hän oli pidätyttänyt hänen henkilökohtaisena henkivartiokaartinaan toimivan kansalliskaartin varajohtajan. Voi olla että juuri nyt on ratkaisevat hetket, sillä kaikki nämä: heikosti etenevä sota ja mahdolliset puhdistustoimenpiteet voivat aiheuttaa myös vastareaktion, joka päättyy Putinin vallan loppumiseen.

Näidenkään uutisten keskellä en tiedä, uskallanko olla toiveikas. Farao ei nimittäin vastannut Moosekselle myöntävästi, vaan paadutti sydämensä ja nöyrtyi vasta kymmenen vitsauksen jälkeen. Ja kymmenes vitsaus tunnetusti tappoi kaikki Egyptin esikoiset. Mariupolia piiritetään, eivätkä venäläiset ensimmäiseen viikkoon päästäneet edes ruokakuljetuksia kaupunkiin. Toisaalta nälkä ja lyijy vaanivat myös niitä vielä 100 000 venäläistä nuorukaista, jotka Putin on valheillaan Ukrainaan lähettänyt.

Mitä voin sanoa? 

Mitä voin rukoilla? 

'Farao! Päästä Jumalan kansa vapaaksi!' 

'Herra, armahda meitä syntisiä!'

Mietteitä kielekkeellä

Niinhän siinä kävi, että ilo oli ennenaikainen. Marraskuun blogiteksissäni totesin, ettei epidemia lopu sen enempää käskystä kuin sopimuksestakaan ja että epidemian varjo roikkuisi vielä pitkään avautuneen yhteiskunan yllä. Eikä kestänyt kahta kuukautta, kun epidemia palasi toden teolla. Ja nyt se on löytänyt tiensä meidänkin perheeseen: viime yönä Mehiläisen ruuhkautuneeseen palveluun tuli viimein tulokset maanantain testistä: positiivinen. 21 kuukautta sitä pakoilua kesti, mutta nyt se on osunut omalle kohdalle. Kaikki se käsienpesu, maskissa hikoilu, rokotukset, ihmisten välttely, kaikki ne uhraukset joita on tehnyt niin itsensä kuin perheenjäsentensä suojelemiseksi: tähän asti se riitti, mutta ei pidemmälle. On kuin olisi roikkunut ikuisuuden kielekkeen reunalla ja nyt otteen livettyä ei voi kuin pitää hatusta kiinni ja toivoa pehmeää laskua.

Erikoista kyllä, tuo kielikuva sopisi kuvaamaan Uudenmaan koronatilannetta laajemminkin.

Koronan suojatoimet

Erilaiset rajoitukset alkoivat maaliskuussa 2020 alkaneella Uudenmaan koronasululla ja sen jälkeen on ollut monenlaisia lyhyempiä ja pidempiaikaisia toiminanrajoituksia. Kaikki tämä on tehty epidemian kurissapitämiseksi. Kun koronaepidemia alkoi, väestöllä ei ollut vastustuskykyä virukselle, ei ollut kunnon tietoa viruksen leviämisnopeudesta tai taudin vakavuudesta eikä edes tiedetty miten kyseisen taudin voisi luotettavasti tunnistaa. DNA-sekvenssointiin perustuvan testin tekeminen oli pitkä ja monimutkainen tutkimuksellinen prosessi, ja koko Suomessa oli vain muutama laboratorio, joissa testejä pystyttiin tekemään. Niinpä viruksen ilmaannuttua ainut käytettävissä ollut väestön suojelutoimi oli 'jäljitä ja eristä' strategia, mutta koska korona levisi myös oireetta, oli pakko turvautua Uudenmaan koronasulkuun, joka taltuttikin Suomen ensimmäisen korona-aallon. 

Ensimmäinen tärkeä työkalu taistelussa koronaa vastaan oli kasvanut epidemiologinen ymmärrys viruksesta ja sen leviämisestä. Kun opittiin, että koronaviruksen alpha-variantin itämisaika oli 5-10 päivää ja miten pitkään sairastunut oli tartuttava, voitiin antaa tarkoituksenmukaisempia karanteeni ja eristyssuosituksia. Seuraava tärkeä askel oli helppokäyttöinen ja luotettava koronatesti. Yhdessä nämä kaksi työkalua mahdollistivat tehokkaamman 'testaa ja jäljitä' strategian, jossa tartuntaketjut saatiin tarkemmin pysäytettyä.

Molemmat näistä strategioista olivat kuitenkin vain oireiden hoitoa, sillä ongelman ydin oli väestön heikko vastustuskyky Covid-19 tautia vastaan. Niin kauan kuin tätä ongelmaa ei ratkaistaisi, epidemia ei aidosti voisi loppua. Se voisi vain hetkittäin hiipua. Ja aluksi ainoa asia, joka tuota vastustuskykyä saattoi lisätä, oli koronavirustartunta ja siitä paraneminen. Puhuttiin 'laumaimmuniteetista', ja useampi poliitikko sekä Suomessa että maailmalla ehti puhua sen välttämättömyydestä, kunnes epidemiologit latoivat pöytään madonluvut siitä, mitä se olisi merkinnyt. Vain 1% kuolleisuus olisi merkinnyt suomessa 60 000 kuollutta. 4% mahdollisuus tehohoitoa vaativaan hoitoon olisi merkinnyt yli 200 000 tehohoitopotilasta ja jos edes 15% työvoimasta olisi joutunut turvautumaan sairaslomaan, olisi se merkinnyt lähes puolen miljoonan henkilön vajausta työvoimassa. Ja kaikki tämä mahdollisesti vain 2-4 kuukauden aikajänteellä. Harvaan jäivät ne päättäjät maailmalla, jotka nämä skenaariot nähtyään vielä puhuivat rajoitustoimien kalliudesta tai turhuudesta. 

Vaikka tuo skenaario kulkutaudin nopeasta leviämisestä näyttää inhimillisesti mahdottomalta hyväksyä, niin valitettava tosiasia on, että ilman väestön vastustuskyvyn kasvatusta ainut mitä tuolle skenaariolle voi tehdä, on pitkittää sitä aikajännettä, jolle tämä tragedia tapahtuu. Tällöin myös kerrannaisvaikutuksen jäisivät vähäisemmiksi. Niinpä ainoa inhimillinen toivo koko pandemian alusta lähtien on ollut rokote, jolla väestön vastustuskykyä voisi kasvattaa ilman että tautia sairastaa. Kasvanut vastustukyky vähentäisi kuolleisuutta ja vakavan taudin ilmaantuvuutta, joka suoraan vähentäisi epidemian vakavia seurauksia. Lisäksi, kasvanut vastustukyky hidastaisi myös viruksen tarttuvuutta, jolloin myös epidemia hidastuisi ja mahdollisesti jopa laantuisi.

Kauan odotettu rokote saatiin Suomessa jakeluun viimein kesäkuussa 2021 ja rokotusikäisten rokotuskattavuus nousi yli 85% lokakuussa. Kaikki näytti toiveekkaalta ja Suomen hallitus siirty niin sanottuun hybridistategiaan, jossa testauskapasiteettia vähennettiin ja siirrettiin resursseja rokotuksiin, ja yhteiskuntaa alettiin avaamaan. 

Omikron

Mutta jo marraskuun lopussa saapui koronan omikron-muunnos joka muutti pelin täydellisesti.

Heti omikrontapausten kasvaessa THL suositteli testausmäärän uudelleen kasvattamista. Mutta jo 11.12. HUS:n diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen vastusti tätä todeten, että jo tuolloin vain 30% positiivisista testituloksista kyettiin jäljittämään. Todettuja tartuntaketjuja ei siis pystyttä katkaisemaan enää testaamalla, vaikka HUS:n alueella todettuja tapauksia oli tuolloin vain noin 500 päivässä. Samaisessa jutussa todettiin, että HUS:n testauskapasiteetti oli tuolloin 15000 testiä vuorokaudessa, jota oltiin hybridistrategian mukaisesti laskemassa tammikuun alusta 10000:n.

Eilen 3.1. HUS:n alueella oli todettu noin 4000 varmennettua koronatapausta, vaikka HUS lakkasi jo joulun alla kutsumasta kahdesti rokotettuja lieväoireisia testiin. Kun otetaan huomioon miten rajusti testaamista on laskettu: vielä syyskuussa 5% testatuista henkilöistä sai positiivisen tuloksen, mutta jouluna alla tuo luku pomppasi 30%. Se tarkoittaa, että lieväoireisia jää paljon testaamatta ja sairastamaan ilman minkäänlaista tilastointia. Toinen kysymys on miten perheenjäsenten tartunnat tilastoidaan. Meidänkin perheessä saattaa olla oikeasti useita tartuntoja, mutta vain minun tartuntani näkyy tilastoissa. Todelliset tartuntaluvut voivat olla jopa kymmenkertaisia varmennettuihin nähden.

Lisäksi uusimman tiedon mukaan omikron muunnoksen itämisaika saattaa olla vain kolme päivää, ja se on tartuttava jopa 2 päivää ennen oireiden alkua (mikäli siis oireita ilmenee). Rokotteet eivät myöskään näytä tarjoavan sellaista immuniteettia omikronmuunnosta vastaan, että se estäisi sen leviämistä. Voi jopa olla, että rokotus tekee omikronista huomaamattomamman, jos se lieventää niitä vähäisiäkin oireita. 

Kaikki tämä tarkoittaa varmasti ainakin seuraavaa: 

1. Epidemiaa ei voida enää rajoittaa testaamalla.
2. Epidemiaa ei voida enää rajoittaa jäljittämällä.
3. Rokotekattavuus ei enää estä omikron varianttia leviämästä.
4. Rokotepassi, joka perustuu 98% rokotuksille, ei myöskään enää estä uutta virusta leviämästä.
5. Nyt alkanut omikronaalto on ylivoimasesti laajimmalle levinnyt korona-aalto ja sen levinneisyys voi olla jo 10x delta-aaltoon verrattuna, eikä se näytä mitään hidastumisen merkkejä.

Lisäksi: varmennettujen tapausten määrä on 9-kertaistunut 3½ viikossa, vaikka piiloon jäävien tapausten osuus on varmasti kasvanut. Mikäli tahti ei muutu, niin meillä on 3. viikossa taas kymmenkertainen määrä tautitapauksia. 

Tästä kaikesta seuraa, että ainut jo kokeilluista suojelumenetelmistä vain mikä vielä voisi meneillään olevan omikronaallon voisi pysäyttää, on täydellinen lock-down ja matkustuskielto kuten vuonna 2020. Tämäkään ei ole enää varma keino, koska korona on levinnyt jo niin laajalle. Mikäli tämä lock-down tehoaisi, niin ainut millä omikron voitaisiin sen jälkeen pitää kurissa, on palaaminen rokotteita edeltäviin rajoituksiin. Mikään yhteiskunnan tilassa ei kuitenkaan anna vihjeitä siitä, että siihen olisi enää sen enenpää resursseja, kuin (poliittista-) tahtoakaan.

Edessä on siis joko uusi kierros koronasulkuja ja palaaminen todella raskaisiin rajoituksiin, tai sitten tämä pandemia lyö läpi ihan oikeasti ja kaikki tähän astinen on terveydenhuollon kannalta ollut vain harjoittelua. Ikävintä tässä on se, että tähän asti olemme pyrkineet suojelemaan heikompien ja rokottamattomien terveyttä. Meille on sanottu, että ottamalla rokotteen suojaamme myös rokottamattomia. Mutta nyt näyttää vakavasti siltä, että uuden koronavariantin myötä myös se käy ylivoimaiseksi. Tähän asti kansalaiset ovat voineet myös vapaasti valita olla ottamatta rokotetta ja yhteiskunta on tehnyt kaikkensa suojellakseen myös heitä. Mutta nyt näyttää siltä että tässä uudessa tilanteessa tuolle lupaukselle ei ole enää katetta. Me emme kohta enää yksinkertaisesti kykene suojelemaan heitä. Pikatesteistä hoitohenkilökunnalle on puhuttu, mutta ne ovat epävarmimpia juuri siinä, missä niitä eniten tarvittaisiin: tunnistamaan oireettomat viruksen kantajat. Ja koska tämä olosuhteiden muutos on tullut vastaan niin nopeasti, niin rokottamattomilla ei kohta ole enää aikaa hakea rokotteesta lisävahvistusta vastustuskyvylleen.

Olemme roikkuneet kuilun reunalla kohta kaksi vuotta ja olemme tehneet kaiken voitavamme estääksemme putoamisen. Meillä on ollut noin seitsemän kuukautta aikaa kasvattaa väestön vastustuskykyä rokotteilla ja siten pehmentää uhkaavaa pudotusta. Nyt pudotus näyttää jo alkaneen ja ainut mitä voimme enää tehdä on 'pitää hatusta kiinni ja toivoa pehmeää laskua'. 

Lopuksi

En ole profeetta enkä väitä tekstiäni profetiaksi. Jos tämä olisi profetia, niin minun olisi pitänyt nähdä ja kirjoittaa tämä jo paljon ennen kuin se oli ilmeistä. Lisäksi profetiat annetaan rohkaisuksi, kehoitukseksi ja lohdutukseksi. Ne voivat olla myös varoitukseksi, mutta silloin niihin pitää liittyä kehoitus. Jos tämä olisi oikea profetia, minun olisi pitänyt saada tämä jo viime kesänä ja kannustaa sillä kaikkia ottamaan rokote vielä kun siitä ehtii saada hyötyä. Voin siis olla väärässä,  mutta en (tietenkään) näe miten se olisi mahdollista.

Yhden toivon pilkahduksen minä tässä näen. Voi olla, että kun omikronmuunnos kerran näyttää sekä lievemmältä että leviävämmältä kuin aikaisemmat muunnokset, niin se levitessään toivottavasti aiheuttaa paljon vähemmän vahinkoja. Silloin se kuitenkin antaisi tartuttamilleen ihmisille immuniteetin sairastetusta taudista myös muita muunnoksia kohtaan. Eli kun aikaisemmin totesin, että ihmimillinen hinta koronan laumasuojan tavoittelussa nähtiin liian suureksi, niin voi olla että omikronmuunnoksen kohdalla tuo hinta jäisi paljon matalammaksi. Näyttääkin siltä, että toisin kuin Kari Enqvist kohta kaksi vuotta sitten naljaili, tätä pandemiakriisiä ei lopulta ratkaistakaan ihmisen omalla viisaudella, vaan se ratkeaa sitten kun Hän, joka pitää koko maailmamme kädessään, sallii sen päättyä.

kuvitus: Cartoon vector created by brgfx - www.freepik.com

Juhla-ajoista ja hetkistä

 

Milloin on juhlan aika?

Ajattelin vielä tähän vuoden lopuksi kirjoittaa vielä muutaman ajatuksen kalenterista ja juhla-ajoista.

Olemme kotisin Lapista, ja olemme perheen kanssa perinteisesti matkustaneet jouluksi pohjoiseen. Tänä vuonna vietimme kuitenkin joulun Helsingissä ja niinpä jouduimme myös järjestämään itse kaiken joulunviettoon tarvittavan. Joulukuusen hain tyttäreni kanssa jo edellisenä viikonloppuna ja joululeivonnaisia on tehty ja pakastettu pitkin joulukuuta. Mutta kaikista esivalmisteluista huolimatta aatonaatto meni kokonaan valmisteluissa. Loppupäivästä mieleeni nousi mm. Raamatun pääsiäiskertomuksissa esiintyvä termi 'sapatin valmistuspäivä'. Sapattihan merkitsi Vanhassa Testamentissa pyhäpäivää, ja viikkosapatin lisäksi myös kaikkia muita vuoden juhlapyhiä kutsuttiin sapateiksi. Sapattina ei saanut tehdä työtä, joten mm. kaikki sapatin ruuat piti valmistaa jo edellisenä päivänä, eli 'sapatin valmistuspäivänä'. Tämä vei ajatukseni laajemminkin kalenteireihin ja juhla-aikoihin.

Sapatti

Ensimmäinen ajatus liittyi sapatin alkuun. Juutalaisessa ajattelussa päivä päättyi auringonlaskuun, jolloin uusi päivä alkaa aina illasta. Niinpä esimerkiksi viikkosapatti, eli lauantai, alkoi jo perjantai-iltana Auringon laskiessa, ja päättyi lauantai-iltana. Tästä seuraa sellainen mielenkiintoinen viikkorytmi, että sapatin valmistelut piti saada päätökseen jo perjantaina ennen auringonlaskua. Tästä vanhasta päivärytmistä on Suomessa pienenä jäänteenä säilynyt kirkonkellojen kokouskutsu, joka soitetaan lauantaisin klo 18. Joskus aikaisemmin saattoi maalla olla hartaimmissa taloissa tapana päättää lauantain työt ehdottomasti ennen klo 18.

Vaikka tällainen päivärytmi, jossa päivä päättyy iltaan, saattaa kuulostaa äkkiseltään aika vieraalta, niin siinä on minusta ainakin yksi hieno piirre: sapatti nimittäin alkaa silloin aina levolla. Kun sapatti kerran alkaa illalla, jolloin myös työnteon on loputtava, niin ihminen saa aloittaa sapattinsa aina lepäämällä. Kuinka monesti olemme itse huomanneet juhlavalmistelujen venyneen yöhön asti ja joutuneet sitten heräämään aamulla väsyneinä juhlaan? Tai kuinka monta lauantai-iltaa on venynyt jossakin touhussa niin että nukkumaan on päässyt vasta keskiyön jälkeen? Tällöin lepopäivä jää helposti todelliseksi lepopäiväksi, kun joudumme nukkumaan väsymystämme pois. Kuinka hienoa olisikaan, jos olisi *pakko* lopettaa työnteko jo lauantaina klo 18 jälkeen ja sitten saisi rauhassa levätä yhden yön? Kuinka paljon helpompaa olisi nousta myös sunnuntaina Herramme ylösnousemuksen päivään (niin kuin venäläiset sunnuntaita kutsuvat), jos ei sallisi itsensä enää häärätä klo 18 jälkeen? Ja koska sapatti loppuisi jo sunnuntaina klo 18, niin loppuillan olisi sitten vielä vapaa järjestelemään ja suunnittelemaan seuraavan viikon asioita. Siihen lienee kyllä melko pitkä matka, kun nämä blogikirjoitukset syntyvät yleensä öisin klo 23 ja 01 välillä.

Joulu

Tämä sama sapatin alkamisaika tuli mieleeni myös Joulun viettämisessä ja siitä, milloin Joulu oikeastaan on?  Ulkomaisista jouluelokuvista olemme varmasti oppineet, että englanninkielisissä maissa Joulupukki tuo lahjat jouluyönä lasten nukkuessa, ja he löytävät ne vasta aamulla herätessään. Meillä Suomessa taas on ollut tapana, että Joulupukki tuo lahjat jo aattoiltana. Tästä on saattanut joskus herätä kysymys, että jaammeko me lahjat jotenkin liian aikaisin, kun teemme sen ennen vuorokauden vaihtumista varsinaiseksi Joulupäiväksi? Onko väärin jakaa lahjoja jo aattona? 

Tähän kysymystä kannattaa pohtia siltä kantilta, että mitä me oikeastaan juhlimme. Mehän vietämme Joulua Jeesuksen syntymän juhlana ja jaamme toisillemme lahjoja muistuttaaksemme, että Jeesus itse seimen lapsena oli Jumalan lahja koko maailmalle. Ja koska Jeesus syntyi juuri yöllä, niin silloin juuri tämä Jouluaaton ja Joulupäivän välinen Jouluyö on se varsinainen Joulun juhla-aika. Ja koska tuo varsinainen juhla-aika on Jouluyö, niin lahjojen jakaminen milloin tahansa tuona yönä iltakuuden ja aamukuuden välillä mahtuvat varmasti ilman ongelmia kristillisen perinteeseen. Me vain helposti jumiudumme miettimään päivämääriä, emmekä juhla-aikoja.

Kirkkovuosi

Kolmas ajatus oli oikeastaan mielessäni jo ensimmäisenä Adventtina, jota en ehtinyt heti joulukiireiden vuoksi kirjoittamaan ylös,ja se on ajatus kirkkovuodesta. Nimittäin samoin kuin sapatti tai Jouluyö ei juhla-aikana satu nätisti meidän kalenterimme päiviin, vaan ne jakautuvat kahden vuorokauden ajalle, niin ei myöskään kristillinen vuosijuhlakalenteri satu täysin nätisti yksiin tämän käyttämme maallisen kalenterimme vuosien kanssa. Kirkkovuosi alkaa nimittäin ensimmäisestä Adventtisunnuntaista ja päättyy Tuomiosunnuntaihin. Nyt joku saattaa hämmentyä, että hetkinen, eikös meidän kalenterimme ole kristillinen kalenteri? Jesuiittamunkkien kehittämä ja paavi Gregorius XIII:n hyväksymä gregoriaaninen kalenteri, joka laskee vuosia Jeesus Nasaretilaisen syntymästä (joskin siinä on luultavasti muutaman vuoden heitto), ja jonka mukaan elämme nyt 'armon vuotta' 2021: voiko kalenteri olla enää tämän kristillisempi? 

Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Nimittäin, vaikka kalenterin vuodet lasketaankin Jeesuksen syntymävuodesta, ja vaikka tätä aikaa kutsutaan 'armon vuodeksi', niin kalenteri itsessään: kuukausien nimet ja päivien lukumäärät, perustuu roomalaisten juliaaniseen kalenteriin, jonka otti käyttöön itse Julius Ceasar. Se on siis pohjimmiltaan maallinen kalenteri, jonka mukaan kristityt ovat päättäneet ajoittaa omat juhlansa. Mutta se että gregoriaanisen kalenterin vuosi alkaa (noin) 10 päivää talvipäivän seisauksen jälkeen ei tarkoita, että kristittyjen juhlakalenteri alkaisi 1.1. Eikä kristittyjen juhlakalenteri noudata puhtaasti myöskään päivämääriä, vaan lähes kaikki tärkeimmistä juhlista ovat itseasiassa viikonpäiväsidonnaisia: vain Joulu, Marianpäivä ja eri pyhimysten muistojuhlat ovat päivämääräperusteisia. Adventit, Pääsiäisen juhlat Laskiaisesta Helluntaihin, Tuomiosunnuntai sekä monet muut juhlat on aina samalla viikonpäivällä, jolloi niiden päivämäärät vaihtelevat vuosittain.

Tästä perinteisteisestä kristillisen kirkon juhlakalenterista on muutama tärkeä havainto. Ensimmäinen on se, että siinä missä tämä maallinen kalenteri päättyy samaan hetkeen, josta seruaavan vuosi alkaa, niin kirkkokalenteri lopun (Tuomiosunnuntain) ja uuden kirrkovuoden alun (1. Adventti) väliin mahtuu yksi arkiviikko. Eli vuoden loppua ja vuoden alkua ei juhlita samalla kertaa, vaan kirkkovuoden lopulle on oma juhlansa, joka on viikon erillään seuraavan kirkkovuoden alkamisen juhlasta.  Tämä kuvaa perustavanlaatuista eroa aikakäsityksessä. Siinä missä sekulaari vuosikalenteri on syklinen, eli siinä on vain yksi uuden kierroksen alkamista kuvaava juhla, niin kirkkokalenterissa on selkeä alku ja selkeä loppu, jotka on erotettu toisistaan. Kun järjestämme Uudenvuoden vastaanottajaisia, niin on aina pieni kysymysmerkki, että pitäisikö silloin enemmän katsoa menneeseen vuoteen, vai tulevaan vuoteen. Sen sijaan kirkkokalenterissa on ensin juhla päättyvälle vuodelle ja sen jälkeen juhla uudelle kirkkovuodelle. Niinpä vaikka kristillinen kirkkokalenteri toistuukin vuosittain, niin sen sisään on rakennettu kristillinen aikakäsitys, jossa on sekä selvä alku, että selvä (lopullinen) päämäärän. 

Mikä sitten on tämä Adventti, josta kristillinen kirkkovuosi alkaa? Adventti tarkoittaa saapumista, joka  merkitsee paitsi Kristuksen saapumisessa, niin myös Kristuksen saapumisen odotusta. Adventit edeltävät Joulua, jota me juhlimme Jeesuksen syntymän muistoksi, ja samoin jokaisen kristityn uskonvaellus alkaa Kristuksen saapumisella hänen elämäänsä, sekä sitä edeltänyt Kristuksen etsintä.

Kirkkovuosi jatkuu kohti Pääsiäistä, joka muistuttaa meitä Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemista, sekä niiden lupaamasta syntien sovituksesta ja iankaikkisesta elämästä. 40 päivää Pääsiäisestä vietettävä Helatorstai muistuttaa Jeesuksen Taivaaseenastumisesta ja siitä kymmenen päivän päästä vietettävä Helluntai Pyhän Hengen vuodatuksesta ja Jumalan Valtakunnan todellisuudesta tässä maailmassa.

Kirkkovuosi jatkuu kohti loppuaan, Tuomiosunnuntaita, joka edustaa paitsi elämän ja historian loppua, niin myös niiden lopullista päämäärää: Kristuksen paruusiaa ja Jumalan Valtakuntaa. Jumalan Valtakunta ja Jumalan vanhurskas tuomio on viimeinen päämäärä, jota kohti kaikki tässä ajassa omalla syklisellä tahdillaan vaeltavat. Ja tuota Jumalan Valtakunnan todellisuutta jokainen kristitty on kutsuttu elämään todeksi jo tässä ajassa. 

Siunattua Armon Vuotta 2022 kaikille blogini lukijoille!

Kuvituskuva: Aldaron —  Aldaron, a.k.a. Aldaron, CC BY-SA 2.0 <https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0>, via Wikimedia Commons

Mitä on mystiikka?

Kaikista maailman uskonnoista on aina löytynyt mystisiä suuntauksia ja niitä näyttää yhdistävän samankaltainen mystinen maailmankuva ja erilaiset mystiset kokemukset. Mystisen maailmankuvan olennainen osa on, että tämän aisteilla havaittavan todellisuuden lisäksi on olemassa aisteille näkymätön todellisuus, johon ihminen voi kuitenkin olla yhteydessä erilaisten mystisten kokemusten kautta. Mystisiä kokemuksia taas on monenlaisia, ja monia niistä yhdistää tietty 'sanoinkuvaamattomuus'. Meidän käsityskykymme ja kielemme ovat keskittyneet kuvaamaan ja käsittelemään tätä aisteilla havaittavaa todellisuutta, ja niinpä kokemus aistihavainnot ylittävästä todellisuudesta ylittää myös ihmisen kielen ja käsityskyvyn. Sanat yksinkertaisesti 'loppuvat kesken', koska ei ole olemassa sanoja kuvaamaan noita kokemuksia. Niinpä ei ole ihme, että sana 'mystiikka' tulee kreikan kielen sanasta μυω ['muo'], joka tarkoittaa vaikenemista.

Mystiikka on ollut kiinteä osa myös filosofiaa ja monet antiikin kreikasta tunnetut filosofit ovat antiikin aikana olleet jopa tunnetumpia mystikkoina, kuin filosofeina. Hyvänä esimerkkinä on matemaatikko Pythagoras, joka perusti yhden antiikin kreikan merkittävimmistä mystisistä koulukunnista. Sokrates oli vielä ajatuksiaankin tunnetumpi 'sokraattisesta menetelmästään', jolla hän pyrki saamaan kohtaamissaan ihmisissä aikaan syvällisen oivalluksen. Hänen oppilaansa Platon, jota pidetään koko länsimaisen filosofian merkittävimpänä ajattelijana, ja jonka perustamasta 'akatemiasta' koko akateeminen maailma lainaa nimensä, oli myös merkittävä mystikko. Platonin mystiikka on vahvasti läsnä mm. hänen kuuluisimmassa vertauksessaan luolasta. Tuo luolavertaus kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa luolana, jossa meidän aistihavaintomme ovat kuin epätasaiselle seinälle hiejastuvat kuvajaiset, jotka ovat vain varjoja 'todellisista muodoista'. Vertaus jatkuu kertomuksella miehestä, joka eräänä päivänä kykeni kiipeämään ylös luolasta ja kääntämään katseensa suoraan noihin 'todellisiin' muotoihin, sekä siihen valoon, joka tekee niiden varjot näkyviksi luolan seinillä. Lopuksi mies palaa takaisin luolaan auttaakseen myös muita tovereitaan ylös valoon, mutta ei kykyne kuvamaan sanoillaan sitä todellisuutta, jonka hän on kohdannut, vaan ainut mitä hän voi tehdä, on yrittää opastaa heitä nousemaan kanssaan takaisin ylös. Tämä luolavertauksen mies, ei ole vain kielikuva tai metafora, vaan se on itsessään yritys kuvata mystistä kokemusta, jota myös Platonin akatemian oppilaat tavoittelivat. 

Tämä filosofian ja mystiikan yhteys on ollut olemassa myös kritinuskossa sen alusta lähtien. Vaikka apostoli Paavali käyttää koko retorisen arsenaalinsa ja kaiken oppimansa filosofian perustellessaan roomalaisille mistä Jeesuksen evankeliumissa on kyse, niin hän myös todistaa omasta yliluonnollisesta kohtaamisestaan ylösnouseen Jeesuksen kanssa, kertoo miehestä joka on käynyt 'seitsemännessä taivaassa' ja kuullut sanoja, joita ei ihminen saa toistaa, sekä opettaa Pyhän Hengen armolahjojen käyttöä. Varhainen kristinusko oli mysteeriuskonto, jonka opettama mysteeri - Jeesuksen Evankeliumi - mahdollisti mystisen kokemuksen joka perustavanlaatuisesti muutti koko ihmisen olemuksen. Kristillinen teologia ja siitä ammentava metafysiikka ja filosofia kulkivat Euroopassa käsikädessä tämän evankeliumin mysteerin kanssa yli tuhat vuotta. 

Eurooppalaisen filosofian ja mystiikan tiet alkoivat erota vasta 1300-luvulta eteenpäin, kun filosofia alkoi kehittyä yhä analyyttisempaan ja objektiivisempaan suuntaan ja henkilökohtaisen kokemuksen (eli subjektiivisuuden) merkitys väheni. Tieteelliseen vallankumoukseen mennessä filosofia ja mystiikka olivat selvästi erillään, vaikka sekä Descartes että Newton olivat sekä tiedemiehiä, että mystikoita. Heidän mystiikkansa ja heidän tieteensä eivät vain enää keskustelleet keskenään, vaan he pitivät ne kirjoituksissaan visusti erillään. Kun mystiikka oli aiemmin kuvannut joidenkin totuuksien olevan ymmärrettävissä ainoastaan henkilökohtaisen muutoksen (eli subjektiivisten kokemusten) kautta, väitti uusi analyyttinen filosofia, että perimmäiset totuudet piti olla havainnoitsijasta riippumattomien menetelmien havaittavissa (eli objektiivisia). Niinpä syntyi syvä ristiriita kokemusperäisen, eli subjektiivisen tiedon ja toisaalta analyyttisen, loogiseen päättelyyn perustuvan 'objektiivisen' tiedon välille, joka vaivaa niin sekulaaria kuin kristillistä kulttuuriamme vielä tänäkin päivänä. 

Tuo ristiriita näkyy mm. tieteellisessä maailmankuvassa, joka kyllä kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti miten maailma toimii, mutta jokainen joka yrittää sillä perusteella tehdä johtopäätöksiä siitä miten ihmisen pitäisi maailmassa toimia, törmää päätäpahkaa Humen giljotiiniin. Tuo ristiriita näkyy myös modernissa pappiskoulutuksessa, jossa yliopistojen teologiset tiedekunnat kyllä opettavat tulevia pappeja kreikan kieliopissa, dogmatiikan historiassa ja historialliskriittisessä tekstianalyysissä, mutta ei tee mitään kasvattaakseen oppilaita hengelliseen paimenuuteen. Edes kaikkein konservatiivisimmat fundamentalistit eivät ole tältä turvassa, sillä iso osa heistäkin allekirjoittavat tuon analyyttisen filosofian keskeisen väittämän, että (kaikki teologinen) totuus on saavutettavissa objektiivisin menetelmin, kun he tavoittelevat täysin aukotonta, kaikenkattavaa ja ristiriidatonta teologiaa.

Niinpä tässä analyyttisen totuuskäsityksen kyllästämässä maailmassa saattaa aito mystiikka näyttäytyä jopa shokeeraavana. Näin voisin kuvata omaa ensireaktiotani törmättyäni parikymppisenä ensimmäisen kerran tähän venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin lausahdukseen: 

"Minä olen rakastunut Kristukseen. Jos joku todistaisi minulle, että Kristus on totuuden ulkopuolella, jäisin mieluummin Kristuksen kuin totuuden seuraan."

Tämä Dostojevskin lausahdushan on suorastaan skandaali! Eihän kukaan, joka haluaa pitää yllä minkäänlaista julkista uskottavuutta, voi mennä tällaista ääneen sanomaan. Tällaisen lausunnon kuultuaan moderni rationaalinen ateisti tuskin tarvitsee enempää perusteluja kannattaa kristinuskon siirtämistä peruskoulun opetussuunnitelmasta mielenterveyden tautiluokituksiin. Ja kaltaiseni Raamattunsa vakavasti ottava herätyskristitty jää hämmentyneenä ihmettelemään, että miten kukaan järkevä kristitty voi tällaista edes ehdottaa. Onhan Jeesus sanonut olevansa itse totuus, niin miten hän voisi mitenkään olla sen ulkopuolella. Yhtä hyvinhän Dostojevski voisi teoretisoida neliön muotoisesta ympyrästä!

Mutta mitä pidempään tuosta alkushokista on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, ettei mystiikka suinkaan ole järjetöntä, vaan itseasiassa uskolle välttämätöntä. Mutta sen lisäksi, että se on välttämätöntä uskolle, on se välttämätöntä mille tahansa maailmankatsomukselle, jolle ihminen haluaa rakentaa elämänsä. 

Mitä Dostojevski sitten oikeastaan sanoo? Tottakai Dostojevskikin kristittynä tiesi, mitä Jeesus itsestään sanoi. Hän ei siis yrittänyt väittää että Kristus olisi 'totuuden ulkopuolella'. Sen sijaan hän sanoo, että hänen uskonsa Kristukseen ei perustu millekään vastaansanomattomalle ja täydelliselle väitteiden ja todisteiden ketjulle, vaan siihen että hän on 'rakastunut Kristukseen'. Ja 'rakastuminen' ei ole mikään päättely- tai todisteluketju, vaan ihmisen kokemusmaailmasta nouseva tila, joka määrittelee hänen suhteensa, ei ainoastaan tuon rakkauden kohteeseen, vaan koko ihmisen ympäröivään todellisuuteen. Kristuksen tunteminen ei ole saavutettavissa minkään 'objektiivisen metodin' kautta, vaan 'Kristukseen rakastuminen' kautta, joka siis on ihmisen kokonaisvaltaisesti muuttava mystinen kokemus.

Ja näin on minkä tahansa maailmankatsomuksen kanssa, jolle ihminen pyrkii rakentamaan elämänsä: sen on perustuttava jollekin syvemmälle kuin vain joukolle loogisia väittämiä. Muutoin se on jokaisen uuden ajatuksen heiteltävissä ja horjutettavissa. Apostoli Paavalin sanoin sellainen ihminen 'on kaikkien opin tuulten viskeltävissä'. Maailmankuvan on perustuttava jollekin, joka määrittää koko ihmisen kokemusmaailman suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tarvitaan jotain joka ei ole analyyttistä filosofiaa, vaan mystiikkaa.

Mutta miksi mystiikka sitten on välttämätöntä? Tätä avatakseni joudun lainaamaan toista 1800-luvulla elänyttä kristittyä mystikkoa, filosofi Søren Kierkegaardia ja hänen esittämäänsä kritiikkiä filosofi Hegelin ajatuksia kohtaan. "Hegel rakensi täydellisen systeemin. Sitten hän laski sen kädestään ja istui sen viereen, koska ei voinut elää siinä". On olemassa sellaisia sisäisesti ristiriidattomia päättelyketjuja ja 'todisteluja', joita me emme kykene kumoamaan tai näyttämään vääräksi, mutta jotka meidän on silti hylättävä, koska 'emme voi elää niissä'. Ne voidaan rakentaa luonnontieteellisistä faktoista, psykologisista tai poliittisista teorioista tai jopa Raamatun jakeista. Mutta ehkäpä parhaimpana esimerkkinä ovat klassiset Zenonin paradoksit, joista tunnetuinta on versioitu moniin lasten satuihin. 

"Olipa kerran vikkelä jänis, joka asui metsässä. Vikkelä jänis oli koko metsän nopein eläin. Yksikään metsän eläin ei ollut yhtä nopea kuin se ja niinpä jäniksellä oli tapana kehuskella nopeudellaan kaikille metsän eläimille ja haastaa heitä kilpasille. Mutta koska kaikki metsän eläimet tiesivät vikkelän jäniksen olevan metsän nopein eläin, ei kukaan koskaan uskaltanut vastata haasteeseen. 

Mutta eräänä päivänä vikkelä jänis kohtasi päättäväisen kilpikonnan. Tapansa mukaisesti vikkelä jänis alkoi taas rehvastella. "Minä olen tämän metsän nopein eläin! Etpä uskalla lähteä kanssani kilpasille!" Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Se vastasi pelottomasti haasteeseen: "Kyllä minä voin lähteä kanssasi kilpasille. Juostaan kilpaa täältä metsän laitaan. Anna vain minulle 10 askeleen etumatka, niin minä kyllä voitan sinut." Jänis oli innoissaan kun vihdoin joku uskalsi lähteä hänen kanssaan kilpasille ja voitonvarmana hän suostui ehdotukseen. Olihan hän niin paljon nopeampi kuin jänis, ja matkaa metsän laitaan oli ainakin 200 askelta. Se otti 10 askelta taaksepäin ja pyysi puunoksalla istuvaa korppia lähettämään heidät matkaan. Ja niin korpin raakaisusta jänis lähti innoissaan juoksemaan kilpikonnaa kiinni.

Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Kilpikonna nimittäin tiesi, että ohittaakseen hänet, jäniksen piti ensin juosta se 10 askelta, joka hänellä oli etumatkaa. Sillä aikaa päättäväinen kilpikonna ehtisi liikkua vähän matkaa eteenpäin. Niinpä jäniksen olisi jälleen kilpikonna ohittaakseen ensin liikuttava sinne, minne kilpikonna oli ehtinyt liikkua. Mutta sillä välin kilpikonna ehtisi liikkua taas vähän matkaa eteenpäin. Kilpikonna tiesi, että vain siinä tapauksessa jos hän pysähtyisi, voisi jänis hänet saavuttaa. Mutta niin kauan kuin hän vain päättäväisesti jatkaisi liikkumista eteenpäin, ei jänis voisi häntä ohittaa. Ja niin kävi, ettei jänis voinut ohittaa päättäväistä kilpikonnaa, vaan lopulta kilpikonna voitti juoksukilpailun."

Tämä tarina on siis oma mukaelmani filosofi Zenonin paradoksista "Akhilleus ja kilpikonna", jonka tarkoitus oli osoittaa, että liikkuvan kohteen ohittaminen oli mahdotonta. Se on yksi paradokseista, joilla Zenon pyrki osoittamaan kaiken muutoksen, myös liikkumisen, olevan mahdotonta. Liikkeelle lähtemisen ja perille saapumisen mahdottomuuden Zenon osoitti 'Dikotomia' paradoksillaan. Saapuakseen perille, Zenon argumentoi, on henkilön ensin päästävä puoleen väliin matkaa, jolloin hänellä on vielä puolet matkasta jäljellä. Ja liikkuakseen tuon loppumatkan, on henkilön ensin liikuttava tuon loppumatkan ensimmäinen puolikas. Koska näitä matkan puolikkaita, joita henkilön on vielä kuljettava saapuakseen perille, on ääretön määrä, vaatii matkan loppuun saattaminen äärettömän määrän liikkumisia. Ja aivan samoin kuin ihminen ei voi kerätä ääretöntä määrää kiviä, ei ihminen voi myöskään liikkua äärettömän montaa matkaa. Niinpä perille pääseminen on loogisesti mieletöntä. Tämän jälkeen Zenon huomautti, että itseasiassa tämä sama ongelma tulee vastaan jo liikkeelle lähdettäessä. Ennen kuin kulkija on voinut edes saapua puolimatkaan, hänen on ensin täytynyt liikkua neljännesmatkaan. Mutta ennen neljännes matkaa, hänen on täytynyt liikkua yksi kahdeksasosa matkaan ja niin edelleen. Koska jokainen matka, jolle liikkuja yrittää lähteä, sisältää aina äärettömän määrän näitä 'ensimmäisiä puolikkaita', ei hän voi koskaa edes aloittaa ensimmäistä matkaansa, koska sitä ensimmäistä etappia ei voi määrittää. Niinpä liikkeelle lähteminenkin on loogisesti mieletöntä. 

Huomionarvoista on, että näille Zenonin liikettä käsitteleville paradokseille ei ollut matemaattisesti tyydyttävää ratkaisua yli 2000 vuoteen. Vasta Leibnizin kehittämä differentiaalilaskenta mahdollisti edes alustavasti tyydyttävän matemaattisen tavan kuvata liikettä äärettömän pienten liikkeiden sarjana. Mutta senkin jälkeen kesti vielä yli 200 vuotta, että matematiikan ja fysiikan perustukset saatiin niin hyvään kuntoon, että paradoksin voitiin katsoa olevan oikeasti ratkaistu. 

Mutta olivatko sitten kaikki filosofit vakuuttuneita Zenonin väittämästä, että liike on mahdotonta? Olihan hän tarjonnut väitteidensä tueksi 'kumoamattomat' loogiset todisteet. Oliko vuosien 440 BC ja 1675 AD välisenä aikana 'rationaalisin' maailmankatsomus Parmenideen monismi, jota Zeno edusti? Vastaus molempiin kysymyksiin on ei. Zenonia ei muisteta siksi että hän onnistui paradokseillaan todistamaan kaikille, että liike ja muutos ovat 'totuuden ulkopuolella', vaan koska ihmisiltä kesti yli 2000 vuotta näyttää miksi hän alunperinkin oli väärässä. Tuon väliajan he joutuivat vain toteamaan kuten Kierkegaard myöhemmin hegeliläisyydestä: tuossa systeemissä ei ihminen voi elää.