Mitä on mystiikka?

Kaikista maailman uskonnoista on aina löytynyt mystisiä suuntauksia ja niitä näyttää yhdistävän samankaltainen mystinen maailmankuva ja erilaiset mystiset kokemukset. Mystisen maailmankuvan olennainen osa on, että tämän aisteilla havaittavan todellisuuden lisäksi on olemassa aisteille näkymätön todellisuus, johon ihminen voi kuitenkin olla yhteydessä erilaisten mystisten kokemusten kautta. Mystisiä kokemuksia taas on monenlaisia, ja monia niistä yhdistää tietty 'sanoinkuvaamattomuus'. Meidän käsityskykymme ja kielemme ovat keskittyneet kuvaamaan ja käsittelemään tätä aisteilla havaittavaa todellisuutta, ja niinpä kokemus aistihavainnot ylittävästä todellisuudesta ylittää myös ihmisen kielen ja käsityskyvyn. Sanat yksinkertaisesti 'loppuvat kesken', koska ei ole olemassa sanoja kuvaamaan noita kokemuksia. Niinpä ei ole ihme, että sana 'mystiikka' tulee kreikan kielen sanasta μυω ['muo'], joka tarkoittaa vaikenemista.

Mystiikka on ollut kiinteä osa myös filosofiaa ja monet antiikin kreikasta tunnetut filosofit ovat antiikin aikana olleet jopa tunnetumpia mystikkoina, kuin filosofeina. Hyvänä esimerkkinä on matemaatikko Pythagoras, joka perusti yhden antiikin kreikan merkittävimmistä mystisistä koulukunnista. Sokrates oli vielä ajatuksiaankin tunnetumpi 'sokraattisesta menetelmästään', jolla hän pyrki saamaan kohtaamissaan ihmisissä aikaan syvällisen oivalluksen. Hänen oppilaansa Platon, jota pidetään koko länsimaisen filosofian merkittävimpänä ajattelijana, ja jonka perustamasta 'akatemiasta' koko akateeminen maailma lainaa nimensä, oli myös merkittävä mystikko. Platonin mystiikka on vahvasti läsnä mm. hänen kuuluisimmassa vertauksessaan luolasta. Tuo luolavertaus kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa luolana, jossa meidän aistihavaintomme ovat kuin epätasaiselle seinälle hiejastuvat kuvajaiset, jotka ovat vain varjoja 'todellisista muodoista'. Vertaus jatkuu kertomuksella miehestä, joka eräänä päivänä kykeni kiipeämään ylös luolasta ja kääntämään katseensa suoraan noihin 'todellisiin' muotoihin, sekä siihen valoon, joka tekee niiden varjot näkyviksi luolan seinillä. Lopuksi mies palaa takaisin luolaan auttaakseen myös muita tovereitaan ylös valoon, mutta ei kykyne kuvamaan sanoillaan sitä todellisuutta, jonka hän on kohdannut, vaan ainut mitä hän voi tehdä, on yrittää opastaa heitä nousemaan kanssaan takaisin ylös. Tämä luolavertauksen mies, ei ole vain kielikuva tai metafora, vaan se on itsessään yritys kuvata mystistä kokemusta, jota myös Platonin akatemian oppilaat tavoittelivat. 

Tämä filosofian ja mystiikan yhteys on ollut olemassa myös kritinuskossa sen alusta lähtien. Vaikka apostoli Paavali käyttää koko retorisen arsenaalinsa ja kaiken oppimansa filosofian perustellessaan roomalaisille mistä Jeesuksen evankeliumissa on kyse, niin hän myös todistaa omasta yliluonnollisesta kohtaamisestaan ylösnouseen Jeesuksen kanssa, kertoo miehestä joka on käynyt 'seitsemännessä taivaassa' ja kuullut sanoja, joita ei ihminen saa toistaa, sekä opettaa Pyhän Hengen armolahjojen käyttöä. Varhainen kristinusko oli mysteeriuskonto, jonka opettama mysteeri - Jeesuksen Evankeliumi - mahdollisti mystisen kokemuksen joka perustavanlaatuisesti muutti koko ihmisen olemuksen. Kristillinen teologia ja siitä ammentava metafysiikka ja filosofia kulkivat Euroopassa käsikädessä tämän evankeliumin mysteerin kanssa yli tuhat vuotta. 

Eurooppalaisen filosofian ja mystiikan tiet alkoivat erota vasta 1300-luvulta eteenpäin, kun filosofia alkoi kehittyä yhä analyyttisempaan ja objektiivisempaan suuntaan ja henkilökohtaisen kokemuksen (eli subjektiivisuuden) merkitys väheni. Tieteelliseen vallankumoukseen mennessä filosofia ja mystiikka olivat selvästi erillään, vaikka sekä Descartes että Newton olivat sekä tiedemiehiä, että mystikoita. Heidän mystiikkansa ja heidän tieteensä eivät vain enää keskustelleet keskenään, vaan he pitivät ne kirjoituksissaan visusti erillään. Kun mystiikka oli aiemmin kuvannut joidenkin totuuksien olevan ymmärrettävissä ainoastaan henkilökohtaisen muutoksen (eli subjektiivisten kokemusten) kautta, väitti uusi analyyttinen filosofia, että perimmäiset totuudet piti olla havainnoitsijasta riippumattomien menetelmien havaittavissa (eli objektiivisia). Niinpä syntyi syvä ristiriita kokemusperäisen, eli subjektiivisen tiedon ja toisaalta analyyttisen, loogiseen päättelyyn perustuvan 'objektiivisen' tiedon välille, joka vaivaa niin sekulaaria kuin kristillistä kulttuuriamme vielä tänäkin päivänä. 

Tuo ristiriita näkyy mm. tieteellisessä maailmankuvassa, joka kyllä kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti miten maailma toimii, mutta jokainen joka yrittää sillä perusteella tehdä johtopäätöksiä siitä miten ihmisen pitäisi maailmassa toimia, törmää päätäpahkaa Humen giljotiiniin. Tuo ristiriita näkyy myös modernissa pappiskoulutuksessa, jossa yliopistojen teologiset tiedekunnat kyllä opettavat tulevia pappeja kreikan kieliopissa, dogmatiikan historiassa ja historialliskriittisessä tekstianalyysissä, mutta ei tee mitään kasvattaakseen oppilaita hengelliseen paimenuuteen. Edes kaikkein konservatiivisimmat fundamentalistit eivät ole tältä turvassa, sillä iso osa heistäkin allekirjoittavat tuon analyyttisen filosofian keskeisen väittämän, että (kaikki teologinen) totuus on saavutettavissa objektiivisin menetelmin, kun he tavoittelevat täysin aukotonta, kaikenkattavaa ja ristiriidatonta teologiaa.

Niinpä tässä analyyttisen totuuskäsityksen kyllästämässä maailmassa saattaa aito mystiikka näyttäytyä jopa shokeeraavana. Näin voisin kuvata omaa ensireaktiotani törmättyäni parikymppisenä ensimmäisen kerran tähän venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin lausahdukseen: 

"Minä olen rakastunut Kristukseen. Jos joku todistaisi minulle, että Kristus on totuuden ulkopuolella, jäisin mieluummin Kristuksen kuin totuuden seuraan."

Tämä Dostojevskin lausahdushan on suorastaan skandaali! Eihän kukaan, joka haluaa pitää yllä minkäänlaista julkista uskottavuutta, voi mennä tällaista ääneen sanomaan. Tällaisen lausunnon kuultuaan moderni rationaalinen ateisti tuskin tarvitsee enempää perusteluja kannattaa kristinuskon siirtämistä peruskoulun opetussuunnitelmasta mielenterveyden tautiluokituksiin. Ja kaltaiseni Raamattunsa vakavasti ottava herätyskristitty jää hämmentyneenä ihmettelemään, että miten kukaan järkevä kristitty voi tällaista edes ehdottaa. Onhan Jeesus sanonut olevansa itse totuus, niin miten hän voisi mitenkään olla sen ulkopuolella. Yhtä hyvinhän Dostojevski voisi teoretisoida neliön muotoisesta ympyrästä!

Mutta mitä pidempään tuosta alkushokista on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, ettei mystiikka suinkaan ole järjetöntä, vaan itseasiassa uskolle välttämätöntä. Mutta sen lisäksi, että se on välttämätöntä uskolle, on se välttämätöntä mille tahansa maailmankatsomukselle, jolle ihminen haluaa rakentaa elämänsä. 

Mitä Dostojevski sitten oikeastaan sanoo? Tottakai Dostojevskikin kristittynä tiesi, mitä Jeesus itsestään sanoi. Hän ei siis yrittänyt väittää että Kristus olisi 'totuuden ulkopuolella'. Sen sijaan hän sanoo, että hänen uskonsa Kristukseen ei perustu millekään vastaansanomattomalle ja täydelliselle väitteiden ja todisteiden ketjulle, vaan siihen että hän on 'rakastunut Kristukseen'. Ja 'rakastuminen' ei ole mikään päättely- tai todisteluketju, vaan ihmisen kokemusmaailmasta nouseva tila, joka määrittelee hänen suhteensa, ei ainoastaan tuon rakkauden kohteeseen, vaan koko ihmisen ympäröivään todellisuuteen. Kristuksen tunteminen ei ole saavutettavissa minkään 'objektiivisen metodin' kautta, vaan 'Kristukseen rakastuminen' kautta, joka siis on ihmisen kokonaisvaltaisesti muuttava mystinen kokemus.

Ja näin on minkä tahansa maailmankatsomuksen kanssa, jolle ihminen pyrkii rakentamaan elämänsä: sen on perustuttava jollekin syvemmälle kuin vain joukolle loogisia väittämiä. Muutoin se on jokaisen uuden ajatuksen heiteltävissä ja horjutettavissa. Apostoli Paavalin sanoin sellainen ihminen 'on kaikkien opin tuulten viskeltävissä'. Maailmankuvan on perustuttava jollekin, joka määrittää koko ihmisen kokemusmaailman suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tarvitaan jotain joka ei ole analyyttistä filosofiaa, vaan mystiikkaa.

Mutta miksi mystiikka sitten on välttämätöntä? Tätä avatakseni joudun lainaamaan toista 1800-luvulla elänyttä kristittyä mystikkoa, filosofi Søren Kierkegaardia ja hänen esittämäänsä kritiikkiä filosofi Hegelin ajatuksia kohtaan. "Hegel rakensi täydellisen systeemin. Sitten hän laski sen kädestään ja istui sen viereen, koska ei voinut elää siinä". On olemassa sellaisia sisäisesti ristiriidattomia päättelyketjuja ja 'todisteluja', joita me emme kykene kumoamaan tai näyttämään vääräksi, mutta jotka meidän on silti hylättävä, koska 'emme voi elää niissä'. Ne voidaan rakentaa luonnontieteellisistä faktoista, psykologisista tai poliittisista teorioista tai jopa Raamatun jakeista. Mutta ehkäpä parhaimpana esimerkkinä ovat klassiset Zenonin paradoksit, joista tunnetuinta on versioitu moniin lasten satuihin. 

"Olipa kerran vikkelä jänis, joka asui metsässä. Vikkelä jänis oli koko metsän nopein eläin. Yksikään metsän eläin ei ollut yhtä nopea kuin se ja niinpä jäniksellä oli tapana kehuskella nopeudellaan kaikille metsän eläimille ja haastaa heitä kilpasille. Mutta koska kaikki metsän eläimet tiesivät vikkelän jäniksen olevan metsän nopein eläin, ei kukaan koskaan uskaltanut vastata haasteeseen. 

Mutta eräänä päivänä vikkelä jänis kohtasi päättäväisen kilpikonnan. Tapansa mukaisesti vikkelä jänis alkoi taas rehvastella. "Minä olen tämän metsän nopein eläin! Etpä uskalla lähteä kanssani kilpasille!" Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Se vastasi pelottomasti haasteeseen: "Kyllä minä voin lähteä kanssasi kilpasille. Juostaan kilpaa täältä metsän laitaan. Anna vain minulle 10 askeleen etumatka, niin minä kyllä voitan sinut." Jänis oli innoissaan kun vihdoin joku uskalsi lähteä hänen kanssaan kilpasille ja voitonvarmana hän suostui ehdotukseen. Olihan hän niin paljon nopeampi kuin jänis, ja matkaa metsän laitaan oli ainakin 200 askelta. Se otti 10 askelta taaksepäin ja pyysi puunoksalla istuvaa korppia lähettämään heidät matkaan. Ja niin korpin raakaisusta jänis lähti innoissaan juoksemaan kilpikonnaa kiinni.

Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Kilpikonna nimittäin tiesi, että ohittaakseen hänet, jäniksen piti ensin juosta se 10 askelta, joka hänellä oli etumatkaa. Sillä aikaa päättäväinen kilpikonna ehtisi liikkua vähän matkaa eteenpäin. Niinpä jäniksen olisi jälleen kilpikonna ohittaakseen ensin liikuttava sinne, minne kilpikonna oli ehtinyt liikkua. Mutta sillä välin kilpikonna ehtisi liikkua taas vähän matkaa eteenpäin. Kilpikonna tiesi, että vain siinä tapauksessa jos hän pysähtyisi, voisi jänis hänet saavuttaa. Mutta niin kauan kuin hän vain päättäväisesti jatkaisi liikkumista eteenpäin, ei jänis voisi häntä ohittaa. Ja niin kävi, ettei jänis voinut ohittaa päättäväistä kilpikonnaa, vaan lopulta kilpikonna voitti juoksukilpailun."

Tämä tarina on siis oma mukaelmani filosofi Zenonin paradoksista "Akhilleus ja kilpikonna", jonka tarkoitus oli osoittaa, että liikkuvan kohteen ohittaminen oli mahdotonta. Se on yksi paradokseista, joilla Zenon pyrki osoittamaan kaiken muutoksen, myös liikkumisen, olevan mahdotonta. Liikkeelle lähtemisen ja perille saapumisen mahdottomuuden Zenon osoitti 'Dikotomia' paradoksillaan. Saapuakseen perille, Zenon argumentoi, on henkilön ensin päästävä puoleen väliin matkaa, jolloin hänellä on vielä puolet matkasta jäljellä. Ja liikkuakseen tuon loppumatkan, on henkilön ensin liikuttava tuon loppumatkan ensimmäinen puolikas. Koska näitä matkan puolikkaita, joita henkilön on vielä kuljettava saapuakseen perille, on ääretön määrä, vaatii matkan loppuun saattaminen äärettömän määrän liikkumisia. Ja aivan samoin kuin ihminen ei voi kerätä ääretöntä määrää kiviä, ei ihminen voi myöskään liikkua äärettömän montaa matkaa. Niinpä perille pääseminen on loogisesti mieletöntä. Tämän jälkeen Zenon huomautti, että itseasiassa tämä sama ongelma tulee vastaan jo liikkeelle lähdettäessä. Ennen kuin kulkija on voinut edes saapua puolimatkaan, hänen on ensin täytynyt liikkua neljännesmatkaan. Mutta ennen neljännes matkaa, hänen on täytynyt liikkua yksi kahdeksasosa matkaan ja niin edelleen. Koska jokainen matka, jolle liikkuja yrittää lähteä, sisältää aina äärettömän määrän näitä 'ensimmäisiä puolikkaita', ei hän voi koskaa edes aloittaa ensimmäistä matkaansa, koska sitä ensimmäistä etappia ei voi määrittää. Niinpä liikkeelle lähteminenkin on loogisesti mieletöntä. 

Huomionarvoista on, että näille Zenonin liikettä käsitteleville paradokseille ei ollut matemaattisesti tyydyttävää ratkaisua yli 2000 vuoteen. Vasta Leibnizin kehittämä differentiaalilaskenta mahdollisti edes alustavasti tyydyttävän matemaattisen tavan kuvata liikettä äärettömän pienten liikkeiden sarjana. Mutta senkin jälkeen kesti vielä yli 200 vuotta, että matematiikan ja fysiikan perustukset saatiin niin hyvään kuntoon, että paradoksin voitiin katsoa olevan oikeasti ratkaistu. 

Mutta olivatko sitten kaikki filosofit vakuuttuneita Zenonin väittämästä, että liike on mahdotonta? Olihan hän tarjonnut väitteidensä tueksi 'kumoamattomat' loogiset todisteet. Oliko vuosien 440 BC ja 1675 AD välisenä aikana 'rationaalisin' maailmankatsomus Parmenideen monismi, jota Zeno edusti? Vastaus molempiin kysymyksiin on ei. Zenonia ei muisteta siksi että hän onnistui paradokseillaan todistamaan kaikille, että liike ja muutos ovat 'totuuden ulkopuolella', vaan koska ihmisiltä kesti yli 2000 vuotta näyttää miksi hän alunperinkin oli väärässä. Tuon väliajan he joutuivat vain toteamaan kuten Kierkegaard myöhemmin hegeliläisyydestä: tuossa systeemissä ei ihminen voi elää.