Ole hyvä, Jumala antoi

Olen kotoisin Ivalosta ja onnekseni kuulun niihin ensimmäisiin ikäluokkiin, joilla oli mahdollisuus opiskella inarinsaamea A2-kielenä peruskoulussa. Opiskelinkin esi-isieni kieltä 2. luokalta lähtien ja kirjoitin inarinsaamen ylioppilaskirjoituksissa lyhyenä kielenä.

Uusia kieliä opiskellessa ei opi ainoastaan uutta sanastoa tai uutta kielioppia, vaan uuden tavan ajatella. Tutkijat ja filosofit eivät nimittäin ole onnistuneet löytämään ihmisiltä mitään sellaista salattua ja yhteistä 'sielun kieltä' josta käsin ihmiset yrittäisivät eri kielillä ilmaista itseään, tai jolle he yrittäisivät kuulemaansa ja lukemaansa 'kääntää', tai jolla Elon Musk yrittää telepaattisesti viestiä muille ihmisille ajatuksiaan ilman puhetta. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että ihmisen alitajunta hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan ensisijaisesti erilaisina (esisanallisilla) symboleina, joita mieli sitten pyrkii sanallistamaan sillä kielellä, jota ihminen on oppinut puhumaan. Voidaankin siis sanoa, että ihmisen mieli ymmärtää (alitajunnan) kokemuksia vasta, kun se on onnistunut sanoittamaan ne.

Kieli on siis tapa sanoittaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia, sekä jäsentää ihmisen kokemusmaailmaa. Mutta koska jokainen kieli (ja jokaista kieltä ympäröivä kulttuuri) on erilainen, niin myös jokaisen kielen tapa jäsentää todellisuutta on, jos ei nyt täysin erilainen, niin ainakin omanlaisensa. Niinpä vieraiden kielien oppiminen voi parhaimmillaan opettaa ihmistä hahmottamaan kokemusmaailmaansa (eli ajattelemaan) uudella tavalla.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä erilaisesta hahmottamisesta, jonka saamea opiskellessa opin, liittyy kiitollisuuteen ja siihen miten sitä osoitetaan. Suomenkielessä tuttu kolmen vuorosanan keskustelu "Ole hyvä", "kiitos" ja "ei kestä" osoittaa ja kuvaa vaatimattomuutta. Englannin kielessä sama keskustelu "please", "thank you" ja "you're welcome" taas kuvaa pikemminkin vieraanvaraisuutta. Sama keskustelu inarinsaameksi eroaa kuitenkin noista molemmista, sillä se päättyy ilmaukseen "Immeel addim", mikä tarkoittaa, "Jumala antoi".

Tuo ilmaisu kuvaa laajemminkin pohjoista elämänasennetta, josta uskon monen etelän ihmisenkin voivan oppia paljon hyödyllistä. Tuon elämänasenteen keskiössä ovat kiitollisuus ja riippuvaisuus Jumalasta. Vaikkei pohjoisen ihminen uskoisi Jumalaan, on hänen asenteensa elämään silti kiitollisuuden ja riippuvuuden läpäisemää: ne vain suuntautuvat eri tavalla, riippuen siitä mikä on se 'korkeampi' todellisuus, jonka henkilö kokee omaa olemassaoloaan todellisemmaksi. Vastaavasti kiittämätöntä elämän asennetta pidetään suurena syntinä ja paheena.

Mitä kaikkea tuo ilmaisu sitten viestii? Vastatessaan saamaansa kiitokseen 'Jumala antoi', tunnustaa sanoja että hän on vain antanut siitä, mitä Jumala on jo hänelle antanut. Hän tunnustaa, että kaikki apu tulee lopulta Jumalalta ja ettemme me ihmiset edes voi antaa kuin sitä, minkä olemme Häneltä jo saaneet. Hän myös julistaa kiitoksen antajalle, että vaikka tämä nyt kiittää häntä saamastaan avusta (tai ruuasta tai lahjasta), on hän itseasiassa saanut sen Jumalalta. Ja mikäli lahjan vastaanottaja joskus antaa lahjan eteenpäin, kutsuu lahjan antaja hänet toistamaan tämän rituaalin: vastaanottaja on nyt ikään kuin 'velvollinen' itsekin sanomaan saaneensa lahjan Jumalalta.

Voidaan myös ajatella, että näin sanoessaan avunantaja myös tavallaan suostuu Jumalan työvälineeksi: hän luovuttaa omat resurssinsa Jumalan käyttöön ja suostuu olemaan se väline, jonka kautta Jumala auttaa ihmisiä. Istuin kerran Ivalon-lennolla erään vanhan toimittajan vieressä, joka muisteli vanhoja juttukeikkojaan lappiin 70- ja 80-luvuilla. Hän muisteli, miten hänen kulkuneuvonsa oli kerran rikkoutunut ja miten eräs paikallinen mies oli pysähtynyt häntä auttamaan ja järjestänyt hänelle kyydin määränpäähän. Kun tämä lehtimies oli tarjonnut saamastaan avusta maksua, oli lapinmies kieltäytynyt sanoen, ettei hän tarvitse maksua: jos hän nyt tarjoaa apuaan, niin vastaistaisuudessa kun hän itse tarvitsee apua, hän tietää sitä myös saavansa. Tämä lehtimies kertoi tämän kertomuksen sellaisilla äänenpainoilla, että hän ilmeisesti oletti lapinmiehen puhuvan karmasta. Lappilaisena uskallan kuitenkin väittää, ettei kyseessä ollut niinkään usko mystiseen karmaan, kuin hyvin kouriintuntuva ymmärrys omasta riippuvuudesta Jumalan ja toisten ihmisten avusta. Lapinmies ymmärsi, että vain sellaisessa maailmassa, jossa ihmiset pysähtyvät auttamaan tuntemattomia avun tarvitsijoita, voi hän itse odottaa apua, kun hän sitä tarvitsee. Hän vain teki kaikkensa elääkseen sellaisessa maailmassa, jossa avun tarvitsija saa avun.