Oikeasta opista ja opin oikeasta harjoittamisesta

Onko oikea oppi tärkeämpi kuin se, miten oppia seuraa?

Mainitsin edellisessä blogitekstissäni eri kristillisistä uskonsuunnista myös ortodoksit. Ortodoksisen kirkon juuret ovat Itä-Rooman ja myöhemmin Byzantin kristillisessä kirkossa, joka erosi lopullisesti Länsi-Rooman Katolisesta kirkosta vuonna 1054 Suuren Skisman seurauksena. Nimitys ortodoksi tulee sanoista oikea (orto) oppi (dogma) ja tällä nimityksellä Byzantin kirkko oli ilmaissut jo 600-luvulta lähtien olevansa oikean opin puolustaja. Tällä tavoin määriteltynä ortodoksia ymmärretään vastakohtana harhaopeille (heresiat) ja lievenmmillekin väärille opeille. Toinen ortodoksiaa määrittelevä käsite on ortopraksia, joka kuvaa oikeaa toimintatapaa (praxis). Mutta siinä missä heresia ja vääräoppisuus ovat asioita, jotka ovat ortodoksian vastakohtia, ortopraksia on enemmänkin rinnakkainen tai täydentävä, joskin silti jännitteinen käsite. 

Kuten edellisessä tekstissäni lyhyesti kuvasin, ortodoksit ymmärtävät Kristuksen sovitustyön tulevan ihmisen osaksi, kun ihminen suostuu "jumalallistamiseksi" kutsuttuun vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Niinpä vaikka ortodoksit nimeään myöten korostavat oikean opin merkitystä, niin sen rinnalla on aina kulkenut myös kysymys oikeasta tavasta "jumalallistua". Ortodoksien parissa onkin aina pohdittu oikean opin ja oikean uskonharjoittamisen välistä suhdetta ja että onko ihmiselle tärkeämpää, että hänellä on oikea oppi, vai että hän oikealla tavalla seuraa oppia. Hyödyttääkö oikea praxis ihmistä, jos hänellä ei ole oikeaa oppia? Voiko Jumala jumallallistaa ihmisen, joka noudattaa oikeaa praxista, mutta jolle oppi ei ole ymmärryksen tasolla auennut?

Vaikka me protestantit opetammekin pelastusta yksin uskosta, niin tämä sama dilemma oikean opin ja oikean uskon harjoittamisen välillä löytyy myös protestanttisista kirkkokunnista. Esimerkiksi kun Suomen Evankelis-luterilainen Kirkko opettaa, että Jumalan armo tulee ihmisen osaksi sakramenttien välityksellä, niin kysymys sakramenttien oikein toimittamisesta nousee väistämättä myös pinnalle. Pitääkö ihmisellä olla oikea ymmärrys sakramenttien merkitykestä, vai onko olennaisempaa, että sakramentti toimitetaan oikein, jotta Jumala voi sen kautta luoda ja vahvistaa uskoa? Tätä taustaa vasten onkin helpompi ymmärtää sitä ulkopuolisista niin hämmentävää näytelmää, jossa vanhoillinen miespappi kieltäytyy itsepäisesti jakamasta ehtoollista yhdessä naispapin kanssa, tai kun vanhoillinen nuori kieltäytyy ottamasta vastaan naispapin jakamaa ehtoollista. Molemmissa on kyse pohjimmiltaan ortopraksista: oikeasta tavasta toimittaa ja osallistua sakramentteihin.

Jopa kaltaiseni metodistien jälkeläiset eivät aivan välty tältä dilemmalta. Vaikka uskoisimme, että usko Kristuksen sovitustyöhän pelastaa, niin silloinkin herää kysymys, että onko henkilölle olennaisempaa ymmärtää Jeesuksen pelastustyö oikein, vai että hänellä on "oikeanlainen" luottamus tuohon sovitustyöhön, niin kuin Hebrealaiskirje 11:1 uskoa kuva? Syntyykö pelastava usko ihmisessä, kun hän ymmärtää oikean opin sovitustyöstä, vai kun hän ojentautuu uskonsa mukaan Kristuksen puoleen?

Ideaalitilanteessa kristityllä on tietenkin sekä oikea oppi, että oikea tapa elää uskonsa todeksi.

Tähän asti olen käsitellyt ortodoksiaa ja ortopraksiaa ainoastaan suhteessa pelastus- ja vanhurskauttamisoppiin. Mutta tämä sama dilemma oikean opin ja opin oikean seuraamisen/soveltamisen välillä voidaan laajentaa myös muihin opinkohtiin. Onko oikeasta opista hyötyä, jos ihminen ei seuraa oppia oikein ja toisaalta, voiko ihminen päätyä harjoittamaan uskoaan oikein, vaikka hänellä olisi väärä tai puutteelinen oppi?

Tässä pohdinnassa meitä onneksi auttaa se, että Kristuksen evankeliumi ei ole esitetty ainoastaan oppien tasolla, vaan siihen kuuluu myös vanhurskas laki, sekä Jeesuksen opetuksen ja käskyt, samoin kuin apostolien opetukset (ja monille vanhemmille kirkkokunnille myös apostolinen perintö). Monissa asioissa meille on annettu oikea praxis ja meidän tulee löytää opistamme perustelut oikean praxiksen harjoittamiseen. Meille on esimerkiksi annettu käsky kastaa. Niinpä kaikki kristilliset kirkot ja opinsuunnat kastavat, vaikka olemmekin erimielisiä siitä, mitä kaste merkitsee tai missä vaiheessa ihmisiä tulee kastaa. Samoin kaikki kristilliset suuntaukset viettävät ehtoollista, vaikkemme ole senkään merkityksestä yksimielisiä. 

Yksi merkittävä kysymys, joka nousee koetinkiveksi oikealle uskon harjoittamiselle on lähetyskäsky. Koko kristillinen usko on rakennettu Jeesuksen lähetyskäskyn pohjalle (Matt 28:19-20). Ilman lähetyskäskyä ei ole kristillistä kirkkoa eikä kristillistä seurakuntaa. Niinpä lähetyskäsky on annettu käskyksi kaikille seurakunnalle kaikkina aikoina. Mikäli jokin oppi tai ideologia saa kristityt erkaantumaan lähetystyöstä, on se selvä merkki joko väärästä opista tai väärästä opin soveltamisesta käytäntöön. 

Jos kalvinisti, joka uskoo suvereenin Jumalan valitsevan ihmiset pelastukseen, päättelee ettei seurakunnan siksi ole tarpeen julistaa evankeliumia "valitsemattomille", hän on erehtynyt joko opissaan, sen harjoittamisessa tai molemmissa. Monissa preteristisissä uskonsuuntauksissa uskotaan että Jumalan Valtakunta maanpäällä on jo alkanut, mutta jos he siitä tekevät päätelmän ettei Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jääneitä "jumalattomia" tarvitse enää valtakuntaan kutsua, he erehtyvät. Meillä Suomen herätyskristillisellä kentällä yleisessä dispensationalistisessa opissa odotetaan Jeesuksen paluun tapahtuvan, kunhan kaikki maailman kansat on saavutettu evankeliumille. Mutta jos dispensationalisti ei halua "jouduttaa maailmanloppua" julistamalla evankeliumia, hänkin on väärässä. 

Jos uskova ei kykene löytämään opistaan virhettä, mutta silti havaitsee olevansa jonkin selvän praxian ulkopuolelta, hänen on vähintään muutettava tapaansa elää uskoaan todeksi. Niinpä kalvinistin on suostuttava Jumalan välikappaleeksi, jonka kautta Jumala suvereenia pelastustyötään toteuttaa. Preteristit eivät saa lannistua siitä, etteivät näe Jumalan Valtakunnan todellisuutta ympärillään, vaan heidän on rohkeasti julistettava evankeliumia luottaen siihen, että Jumalan itse vie Valtakuntaansa eteenpäin. Ja pelosta kangistuneen dispensationalistin on rohkaistava mielensä ja alettava odottamaan, ei vain omaa ylöstempaustaan, vaan koko luomakunnan lunastusta ihmiskunnan synneistä, ja joudutettava tuota päivää viemällä evankeliumia aina maailmaan ääriin saakka. 

Ja uskon että teemme kaikki kristityt hyvin, jos kykenisimme oppiristiriitojemme keskellä saamaan yhteisymmärrystä edes siihen, miten uskomme yhteiseen Vapahtajaamme tulisi näkyä käytännössä.

(Sain innoituksen tähän tekstiini seurakuntamme Japanin lähetin Mikke Tiaisen hienosta saarnasta 28.2.2021, jonka aiheena oli lähetystyö ja kolme virheellistä käsitystä lähetystyöstä)

Mitä on helluntailaisuus?

Kyyhky symboloi Pyhää Henkeä ja on siksi helluntailaisten suosima symboli.

Lupasin aikaisemmassa kirjoituksessani palata keskusteluun, jonka kävin Viljami Lehtosen Miehen Mieli podcastissa. Keskustelu meni mielestäni erittäin hyvin, mutta yhdessä kohdassa askelmerkimme hieman sekosivat. Viljamin kaksi ensimmäistä kysymystä johdattivat keskustelun kristilliseen ihmiskuvaan, Kristuksen kaltaisuuteen ja Jumalan Valtakuntaan, josta keskustelimmekin lähes puolitoista tuntia. 

Sitten kun Viljami halusi vaihtaa aihetta helluntalaisuuteen, ja kyseli miten helluntailaisuus eroaa muista kristillisistä suuntauksista, niin minun ajatukseni jäivät liiaksi kiinni Jumalan Valtakuntaa. Niinpä kun Viljami kysyi, miten helluntalaiset näkevät eroavansa perusluterilaisuudesta tai vaikkapa Jehovan todistajista, niin minun ajatukseni jäivät pohtimaan, että miten Jehovan todistajat, luterilaiset ja helluntalaiset ymmärtävät Jumalan Valtakunnan. Ja koska Jehovan todistajien ymmärryksessä he elävät nyt 1000-vuotisessa valtakunnassa, niin ajatukseni harhailivat eskatologisiin oppeihin sekä toisaalta siihen miten uskon ja politiikan suhde on Suomen kristillisellä kentällä vuosien saatossa näkynyt. Nämä ovat sinällään mielenkiintoisia aiheita, mutta eivät välttämättä sellaisia, joista täysin uskonyhteisöjen ulkopuolelta tuleva henkilö ensimmäisenä kiinnostuu, tai joista ensimmäisenä kannattaisi kertoa. Onneksi Viljami sai lisäkysymyksillä kiskottua jähmeitä putkiaivojani mielenkiitoisemmille urille ja keskustelun viimeinen 15 minuuttia olivat jälleen paljon parempia.

Haluaisinkin tässä kirjoituksessani palata tuohon Viljamin esittämään kysymykseen ja vastata siihen hieman paremmin. Mitä on helluntailaisuus ja miten helluntalaiset itse ymmärtävät sen eroavan esimerkiksi suomalaisesta "perusluterilaisuudesta" tai vaikka Jehovan todistajista, joka ulkopuolisille saattaa näyttäytyä hyvin samankaltaisena "lahkona"?

Kysymys on hyvin laaja ja helluntailaisuus on varsin pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos, joten (suomalaisenkin) helluntailaisuuden juurista ja vaikutteista riittäisi kirjoitettavaa useammaksikin kirjaksi. 

Aloitetaan vastaus kaikkein laajimmasta kontekstista. Evankeliumit päättyvät ylösnousseen Jeesuksen lähetyskäskyyn. Matteuksen mukaan Jeesus sanoi: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalle heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä ole käskenyt teidän pitää." (Matt 28:19-20) Kristinuskon keskiössä on siis Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemus. Ylösnousemususko on se syy, joka sai Jeesuksen seuraajat hänen opetuksensa jälkipolville tallentamaan. Juuri ylösnousemus on perimmäinen vakuutus siitä, että Jeesuksen julistama Jumalan Valtakunta on todella voimassa. Ja juuri ylösnousemususkosta nousee myös kristittyjen väitteet Jeesuksen jumalisesta luonnosta. Paavali kirjoittaa Korintilaisille (?) että jollei Kristus ole noussut kuolleista, niin meidän uskomme on turha ja että kristityt ovat kaikista ihmisistä surkuteltavimpia (1. Kor 15:12-19).

Kristinuskon ytimessä on ymmärrys, että kristityt ovat osallisia Jeesuksen ristinkuolemaan ja sen mukana myös hänen ylösnousemukseensa (Fil 3:5). Niinpä kristinuskon merkittävimmät uskonopilliset kysymykset käsittelevät sitä, kuka Jeesus oli, jotta hän saattoi nousta kuolleista ja mikä Hänen ristinkuolemansa merkitys on. Ja koska ymmärryksemme on, että kristitty voi tulla osalliseksi tuohon ylösnousemukseen, niin suurin kristinuskon eri suuntauksia jakava kysymys on: miten ihminen tulee osalliseksi ristinkuolemasta. Ortodoksit opettavat, että ihminen tulee osalliseksi ristinkuolemasta 'jumalallistumiseksi' kutsutussa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. Katolinen kirkko opettaa, että tuo osallisuus vastaanotetaan kirkon jakamien sakramenttien kautta. Protestanttisien kirkkojen ytimessä taas on opetus siitä, että sydämen usko on se, joka tekee meidät osallisiksi Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Se mikä eri protestanttisia kirkkoja ja liikkeitä erottaa, on siinä miten ne ymmärtävät tuon sydämen uskon ihmisessä syntyvän. Esimerkiksi Suomen Evankelis-Luterilainen kirkko opettaa että Jumala lahjoittaa uskon kasteen sakramentissa ja että tuo usko vahvistuu Jumalan sanan ja ehtoollisen sakramentin kautta. 

Läntisen kristikunnan reformaatio liikkeen radikaalimpaa siipeä edustivat anababtistit, jotka eivät löytäneet Raamatusta perusteita lapsikasteelle. Anababtistisia liikkeitä oli useampia ja heillä oli monia erilaisia ymmärryksiä kasteen luonteesta, mutta heitä yhdisti se ymmärrys, että kaste tuli ottaa kuuliaisuuden osoituksena evankeliumille. Niinpä lapsia ei sen enempää voinut kuin kannattanutkaan kastaa, koska he eivät olleet vastaanottaneet evankeliumin sanaa, niin että olisivat siihen voineet kuuliaisuudella vastata. Osa anabaptisteista hylkäsi koko ajatuksen sakramenttien pelastavasta vaikutuksesta ja heille kaste oli vain kuuliaisuuden askel. Ne anababtistit, jotka edelleen näkivät kasteen uskoa luovana sakramenttina, ymmärsivät sen olevan tarjolla ihmisille vasta sen jälkeen, kun he olivat kuulleet ja vastaaottaneet evankeliumin, samalla tavalla kuin ehtoolliselle osallistuminen oli mahdollista vain uskon vastaanottaneille. Anababtistisista liikkeistä kasvoikin vuosisatojen saatossa (osittain liikkeen hajanaisuudesta johtuen) reformaation suurin haara, suurempi kuin esimerkiksi luterilaisuus tai kalvinistiset kirkot.

Toinen merkittävä protestanttinen liikehdintä syntyi 1700-luvun englannissa. Nuori pappi John Wesley koki hengellisen heräämisen, kun hänelle valkeni Paavalin sovitusoppi. Wesleya oli kalvanut syntisyys ja epäusko, jotka molemmat hälvenivät hänen sisäistettyä, että Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen koko ihmiskunnan synnit. Kun hän sisäisti, että se tarkoitti myös hänen omia syntejään, hän koki sisällään valtavan rauhan ja varmuuden siitä, että hän kelpasi Jumalalle. Niinpä hän päätteli, että Jumala synnyttää ihmisessä pelastavan uskon, kun tämä synnin tunnossaan tunnustaa Jumalalle syntisyytensä ja rukoilee syntejään anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Tämän ymmärrettyään Wesley otti käyttöönsä metodin, jolla hän pyrki saamaan ihmisissä aikaan pelastuksen kokemukseen tarvittavat askeleet: ensin hän pyrki herättämään ihmisissä synnin tunnon, jotta he ymmärtäisivät tarvitsevansa Jumalan armoa. Tämän jälkeen hän pyrki vakuuttamaan kuulijansa Jeesuksen ristinkuoleman synnit sovittavasta voimasta. Ja kun synnin tunnossa evankeliumin kuullut ihminen sitten tuli Wesleyn luokse pyytämään, että Jeesus voisi myös hänen syntinsä antaa anteeksi, hän opasti heitä rukoilemaan "syntisen rukouksen", jossa rukoilija tunnustaa Jeesuksen syntiensä sovittajaksi ja pyytää saada syntyä uudesti Jumalan lapseksi. Niinpä Wesleyn seuraajia alettiinkin kutsua metodisteiksi, koska he harjoittivat tätä kristityksi tulemisen metodia.

Me helluntalaiset olemme protestantteja siinä, että me ymmärrämme ihmisen tulevan vanhurskaaksi yksin uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Me olemme babtisteja siinä, että me opetamme kasteen olevan kuuliaisuuden askel, jolla ihminen vastaa Jumalan evankeliumin kutsuun. Me olemme myös (kaikkien muidenkin herätyskristillisten suuntausten tavoin) metodisteja siinä, että me uskomme Jumalan synnyttävän tuon uskon ihmisessä, kun hän tunnustaa syntisyytensä Jumalalle ja rukoilee syntiensä anteeksiantoa Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Me suomalaiset helluntalaiset olemme kuitenkin myös hyvin luterilaisia siinä, että me tunnustamme että myös tuo synnintunto ja halu "antaa elämä Jeesukselle" ovat myös Jumalan työtä ihmisessä, jota hän tekee Sanansa kautta. 

Mutta se, mikä tekee helluntailaisista helluntailaisia, eikä vain jotain evankelisia metodisteja, on se että me uskomme Pyhän Hengen armolahjoihin. Apostolien teot kuvaavat Pyhän Hengen toimintaa apostolien työn yhteydessä ja Paavali opettaa 1. Korintilaiskirjeessä Korinton seurakuntaa miten armolahjoja tulee käyttää. Me emme ole cessationisteja, jotka uskovat Pyhän Hengen armolahjojen lakanneen toimimasta apostolisen ajan jälkeen, vaan me uskomme, että armolahjat ovat yhä edelleen tarjolla ja käytettävissä samoin kuin apostolisena aikana. Me puhumme kielillä (emme toki kaikki), me profetoimme, me uskomme että Jumala antaa niin viisauden kuin tiedon sanojakin ja me rukoilemme sairasten puolesta uskoen että Jumala yhä parantaa sairaita. Lisäksi me tutkimme ja opetamme, mitä Paavali kirjeissään opettaa armolahjojen oikeasta ja asianmukaisesta käytöstä, jotta niiden käyttö saisi rakentaa seurakuntaa. 

Mutta me suomen helluntailaiset olemme myös matalakirkollisia, joka tarkoittaa että meillä ei ole tunnustuskirjoja, kirkkokäsikirjaa eikä niiden mukana myöskään tiukkaa liturgiaa tai kunnolla ylöskirjoitettuja opinkappaleita. Helluntaiseurakuntia on ollut Suomessa yli sata vuotta, mutta virallinen uskonnollinen yhdyskunta Suomen Helluntaikirkko perustettiin vasta 2000-luvulla, eivätkä siihen kaikki paikallisseurakunnat vieläkään kuulu. Meillä on toki raamattuopisto Iso Kirja, mutta seurakunnat saavat päättää itsenäisesti työntekijöistään ja heidän osaamisvaatimuksistaan. Kaikesta tästä johtuen helluntailiike ei ole opillisesti kovin yhtenäinen, vaan sekä seurakuntien välistä, että sisäistä vaihtelua löytyy jopa keskeisissäkin opinkysymyksissä, kuten vaikka kasteen ja ehtoollisen sakramentaalisuudesta tai pelastusopin yksityiskohdista. Lisää variaatiota syntyy, kun siirrytään käsityksiin Jumalan Valtakunnasta, liittoteologiasta, luomisopista, eskatologiasta, politiikan ja uskon suhteesta tai vaikkapa asepalveluksesta. Vielä 80-luvulla helluntailaiset kieltäytyivät asepalveluksesta, mutta oma sukupolveni 2000-luvulla on ollut paljon maanpuolustusmyönteisempi ilman että siitä olisi tullut suurempaa konfliktia vanhemman polven kanssa.

Itse olen vannoutunut protestantti siinä, että korostan uskon merkitystä ihmisen pelastumiselle. Mutta kuten blogini lukijat varmasti huomaavat, pohdin kovasti mitä tuo usko pohjimmiltaan on ja miten se ihmisessä syntyy. Usko on mysteeri. Toisaalta on kuten luterilaiset opettavat, että Jumala lahjoittaa uskon ilman ihmisen omia ansioita. Mutta samoin on totta, että kun me antaudumme vuorovaikutukseen Jumalan kanssa, se (ortodoksien jumalallistumisoppia mukaillen) synnyttää meissä uskoa. Toiveeni on, että nämä omat blogipohdintani voisivat myös omalta osaltaa kannustaa lukijoita etsimään Kristusta riippumatta siitä, mikä heidän oma seurakuntataustansa on, ja että tuo Jumalan kanssa kamppailu saisi synnyttää ylösnousemustoivon, joka kantaa aina iankaikkisuuteen asti.

Tarina kivestä joka uneksi olevansa perhonen

Olipa kerran pieni kivi. 

Eräänä yönä tuo pieni kivi näki unta. Se uneksi, että se oli pieni perhonen, joka lensi kukkaniityn yllä. Se ihasteli verkkosilmillään taivaan sineä ja niityn kauneutta. Se tunsi kesäauringon lämmön siivissään ja meden makean tuoksun kärsässään. Se laskeutui pienen sinikellon terälehdelle, työnsi kärsänsä kukan sisään ja joi imelää mettä. Sinikellon siitepöly varisi kukan hedelehdiltä kutittaen perhosen silmiä ja perhonen tunsi olevansa onnellinen. 

Mutta silloin auringosta syöksyi alas pääskynen, suoraan kohti perhosta. Pelästynyt perhonen yritti lennähtää pakoon, mutta pääskynen oli aivan liian nopea ja onnistui nappaamaan perhosen nokkaansa. Perhonen tunsi siipiensä murtuvan pääskysen nokan puristuksessa ja tiesi ettei enää koskaan voisi lentää, vaikka pääskynen hänet vielä nokastaan pudottaisikin. Siitä huolimatta se pyristeli minkä jaksoi, mutta pääskynen kantoi sen määrätietoisesti pesälleen, jossa perhonen joutui pääskysen nälkäisten poikasten ruuaksi.

Silloin pieni kivi heräsi unestaan. Mutta koska kivet eivät muista eivätkä tiedä mitään, ei kukaan enää muistanut, että kivi oli uneksinut olevansa perhonen. 

Sen pituinen se.

Kirjoitin tämän tarinan jo viime keväänä, mutta olen etsinyt sen julkaisuun sopivaa viitekehystä siitä lähtien ja uskon vihdoinkin löytäneeni sellaisen julkaistuani joulun alla kirjoituksen, jossa kuvasin Toronton yliopiston kognitiotieteen professori John Vervaeken käyttämää "Merkityksen kriisi" käsitettä. Mainitsin tuossa tekstissäni, että Vervaeke on työstänyt ajatuksiaan tietoisuuden luonteesta sekä länsimaisen kulttuurin henkisestä tilasta mm. Youtubessa julkaistussa "Awakening from the Meaning Crisis" luentosarjassaan ja miten hän pyrkii luomaan sanastoa ja käsitteitä tämän "merkityksen kriisin" käsittelyyn. Osana tätä hän käy myös paljon keskusteluja eri taustoista tulevien ihmisten, jotka tunnistavat saman ongelmakentän. 

Sain inspiraation tälle pienelle kertomukselleni kuunneltuani Vervaeken ja kanadalaisen ikonitaitelijan Jonathan Pageaun keskustelun, jonka he kävivät joulukuussa 2019.  Yksi Vervaeken väittämä on, että elääkseen merkityksellistä elämään, tarvitsee ihminen jonkin itsensä ylittävän todellisuuden, mutta Vervaeke ei itse aseta tuolle todellisuudelle teologisia vaatimuksia. Jonathan Pageau taas on ortodoksinen ikonitaiteilija, joka työskentelee uskonnollisen symboliikan parissa. Pageau myös selittää symbolista maailmankuvaa ja uskonnollisia symboliikkaa mm. "Symbolic World" YouTube-kanavallaan. Keskustelun ensimmäinen isompi kysymys oli, että onko "perimmäinen todellisuus" persoonallinen tai persoona (eli Jumala). Pageau esitti Vervaekelle kysymyksen: millä olemassaolon tasolla "persoona" on olemassa, jos se ei ole osa perimmäistä todellisuutta. Vervaeke esitti oman "persoonattoman" näkemyksensä, ja esitti vastakysymyksen Pageaulle: minkä vuoksi Jonathan ajattelee, että "perimmäisen todellisuuden" täytyy olla persoona.

Kertoakseni mitä Jonathan Pageau vastasi Vervaekelle, minun täytyy ensiksi kertoa Mayan unesta. Monet itämaiset uskonnot tuntevat käsitteen Maya. Maya on sekä nimi, että substanttiivi, joka tarkoittaa unta tai illuusiota ja sillä on paljon eri tulkintoja. Eräs (mahdollisesti länsimainen anakronistinen) lukutapa on kertomus nukkuvasta jumalolennosta nimeltä Maya. Kertomuksen mukaan kaikki, mikä on olemassa on itseasiassa Mayan unta: kaikki näkyvä on syntynyt Mayan ajatuksista, jotka hän uneksii nukkuessaan. Mutta sitten kun Maya herää ja uni päättyy, haihtuu myös kaikki olevainen unen mukana. Niinpä koska kaikki on Mayan unta, niin kaikki on oikeastaan vain illuusiota: mikään ei ole pohjimmiltaan todellista. Toinen, yleisempi tulkinta on, että meidän aistihavaintomme ympäristöstä ovat 'maya': harhaisia tai 'unen harhauttamia', jolloin ihmisen pitää nähdä tuon 'Mayan' taakse.

Pageau vastasi Vervaeken kysymykseen, että mikäli perimmäinen todellisuus on persoonaton (tai vielä pahempaa, jos tämä materiaalinen todellisuus on itsessään ainut "perimmäinen" todellisuus) niin silloin yksilön kokemus omasta persoonastaan on myös (olennaisesti) "maya" tai "Mayan unta". Jos meidän tietoisuutemme, meidän "minuuden" kokemuksemme syntyy pelkästään kaikkien meidän aistiemme kokonaisuudesta ilman että se ottaisi muotoaan mistään sitä ennen olevasta, on tämä meidän "minuus" pohjimmiltaan illuusio. Mikäli "perimmäinen todellisuus" on vain alkeishiukkasia, ei "perimäinen todellisuus" silloin tunne persoonaa. Minun persoonani on silloin "maya": unta, mutta sitä unta ei näekään mikään tuonpuoleinen jumalolento, vaan se kuollut materia, josta minä muodostun. Me olemme kuin tuo tarinani kivi, joka vain lyhyen hetken uneksii olevansa perhonen, mutta heti kun uni loppuu, se on jälleen vain kivi, joka ei tiedä eikä muista mitään.

Pageaun sanoin: ainostaan rakastava ja "persoonallinen" perimmäinen todellisuus (eli Jumala), jonka kuvaksi tämä meidän oma persoona ja "minuutemme" on luotu, kykenee ankkuroimaan meidän persoonamme olemassaolon. Vain silloin, jos persoona on olemassa ilman materiaa, olemme myös me materiasta muodostuneet persoonat aidosti olemassa, emmekä vain oman mielemme luoma illuusio.

C.S. Lewis sanoo, että vain Kristuksessa me löydämme tosi-ihmisyyden. Tämä on osa Kristuksen inkarnaation salaisuutta: tullessaan ihmiseksi ja lunastaessaan meidät katoavaisuudesta, Jumala teki  meidät todellisiksi. Hän herätti meidät todelliseen elämään: elämään, joka ei ole unta eikä harhaa. Eikä suinkaan ole niin kuin jotkut epäilevät, että kristityt uskoisivat tuon todellisen elämä alkavan vasta iankaikkisuudessa, vaan nimenomaan tuo iankaikkisuus tekee myös tästä elämästä todellisen ja arvokkaan. Tämä elämä ja meidän tekomme eivät raukea tyhjiin, vaan ylösnousemuksessaan Kristus nosti koko luomakunnan todelliseen elämään. Meidän ponnistelumme, meidän kärsimyksemme, meidän rakkautemme: mikään ei ole turhaa, mikään ei ole 'Mayan unta', joka haihtuu jälkiä jättämättä aamun sarastaessa.

Jeesus syntyi seimeen

"Huomenna, jos Jumala suo, on Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla"

Näillä sanoilla julistettiin jälleen Suomen Turusta Joulurauha. Se on yksi Suomen vanhimpia kansallisia jouluperinteitä ja vuosisatoja esimerkiksi joulukuusta vanhempi.

Yksi moderni jälkikristillinen jouluperinen Suomessa on julkaista joulun alla Raamatun Jouluevenkeliumien kyseenalaistavia lehtiartikkeleja ja mielipidekirjoituksia, eikä Helsingin Sanomat pettänyt tänäkään vuonna. Iloista kyllä, tällä kertaa jutussa jouluevankeliumi sivuutettiin liian myyttisenä ja keskityttiin siihen, mitä Jeesus Nasaretilaisesta varmasti tiedetään.

Kyseenalaistettavaa jouluevankeliumista toki löytyy. Itämaantietäjät, mystinen Joulutähti, synnytys eläinsuojassa, raskauden neitseellisestä alkuperästä nyt puhumattakaan. Ja voiko todella olla mahdollista, että Betlehemissä sijaitseva Pyhän Maan vanhin kristillinen kirkko, Jeesuksen Syntymäkirkko, todella sijaitsisi juuri sen luolan päällä, jossa Jeesus Nasaretilainen syntyi. Syystäkin mieleen nousee kysymys, että voidaanko mitään osaa kertomuksesta varmentaa riippumattomista lähteistä?

Kristityn ei kuitenkaan tarvitse hämmästyä tai säikähtää tällaisia epäilyjä, kun ihmiset osoittavat kertomusten epävarmuuden tai miten niitä on niin vaikea varmistaa. Tämä kertomuksen "varmistamattomuus" ei nimittäin ole mitenkään piilotettua, vaan se on itseasiassa koko kertomuksen keskeisimpiä teemoja.

Kertomuksessa on mukana niin itämaan tietäjät, Juudean kuningas Herodes Suuri, kuin Keisari Augustuskin. Mutta Jeesus ei syntynyt idän tähtitieteilijäiden pariin eikä Herodeksen tai Augustuksen hoviin, vaan pienen pitäjän laidalla sijaitsevaan eläinsuojaan. Hänen äitinsä ei ollut Juudean kuninkaan tytär, ei ylipapin vaimo eikä naispuolinen tähtitieteilijä, vaan nuori, hiljattain puusepälle kihlattu köyhä tyttö. Hänen syntymästään ei myöskään ilmoitettu ensimmäisenä kuninkaalle eikä itämaan tietäjille, vaan köyhille lammaspaimenille. Oletpa saattanut jopa nähdä "rennomman" joulukuvaelman, jossa enkelit ovat (alkuperäisestä käsikirjoituksesta poiketen) hämmästeleet, että ollaanko me nyt varmasti oikeassa paikassa? Että eikö Kristuksen syntymästä pitäisi nyt vähän isommalle ja arvovaltaisemmalle yleisölle ilmoittaa? 

Kristinuskon ymmärrys on, että Jeesus Nasaretilainen on Ihmiseksi tullut Jumala: yhden kolmiyhteisen Jumalan persoona, ja että juuri tämän persoonan kautta Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle. Mutta tuo ilmoitus ei tapahtunut kuten Vanhan Testamentin kertomuksessa, jossa Jumala puhui Hoorebin vuorella niin, että maa järisi ja taivas pimeni. Se ei myöskään tapahtunut kuten Ilmestyskirja tai Raamatun profeetat kuvaavat, että Jumala käärii taivaat kuin lakanan tulemuksensa tieltä. Vaan kun Kristus tuli ihmiseksi, hän syntyi seimeen. 

Nyt voimmekin havaita, että se että Jeesus syntyi seimeen eikä keisarin hoviin, viestii meille samaa kuin se että hän syntyi. Se on se sama viesti, jota profeetta Sakarja julisti:

"Iloitse suuresti, tytär Siion,

riemuitse, tytär Jerusalem,

sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle!

Vanhurskas ja auttaja hän on,

on nöyrä ja ratsastaa aasilla,

aasintamman varsalla."  (Sak. 9:9)

Se on se sama viesti, jonka Matteus ja muut evankelistat todistivat Palmusunnantaina täyttyneen (Matt 21:5).  Ja siksi adventtiaika myös aloitetaan tuolla Palmusunnuntain tekstillä: Kristus saapui nöyränä auttajana ja pelastajana, ei hevosella ratsastavana valloittajana.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, kaikkien kertomuksen osien on kerrottava samaa viestiä. Niinpä Jeesus ei tänäkään jouluna saavu ihmisten luokse valloittajana hevosella ratsastaen, vaan nöyränä auttajana aasin kantamana. Evankeliumi ei ole vastaansanomaton haastemiehen kirje saapua oikeuden eteen, vaan maailmankaikeuden Luojan hiljaa ojennettu käsi, johon hän pyytää meitä luottamuksella tarttumaan.

Mutta vaikka evankeliumi tarjotaan meille hiljaa ja nöyryydellä, ei evankeliumissa itsessään ole mitään heikkoa tai hävettävää. Paavalin sanoin: "Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi" (Room 1:16). Raamattu lupaa, että kun olemme uskon kautta osallia Kristuksen ristinkuolemaan, saamme olla osallisia myös Hänen ylösnousemukseensa. Evankeliumilla on elämää muuttava voima jo tässä ajassa, ja se antaa meille myös ylönousemustoivon kuoleman edessä, joka kantaa aina iankaikkiseen elämään. Se on suuren ilon ja riemun aihe! Mutta se tarjotaan aina ilman pakkoa. Ja siksi Jeesus syntyi seimeen.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Miehen Mieli ja Merkityksen kriisi

Viljami Lehtonen pothii pod-castissaan miehisyyden olemusta ja merkitystä

Olen seurannut YouTubessa nyt jo kolmatta vuotta kalifornialaista pastoria Paul Vanderklayta. Vanderklay aloitti Youtube-kanavansa saarnapuheidensa julkaisualustana, mutta kolme vuotta sitten hänen huomionsa kiinnittyi kanadalaiseen psykologian professori Jordan Petersoniin sekä hänen ympärilleen kehittyneeseen ilmiöön. 

Vanderklayta ihmetytti miten oli mahdollista, että tämä psykologian professori pystyi myymään 3000-paikkaisen jäähallin täyteen 15-osaisella luontosarjallaan Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja miten näille 2,5 tuntisille luentotalleinneille kertyy miljoonia katselukertoja. Ehkä kaikkien hämmentävintä oli, että vaikka Peterson puhui Raamatusta, ei hän itse edes esiintynyt kristittynä, eikä käsitellyt kertomusten teologisia merkityksiä, vaan hän käsitteli niitä myyttisinä kertomuksina, joiden avulla hän  selitti miten ihmisen psyyke toimii ja miten me havaitsemme ja koemme maailmaa ja todellisuutta. Peterson siis käytti Raamattua kuvatakseen ja selittääkseen, mitä on olla ihminen ja se herätti valtavaa kiinnostusta. Petersonin vuonna 2018 ilmestynyttä "12 elämänohjetta" kirja nousikin kansainväliseksi bestselleriksi.

Niinpä Vanderklay alkoi tutustua tarkemmin Petersonin ajatuksiin ja alkoi tehdä aiheesta videoita. Itsekin löysin Paulin kanavan, kun törmättyäni Petersoniin yritin ymmärtää "mikä hän oikein oli miehiään".

Samalla kun Vanderklay pyrki ymmärtämään Petersonin ajatuksia, hän pyrki ymmärtämään myös itse ilmiötä: miksi juuri nyt ihmiset ovat vastaanottavaisia tällaisille ajatuksille? 

Yksi merkittävä tekijä Petersonin suosion taustalla on länsimaisessa kulttuurissa vaikuttava ilmiö, jota kanadalainen kognitiotieteen professori (ja Petersonin kollega ja ystävä Toronton yliopistosta) John Vervaeke kuvaa termillä "Meaning Crisis'. Tuo termi voitaisiin kääntää suomeksi vaikkapa "merkityksen kriisiksi" ja se on termi, jolla Vervaeke kuvaa sekularisoituvan länsimaisen kulttuurin vieraantumista merkityksiä luovista myyteistään ja perinteistään. Vervaeke kuvaa uskottavasti ja perusteellisesti miten perinteiset maailmankatsomukset kykenit luomaan ihmisille merkityksellisen viitekehyksen omalle olemassaololleen ja tarjoamaan heille uskomuksia ja käytäntöjä, joilla ihmiset saattoivat oppia viisautta. Vervaeke kuvaa myös perusteellisesti, miten nuo merkitykset ovat tulleet filosofian kehittyessä haastetuiksi ja miten länsimainen kulttuuri on epäonnistunut luomaan uusia merkitystä luovia rakenteita purkamiensa vanhojen myyttien ja viisautta opettavien käytäntöjen tilalle.. Niinpä tämä nykyinen kulttuuri on jättänyt modernin ihmisen tilaan, jossa hänen ymmärryksensä, kokemuksensa ja jopa kykynsä tunnistaa ja havaita merkityksellisyyttä on kriisiytynyt. Vervaeke peräänkuuluttaakin "viisaus perinteen" välttämättömyyttä ja hänen tavoitteenaan kognitiotieteilijänä on luoda sanastoa ja käsitteitä tämän merkityksellisyyden ongelman käsittelyyn.

Paul Vanderklay pyrkii omalta osaltaan vastaamaan tähän merkityksellisyyden ongelmaan tarjoamalla siihen videoillaan kristillisestä ja protestanttisesta perinteestä nousevia näkökulmia. Omien pohdintojensa lisäksi hän käy myös paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa aiheesta ja olenpa itsekin ollut vieraana yhdellä hänen videoillaan jossa keskustelimme mm. saamelaisuudesta.

Olin ollut jo aikaisemmin sähköpostikirjeenvaihdossa Paulin kanssa ja viime tammikuussa Paul kysyi, että saisiko hän esitellä minut eräälle toiselle suomalaiselle, joka oli myös ottanut häneen yhteyttä. Niinpä Paul esitteli minut Viljami Lehtoselle, joka myös oli löytänyt Paulin videot tutkiessaan Jordan Petersonia.

Viljami pitää "Miehen Mieli" podcastia, jota hän julkaisee YouTubissa ja Soundcloudissa, ja jossa hän pohtii vieraidensa kanssa miehenä olemista ja ihmisyyden eri ulottuvuuksia. Viljami on omien sanojensa mukaan kasvanut ateistisessa taistolaisperheessä ja elänyt teini-ikänsä vasemmistolaisena anarkistinen ja punkkarina, mutta on aikuistuttuaan ja isäksi tultuaan todennut, ettei se sekulaari maailmankuva, jonka hän oli nuoruudessaan omaksunut, tarjonnutkaan riittäviä rakennuspalikoita oman miehuuden, isyyden ja ihmisyyden perustaksi. Niinpä hän on opiskellut monenlaista sekä uutta että vanhaa henkisyyttä ja ollut myös Jordan Petersonin ja Carl Jungin innostamana kiinnostunut myös kristinuskosta. 

Olemme keskustelleet kuluneen vuoden aikana Viljamin kanssa sekä sähköpostin, että videon välityksellä ja kesällä Viljami pyysi minua myös vieraaksi pod-castiinsa. Lukuisten molemmin puolisten viivästystä jälkeen Viljami viimein sai julkaistua keskustelumme Joulukuun alussa. Meillä oli kahden tunnin hyvä keskustelu, jossa käsittelimme kristillistä mieskuvaa, saamelaisuuden ja kristinuskon suhdetta, inkarnaatiota ja Jumalan Valtakuntaa sekä helluntailaisuutta.

Jos haluat kuulla ajatuksiani myös puhuttuna, niin käy toki katsomassa tai kuuntelemassa Viljamin pod-cast. Keskustelu oli sen verran hyvä, että tulen todennäköisesti lähiaikoina kirjoittamaan jonkinlaisita yhteenvetoa tai jatkopohdintoja keskustelustamme. 

Uskotko tietäväsi?

Mille meidän tietomme oikein perustuu?

Kirjoitin edellisessä tekstissäni uskon hypystä ja tulin esittäneeksi väittämän, että kaikki ihmisen toiminta on uskon varaista. Ja niin kummalliselta, kuin se ehkä ensikuulemalta kuulostaakin, niin tämä pätee myös tietämiseen.

Aloitetaan kuitenkin klassisella tarinalla, joka tavataan yhdistää 1800-luvulla eläneeseen tiedemieheen ja psykologiin William Jamesiin.

Professori James oli juuri pitänyt luennon kosmologiasta ja Aurinkokunnan rakenteesta, kun luennon jälkeen hänen puheillee saapui eräs pieni vanha mummo.

"Tämä sinun teoriasi, että Maa on pallo joka kiertää Aurinkoa: se kuulostaa toki hyvältä Herra James, mutta se on väärin. Minulla on paljon parempi teoria." 

"Minkälainen teoria?" tiedusteli James kohteliaasti.

"Minun teoriani mukaan maan kuori lepää jättiläismäisen kilpikonnan selässä."

James oli paitsi oppinut mies, myös vankkumaton kansansivistäjä, joten hän ei suinkaan halunnut vain ylimielisesti esittää kaikkia niitä lukemattomia todisteita, jotka tiedeyhteisö oli viimeisten kolmen vuosisadan aikana kerännyt Aurinkokeskeisen kosmologian tueksi. Sen sijaan hän päätti kohteliaasti esittää muutaman lisäkysymyksen, joiden hän toivoi osoittavan mummolle hänen Kilpikonnapohjaisen kosmologiansa sisäiset ristiriitaisuudet.

"Jos teoriasi pitää paikkansa, niin minkä päällä tämä suuri kilpikonna sitten seisoo?"

"Erittäin hyvä kysymys, Herra James, ja minulla on siihen vastaus. Tuo kilpikonna seisoo tietenkin vielä suuremman kilpikonnan selässä!"

"Mutta minkäs päällä se alempi kilpikonna sitten seisoo?" ihmetteli James.

Tähän mummo vastasi voitonriemuisesti:

"Alempana on tietenkin aina vain suurempia kilpikonnia!"

Tämä "alempana on aina vain suurempia kilpikonnia" (englanniksi "it's turtles all the way down") on esimerkki äärettömästä regressiosta, jossa ongelma yritetään selittää ratkaisulla, joka sisältää saman ongelman kuin aikaisempi ongelma. Eli tarinan tapauksessa maankuoren paikka saatiin näennäisesti ratkaistua, mutta ongelma siirrettiin aina vain uuden kilpikonnan selkään. 

Se mitä moni ei ole tullut ajatelleeksi on, että myös "tietopohjainen" maailmankatsomus törmää samaan "aina vain suurempia kilpikonnia"-ongelmaan, kuin kertomuksen pieni mummo.

Klassisen tietoteorian määritelmä tiedolle on, että tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Eli uskomus, jolla on kaksi ominaisuutta: "tosi" ja "hyvin perusteltu". Mutta mitä ovat nämä "hyvät perustelut"? Missä muodossa ihmisellä voi olla näitä "hyviä perusteluja" uskomuksilleen? Jos ihminen haluaa elää "tiedon varaisesti", niin mitä muuta tapaa henkilöllä on silloin omata hyviä perusteluja tiedolleen, kuin tietoon pohjautuvat perustelut? Mutta jos perustelutkin ovat tietoa, eli hyvin perusteltuja tosiasioita, niin mistä sitten niiden perustelut tulevat? Näin määriteltynä tieto ei koskaan voi pohjautua yksin tiedolle: jossakin vaiheessa kilpikonna ei voi enää seisoa isomman kilpikonnan päällä.

Nyt joku ehkä ajattelee, että yritän kieltää kaiken tietämisen mahdollisuuden. Totta on, että jo ensimmäisen vuosisadan skeptikkofilosofi Agrippa käytti tätä jatkuvaa uusien perustelujen vaatimusta yhtenä todisteenaan tiedon mahdottomuudelle. Kristittynä minulle paljon mielekkäämpi johtopäätös kuitenkin on, että myös tietäminen on syvimmältä olemukseltaan uskonvaraista toimintaa.

Kuten jo monessa aikaisemmassa tekstissäni olen todennut: uskossa on kyse uskon päämäärän mukaan toimimisesta. Hebrealaiskirje sanoo: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen [eli toimimista] sen mukaan, mikä ei näy". Kun me toivomme jotain, niin uskoa on toimia toivonsa mukaisesti. Niinpä kun ihminen uskoo, että hänelle on jollekin uskomukselleen hyvät perustelut, niin hän toimii uskonsa mukaan ja pitää tuota uskomustaan tietona. Ihminen siis uskoo tietävänsä.

Filosofian tietoteoria eri koulukuntineen onkin pohjimmiltaan keskustelua siitä, milloin ja millä perusteilla ihmisellä on syytä uskoa, että hänen uskomuksensa on hyvin perusteltu. Loogiset empiristit ja heitä myötäilevät skientistit yrittivät väittää, että ainoastaan tieteellisen metodin mukaiset havainnot kelpaavat tiedon perusteeksi. Mutta kuten edellisessä tekstissäni kuvasin, saivat hekin lopulta huomata ratsastavansa kilpikonnien selässä.

(Kuva: Public domain by Pelf at en.wikipedia. )

Voimmeko me tietää?

Suom: Meidän täytyy tietää. Me tiedämme vielä.

Minulta on parikin henkilöä kysellyt "uskon hypystä" ja halusin siksi jakaa aiheesta muutaman ajatuksen.

Uskon hyppy on tanskalaisen teologin ja filosofin Sören Kierkegardin käyttämä termi, jolla hän halusi korostaa, että usko Jumalaan on aina lopulta uskon varaista ja ettei ihminen voi ainoastaan puhtaalla päättelyllä ja tietämällä asioita tulla kristityksi. Että kristittynä olemiseen liittyy aina elementti, joka ei ole loogisella päättelyllä ja todisteluilla saavutettavissa, vaan ihmisen on uskon varaisesti, ilman täyttä varmuutta asiasta, vain "uskottava Jumalaan".

Eräs ystäväni hämmästeli kerran, että jos usko Jumalaan kerran on ihmisen iankaikkisen kohtalon kannalta niin olennainen kysymys, niin onko oikein ettei ihminen voi olla tästä asiasta varma? Kai nyt ihmisen pitäisi voida tietää, onko Jumala edes olemassa, ennen kuin voi uskoa Häneen? 

Tuossa kysymyksessä olisi paljonkin pohdittavaa. Filosofia tuntee lukuisia erilaisia tietoteoreettisia oppikuntia ja suuntauksia, jotka kaikki pyrkivät omalla tavallaan kuvaamaan, miten ja millä perusteilla ihminen voi sanoa tietävänsä jotain. Niinpä aluksi hyvin yksinkertaiselta kuulostava kysymys siitä, että voiko ihminen "tietää että Jumala on olemassa", onkin itseasiassa hyvin laaja tietoteoreettinen kysymys. On lisäksi hyvä muistaa, että kaikki tietoteorian eri suuntaukset käsittelevät ainoastaan sellaista tietoa, jonka me tiedämme muistamalla totuusarvoisia väittäminä. Mutta kuten olen useammassa aikaisemmassa blogikirjoituksessa maininnut, totuusväittämien muistaminen ei todellakaan ole ainut tapa, jolla ihminen "tietää" asioita. Niinpä kysymys laajenee jälleen suuremmaksi kysymykseksi siitä, miten ihminen ylipäänsä tietää asioita.

Mutta palataan kuitenkin siihen yksinkertaiseen totuusväittämään, josta lähimmäiseni oli huolestunut: "Jumala on olemassa". Voiko ihminen tietää, että tuo lause on totta, jotta hänellä siten olisi hyvin perusteltu syy uskoa väittämä?

Sinällään ymmärrän tuon kysymyksen erittäin hyvin. Kokeelliset luonnontieteet, joiden parissa itsekin olen koulutukseni saanut ja jonka parissa työskentelen, perustuvat empirialle: eli kaikki väittämät testataan ja todistetaan oikeiksi kokeellisesti. Luonnontieteellinen tieto rakentuu vain todennettavissa olevista, eli varmoista ja varmistettavista väittämistä. On täysin luonnollista, että kun katselee sitä varmuutta, jota empiria on kokeellisille luonnontieteille tuonut, että ihminen kaipaa samaa varmuutta myös muille elämän (ja tieteen) osa-alueille. 1800-luvulla kehittyikin loogiseksi empirismiksi (tai positivismiksi) kutsuttu filosofinen koulukunta, joka väitti kaiken (oikean) tiedon olevan luonnontieteellisisti havaittavissa/todennettavissa. 

Myös matematiikan alalle, joka vielä 1800-luvulle tultaessa oli edelleen joukko erillisiä oppeja (kuten algebra, geometria, analyysi), levisi toive löytää kaikkia matematiikan osa-alueita yhdistävä oppi, joka yhdistäisi kaiken matematiikan yhtenäiseksi ja varmennettavaksi kokonaisuudeksi. Myös 1800- ja 1900-luvun alun merkittävin matemaatikko, saksalainen David Hilbert työskenteli tämän ongelman parissa. Hän perusti 1920-luvulla formalismiksi kutsumansa koulukunnan, joka pyrki luomaan aksiomaattisen opin matematiikan pohjaksi, joka kykenisi todistamaan jokaisen aksioomansa oikeaksi. Hilbert jäi eläkkeelle professorin virastaan 1930 ja jäähyväisluennollaan lausui ohjelmansa johtoajatuksen, joka myöhemmin kaiverrettiin myös hänen hautakiveensä: 

"Wir müssen wissen 

  Wir werden wissen"

"Meidän täytyy tietää. 

  Me tiedämme vielä." 

Hilbert oli vakuuttunut, että myös kaiken matemaattisen tiedon piti olla todistettavissa (tai tarkemmin sanoen kaiken matematiikan piti perustua äärelliselle määrälle aksioomia, joiden todenperäisyys voitiin todistaa) ja Hilbert omisti akateemisen uransa kaksi viimeistä vuosikymmentä noiden todisteiden etsimiseen.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hilbertin tavoite oli toivoton. Vain päivää ennen tuota Hilbertin eläköitymisluentoa oli nuori matemaatikko Kurt Gödel esitellyt tieteellisessä konferenssissa ensimmäisen versionsa teoriastaan, joka nykyään tunnetaan Gödelin epätäydellisyyslauseena. Sen mukaan mikä tahansa (riittävän vahva) aksiomaattinen järjestelmä ei voi samaan aikaan olla sekä kaiken kattava, että johdonmukainen: jokainen äärellisestä määrästä aksioomia koostuva systeemi sisältää tosia lauseita, joiden todenperäisyyttä ei voida todistaa aksioomista käsin. Gödelin epätäydellisyyslause mullisti sekä matematiikan että filosofian ja sillä on pitkälle meneviä seurauksia mm. tietojenkäsittelytieteessä. Epätäydellisyyslausellaan Gödel tuli myös todistaneeksi matemaattisen vastaansanomattomasti, että Hilbertin tavoite oli mahdoton.

Tästä seuraa muutamakin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Ensinnäkin, jos jopa matematiikan kohdalla on niin, ettei mikään äärellinen määrä todistettavasti tosia lauseita pysty todistaamaan kaikkia loppuja tosia lauseita, niin onko mielekästä vaatia, että sitten hengellisissä asioissa voisimme saavuttaa "täyden varmuuden"? Jos mikä tahansa äärellinen looginen järjestelmä sisältää lauseita, jotka ovat tosia, mutta järjestelmän sisältä käsin mahdottomia todistaa, niin voimmeko me vaatimalla vaatia, että Jumalan olemassaolo on voitava (vastaansanomattomasti) todistaa?

Mutta tämä kertomus Hilbertin formalismiprojektista havainnollistaa meille myös sitä, mitä Kierkegaard "uskon hypyllään" pohjimmiltaan haki: nimittäin sitä, että kaikki ihmisen toiminta on pohjimmiltaan uskon varaista. Kuten jo vuoden takaisessa tekstissäni kirjoitin,  usko ei ole joidenkin väittämien totena pitämistä, vaan uskon mukaan toimimista. Hebrealaiskirjeen sanoin: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)

Kun tarkastelemme Hilbertin työtä formalismin kehittämiseksi, niin huomaamme että vaikka hän puheissaan julisti miten meidän "täytyy tietää", oli hänen toimintansa itse asiassa täysin uskon varaista. Hän oli vakuuttunut, että meidän täytyy tietää, mille todistettaville aksioomille matematiikka perustuu. Siksi hän uskoi että me jonain päivänä saavuttaisimme tuon tiedon. Niinpä hän toimi uskonsa mukaan kehittäessään formalismiaan. Ei hän suinkaan tiennyt, että nämä aksioomat olisivat olemassa tai että ne olisivat löydettävissä: hän oli vain vakuuttunut, että niiden täytyy olla. Ja samalla hän myös tunnusti, ettei hän itseasiassa sitä (tai niitä) vielä tiennyt.

Ironista kyllä: "varman tiedon" Hilbert saavutti vasta, kun Gödel vastaansanomattomasti todisti, ettei Hilbert voinutkaan tietää.