Mitä myytit ovat?

Mitä myytit oikeastaan ovat?

Nykyihminen ei ymmärrä myyttejä. En ole itsekään niitä ymmärtänyt. Tämä moderni maailma kaikkine myytinmurtajineen sai minutkin, fundamentalistiksi kasvatetun helluntailaisen oppimaan, että myytti on vain tarina joka ei pidä paikkaansa. En vieläkään väitä myyttejä kovin hyvin ymmärtäväni, mutta sen verran olen oppinut, että tuo nai'ivi ymmärrys myyteistä on täysin riittämätön.

No mitä myytit sitten ovat, jos ne eivät ole vain (yliluonnollisia) kertomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa?

Yksi näkökulma siihen, mitä myytit ovat, voidaan jäljittää filosofi David Humen esittelemästä "Humen giljotiinista". "Humen giljotiini" pitäisi olla jokaiselle tieteen historiaan ja filosofiaan tutustuneelle tuttu, merkittävä tieteelliseen vallankumoukseen johtanut havainto. Humen esittämä väittämä kuuluu: "siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, kuinka niiden tulisi olla". Tuon väittämän logiikka tulee paremmin esille sen alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa: "there is no ought from is". Se siis tarkoittaa, että pelkästään tosiasioita kuvaavista väittämistä ("is") ei voi loogisesti johtaa arvoväittämiä ("ought"). Arvoväittämistä voi kyllä johtaa (yhdessä tosiasioita kuvaavien väittämien kanssa) uusia arvoväittämiä, mutta pohjalle tarvitaan aina jokin arvoväittämä.

Miksi tämä Humen giljotiini oli sitten niin merkittävä edistysaskel tieteen filosofiassa? Siihen asti kaikki todellisuutta kuvaavat väittämät olivat sisältäneet myös arvoväittämiä. Alkemistit esimerkiksi pohtivat, että sitruunalla on samoja ominaisuuksia kuin Auringolla, koska sitruuna on Auringon värinen. Kaikella havaitulla oli siis myös symbolinen merkitys ja ulottuvuus. Esimerkiksi modernin fysiikan isänä tunnettu Isaac Newton tutki fysikaalisten ilmiöiden ohella okkultistista symboliikkaa ja alkemiaa. Humen giljotiini vapautti luonnonfilosofit tutkimaan luonnon ilmiöitä ilman niiden symbolisen merkityksen "taakkaa". Näin vanhojen "alkumyyttien" tilalle saatettiin alkaa muodostamaan "arvoväittämistä vapaata" selitystä ilmiöiden alkuperästä. Ja juuri tässä on avain myytin (yhteen) olemukseen. Myytti on kertomus, joka ei ainoastaan kerro miten asiat ovat, vaan myös miten niiden tulisi olla. Tällainen myyttinen kertomus voi olla luonteeltaan joko alkumyytti, tai jokin muu kertomus, johon samaistumalla kuulija voi ymmärtää (sisäistää) myytin esittämät arvot.

Tämä modernien ihmisten ymmärtämättömyys myyttien luonnetta kohtaan johtaa moniin kummallisuuksiin. Jokaisessa sukupolvessa löytyy joukko idealistisia humanisteja, jotka väittävät voivansa perustaa universaalit humanististiset arvonsa empirialle ja rationaalisuudelle, vaikka Humen giljotiini sanooo vastaansanomattomasti, että pelkistä tosiasioista (eli empirialla) ei loogisesti (eli rationaalisesti) voi johtaa arvoja. Tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan joukko sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat joko niin ilmeisen tosia, etteivät ne tarvitse selittäjää, tai joille löytyy jokin hyväksyttävä "myyttinen kertomus", joka selittää miksi ne ovat totta.

Toinen modernin ihmisen ongelma on, että hän ei tunnista, milloin kertomus on arvoja luova myytti. Mikäli myytin ainoa tunnettu ominaisuus ovat yliluonnolliset elementit tai yliluonnolliset toimijat, niin ihminen sokeutuu "sekulaareille myyteille": myyteille, jotka koostuvat ainoastaan "luonnollisista" elementeistä. On helpompi puhua kristallikivien värähtelytaajuuksista ja energioista, kuin niiden hengistä. Mutta vahvimmat sekulaarit myytit koostuvat vain "todennettavista tosiasioista". Mutta se, että sekulaari myytti koostuu (pääosin) vain empiirisesti todennettavissa olevista tosiasioista, ei tee siitä yhtään vähempää myyttistä. Jos se tekee arvoväittämiä, niin jossakin taustalla on arvoja luova myytti, sillä pelkistä tosiasioista ei arvoja yksinkertaisesti saa.

Joskus tämä myytti saattaa piileskellä kaikkien nähtävillä: kertomuksen koostumuksessa. Kuten viime vuoden viimeisessä tekstissäni totesin, todellisuutta voi kuvata rajattomalla tarkkuudella, mutta mikä tahansa ihmisten luoma kertomus on aina rajallisen mittainen. Niinpä kertomuksen kertoja joutuu valikoimaan mitä hän todellisuudesta kertoo. Ja jokainen valinta sisältää aina arvovalinnan: jokin tosiasia katsotaan 'merkityksellisemmäksi' kuin toiset. Kun sekulaarin myytin kertojat kertovat empiiristä tosiasioista koostuvaa kertomustaan, heidän empiirisesti todennettavat kertomuksen osansa on katsottu arvokkaammiksi kuin lukematon määrä muita todellisuutta kuvaavia väittämiä. Ja juuri tässä valinnan kohdalla arvovalinnat ja arvoväittämät uivat heidän kertomukseensa ja tekevät siitä myytin.

Yksi erikoinen esimerkki tällaisesta valikoiduista tosiasioista koostuvasta sekulaarista myytistä on joidenkin evoluutiopsykologien tapa käyttää ihmisen kehityshistoriaa "alkumyyttinä". Evoluutiopsykologit, kuten vaikkapa suomalainen dosentti Markus Rantala ovat onnistuneet närkästyttämään sekä uskovaiset, että perinteiset humanistit, kun ovat alkaneet selittämään ihmisen käyttäytymistä ihmisen kehityshistorialla ja muinaisella valintapaineella. Toki on niin, että mikäli ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan seurauksena, niin kaikille meidän ominaisuuksillemme on olemassa "luonnollinen" syy (eri asia on toki se, onko se löydettävissä). Mutta luonnonhistorialliset tosiasiat ovat nekin vain tosiasioita, eikä niistäkään voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta on tästä myyttien merkityksen huonosta ymmärryksestä haittaa myös kristityille. Jos keskittää kaiken huomionsa siihen, miten Raamatun kertomukset suhtautuvat nykyiseen käsitykseen maailman historiasta, voi jäädä huomaamatta miksi ne on alunperin kerrottu. Olisinkohan ollut jo päälle 25 vuoden ikäinen, kun lukiessani syntiinlankeemuskertomusta ällistyin huomatessani ensimmäisen kerran, että kertomushan kertoo yleisemminkin kiusauksen ja synnin luonteesta (mihin tarjosin yhden näkökulman jo aikaisemmassa tekstissäni). Vaikka olin nuoruudesta asti Raamattua lukenut, en ollut luomiskertomuksia (joihin syntiinlankeemuskertomus kuuluu) lukiessani huomannut ajatella, mitä ne tahtovat kertoa. Olin lukenut niitäkin kuin mitä tahansa kuvauksia tapahtumista. En ollut osannut etsiä hengellisiä totuuksia Raamatusta, elleivät ne olleet suoraan opetuksiksi kirjoitettu, kuten vaikkapa Jeesuksen opetuksissa tai Paavalin kirjeissä. Olin oppinut, ettei tosiasioista voi päätellä miten asiat tulisi olla, mutta en ollut ymmärtänyt etteivät myytit koskaan ole vain kylmiä tosiasioita.