Jumala ei ole kaukana

Jeesus koki ristillä suurimman mahdollisen inhimillisen epätoivon.

Esitin tässä taannoin eräälle ystävälleni ajatuksen, jonka hän käski minun laittaa talteen. Niinpä päätin työstää siitä lyhyen tekstin myös muiden luettavaksi.

Paavali vakuuttaa puheessaan Ateenalaisille Areiopagilla (Ap 17:27) että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Tämä on hieman hämmentävä lupaus, sillä varmasti jokainen meistä voi todistaa, ettei aina Jumala ole tuntunut läheiseltä. Sen sijaan Jumala tuntuu usein etäiseltä. Muinaiset ihmiset uskoivat Jumalan asuinsijan olevan Jumalan taivaassa, tähtien takana, mutta nykykosmologia on siirtänyt tuon viimeisen horisontin kymmenien miljardien valovuosien päähän. Haluaisimme ymmärtää Jumalaa, mutta jos jo kaiken inhimillisen tiedon omaksuminen on epätoivoinen tehtävä yhdelle ihmiselle, niin miten paljon käsittämättömämmät ovat äärettömän Jumalan aivoitukset. Ehkä haluasimme tuntea Jumalan läheisyyden ja nähdä hänen siunauksensa elämässämme, mutta sielumme on kylmä arkemme keskellä eivät työmme hedelmät osoita mitään suuria siunauksen merkkejä. Kaiken tämän keskellä meidät voi vallata epätoivo: miksi Jumala on niin kaukainen. Niinpä meitä saattaa myös hämmentää, kuinka Paavali voi silti sanoa, ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä.

Englantilainen kristinuskon puolustaja ja ajattelija C.K. Chesterton näyttää pohtineen tätä samaa kysymystä. Evankeliumien kertomuksen mukaan Jeesus huusi ristillä epätoivon vallassa psalmia 22 lainaten: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" Tästä evankeliumien hämmentävimmästä jakeesta Chesterton tekee lähes yhtä hämmentävän havainnon: näyttää siltä, kuin Jumala itse olisi hetkeksi lakannut uskomasta itseensä. Oliko Jumala todella hylännyt Jeesuksen? Oliko Jumalan kolminaisuus mennyt jotenkin rikki?

Ihmiskunnan ja Jumalan välissä on todellakin välimatka, raja tai juopa: raja luodun ja luojan välillä. Inkarnaatiossa Jumala ylitti kuitenkin tuon rajan: Isä Jumalan ainoa Poika, riisutui Jumalaisesta muodostaan ja otti ihmisen muodon. Poika syntyi Jeesus Nasaretilaiseksi, ihmiseksi, mutta säilytti silti yhteyden Isään pystyen näin ilmoittamaan meille Isän. Kun Jeesus sitten naulittiin ristille, koki hän tuon ihmiskunnan ja Jumalan välisen etäisyyden kaikessa karmeudessaan. Se kärsimys, josta hän oli edellisenä yönä Getsemanessa kyynelin rukoillut Isää hänet säästämään, oli nyt kohdannut häntä. Hänet oli petetty, hylätty, syyttömänä ja väärin perustein tuomittu, kidutettu ja jätetty kuolemaan. Kansanjoukot, jotka olivat vain muutamaa päivää aiemmin huutaneet häntä pelastajakseen, olivat nyt vaatineet hänen kuolemaansa. Jopa keskipäivän aurinko oli peittynyt raskaan pilviverhon taakse ja pimeys peitti maan. Eikä Jumala ollut rukouksista huolimatta halunnut säästää häntä tältä kärsimykseltä. Koko Jeesuksen inhimillinen kokemusmaailma todisti, että Jumala oli hänet hyljännyt. Hänen inhimillinen epätoivon ei tuossa hetkessä olisi mitenkään voinut olla suurempi.

Jos oletamme, ettei Jumala kykene sillä tavalla särkemään itseään, että Jeesus olisi ristillä lakannut olemasta Jumalan Poika (joka on erottamatta ja sekoittumatta osa Isää ja Pyhää Henkeä) niin huomaamme, että tuo inhimillinen epätoivo ja etäisyyden kokemus, jonka Jeesus koki suhteessa Jumalaan, näyttäisi olevan osa Isän ja Pojan välistä suhdetta ja siten osa Jumalaa itseään. Jos näin todellakin on, niin voimme esittää kysymyksen: missä Kristun on silloin, kun me koemme tuon inhimillisen etäisyyden Jumalaan? Onko Kristuskin tavoittamattomissa Isä Jumalan kanssa? Ei ole: Jumala kyllä tuntuu meistä etäiseltä, mutta koska tuo inhimillinen etäisyyden kokemus on osa Isän ja Pojan suhdetta, on Kristus itseasiassa tuon kokemuksen "tässä päässä". Kristuksen henki on jo meidän kanssamme! Jumala ikäänkuin "alkaa" jo tuosta etäisyyden kokemuksesta, koska se kokemus on itsessään osa Jumalaa. Juuri Kristuksen henki vaikuttaa meissä tuon murheen, kutsuen meitä Isän Jumalan yhteyteen.

Niinpä jos hyvä lukijani koet nyt Jumalan kaukaisena ja tavoittamattomana, niin tiedä että sinä olet jo Hänen syleilyssään ja Jeesus Kristus on jo sinun kanssasi. Jumala ei totisesti ole kaukana yhdestäkään meistä!

[edit 10.4.2020, lisätty unohtunut sana toiseksi viimeiseen kappaleeseen, jotta kolminaisuusoppi pysyy selkeämpänä]

Evoluutiobiologin kummallinen ihmiskuva

Myös Leonardo da Vinci pohti, mikä ihminen oikeastaan on.

Nuoruuden ystäväni V-J lainaa Baabelin torni blogissaan Richard Dawkingsin ajatusta, että ihmisen pitäisi kuoleman lähestyessä (tai sitä pohtiessaan) pitää itseään onnekkaana, että on ylipäänsä saanut elää. Ihmisen genomi on näet niin pitkä, ja se mahdollistaa niin monta erilaista geenien yhdistelmää, että vain häviävän pieni osa kaikista mahdollisista genomiyhdistelmistä on koskaan syntynyt ihmisiksi: niinpä me, jotka olemme saaneet elää, olemme se harvojen onnekkaiden joukko niistä miljardeista miljardeista (^n)  ihmisistä, jotka olisivat potentiaalisesti voineet olla olemassa.

En missään tapauksessa kritisoi ketään, joka tällaisesta ajatuksesta löytää lohtua sielulleen: ihmiselämän ainutlaatuisuus on tärkeimpiä asioita, mitä ihminen voi ymmärtää. En silti voi olla kummastelematta sitä tapaa, jolla Richard Dawkings nämä lohdun sanansa ihmiselämän ainutlaatuisuudesta perustelee, tai sitä ihmiskuvaa josta ne kertovat. Ne nimittäin antavat ymmärtää, että ihminen on pohjimmiltaan kokoelma geenejä: että juuri "minä" olen olemassa, koska juuri minun genomini omaava biologinen olento on olemassa.

Vaikka pitäisimme ihmistä "vain" biologisena olentona, niin hän on silloinkin paljon muutakin, kuin vain geeniensä summa. Muutenhan esimerkiksi identtisillä kaksosilla ei olisi mitään eroa sen enempää luonteessaan, harrastuksissaan, mieltymyksissään tai ajatuksissaan. Mutta jokainen, joka tuntee identtisiä kaksosia, tietää etteivät he ole suinkaan samanlaisia. Vaikka heillä molemmilla on samat geenit ja olennaisesti sama kasvuympäristö, muokkaavat heidän erilaiset kokemuksensa heistä erilaisia persoonia. Jokin tekee "Juhasta" ja "Jannesta" kaksi eri henkilöä, vaikka he ovat molemmat saaneet alkunsa yhdestä ja samasta biologisesta solusta. Siinä vaiheessa, kun he ovat eläneet 35 vuotta, opiskelleet ja asuneet eri paikkakunnilla, perustaneet omat perheensä ja saaneet omia lapsia, on selvää, ettei heidän elämänsä ja minuutensa määrittävä tekijä ole ollut heidän geeninsä.

Niinpä huomaamme, että juurikin eletty elämä rakentaa "minuuden" ja tekee ihmisestä ihmisen. Kaksosenkin elämää määrittää varmasti enemmän se, että ylipäänsä on olemassa toinen ihminen, jonka kanssa hän jakaa samat geenit, kuin noiden yhteisten geenien varsinainen sisältö. Ihminen yrittää sopeutua (niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin) kaikkeen kokemaansa ja näin jokainen kokemus tulee muuttaneeksi ihmistä. Ihminen ei suinkaan muista kaikkea kokemaansa, mutta kaikki ne ovat jättäneet häneen jälkensä.  Kaikista ihmisen kokemuksista muodostuu kertomus ja kaikkein parhaiten ihminen ymmärtää itseään, mikäli hän kykenee muodostamaan kaikesta kokemastaan johdonmukaisen tarinan, joka on sopusoinnussa tuon kertomuksen kanssa.

Tällöin geenit määrittelevät tietyt biologiset reunaehdot sille, miten ihminen voi kokemuksiinsa reagoida, mutta nimenomaan mukautuminen noihin kokemuksiin muokkaa ihmistä. Niinpä myös väittely siitä, määrittävätkö ihmistä enemmän geenit vai ympäristö, on tietyssä mielessä väärinymmärrys. Meidän psyykkeemme (ja oikeastaan koko ruumiimme) on monimutkainen dynaaminen systeemi, eli ympäristöään havainnoiva ja siihen sopeutuva kokonaisuus. Ja koska kokemuksemme ovat ennustamattomia, ei meidän psyykkeemmekään voi koskaan olla biologisesti ennalta määrätty.

Niinpä joudun toteamaan, että samoin kuin identtiset kaksoset ovat erilaisia vaikka ovat syntyneet samoilla geeneillä ja jakaneet saman kasvuympäristön, niin samoin vaikka olisi olemassa joku biologinen olento, jolla on täysin samat geenit kuin minulla, ei hän kuitenkaan olisi millään muotoa "minä". Samoin joudun toteamaan, että kun Richard Dawkings ihasteli miten paljon erilaisia ihmisiä voisi olla olemassa ja kuitenkin vain niin harva on oikeasti syntynyt, että hän on oikeastaan vasta raapaissut pintaa. Dawkings maalaa eteemme kuvan kaikista mahdollisista geeniyhdistelmistä ja näyttä meille miten "onnekkaita" saamme olla juuri omista geeneistämme. Jos kuitenkin voisimme nähdä myös kaikki ne mahdolliset elämät, joita pelkästään itse (näillä geeneillämme) olisimme voineet elää (tai mitä vielä tulevaisuudessa toivottavasti voimme elää), huomasimme, että saamme olla vielä paljon onneekkaampia juuri tästä eletystä elämästä ja siitä, miksi se on meidät muovannut. Samalla saattaisimme myös nähdä, että oikeastaan se geneettinen materiaali, josta meidät on tehty, ei ole itsessään arvokasta, vaan juurikin se kertomus jonka olemme kokeneet.

Olen kuullut sellaisen mielenkiintoisen ajatuksen, että juuri tämä meidän sisäinen kertomuksemme koetusta ja eletystä elemästä on se, mitä me kutsumme ihmisen sieluksi. Juuri tuo yhtenäinen kertomus sitoo, yhdistää ja jäsentää yksittäiset kokemuksemme kokonaisuudeksi, johon kaikki psyykkeemme osat samaistuvat ja luovat yhtenäisen "minän". Silloin Raamatun lupaus iankaikkisesta elämästä on lupaus tuon tarinan ja kertomuksen jatkumisesta. Se on lupaus, että tämä tarina ei ole ollut turha, eikä kokemamme kärsimykset yhdentekeviä, onnen hetkemme mitättömiä eivätkä hyvät tekomme tarpeettomia. Lupaus, että tämä tarina ja kertomus jatkuvat, vaikka tämä geneettinen materiaali katoaa ja ruumiimme palaa jälleen maaksi, josta se on otettu. Se on minun turvani ja lohtuni.

kuvituskuva: Hans Bernhard (Schnobby) [CC BY-SA (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)]

Oikea viitekehys on avain Raamatun ymmärtämiseen

Image by: Hubert Robert [Public domain]

Olin muistaakseni kolmannella luokalla, kun sain joululahjaksi päiväkirjan. En muista olinko sitä itse pyytänyt, vai olivatko vanhempani ajatelleet koulussa hyvin pärjäävän ja pohdiskelevan lapsensa ehkä tykkäävän päiväkirjasta. Aluksi olinkin hyvin innostunut lahjastani.

Hyvin nopeasti törmäsin kuitenkin ongelmaan: mitä minä oikeastaan kirjoittaisin? Olin kuullut jostain, että päiväkirjaa oli tapana kirjoittaa päivittän, mutta mitä kiinnostavaa tavallisessa kaamoksen pimeässä koulupäivässä olisi? Aamulla pimeällä kouluun, iltapäivällä pimeässä kotiin ja ruuan jälkeen illalla ehkä laskimme takapihalla mäkeä (pimeässä). Ja ei kai ketään nyt peruskoulun opetussisältö niin paljoa kiinnostanut, että olisi siitä halunnut toisen (tai omasta vanhasta) päiväkirjasta myöhemmin lukea? En siis oikein osannut kirjoittaa mitään päivittäisestä elämästäni.

Onneksi elämään mahtui paljon muutakin kuin pimeitä koulupäiviä kaamoksessa. Oli luokkaretkiä, oli kerhoja, oli leirejä ja joskus lomamatkojakin. Niistähän olisi kiva kirjoittaa! Mutta pian huomasin olevani jälleen samankaltaisten kysymysten äärellä: mitä kaikkea näistä seikkailuista pitäisi kirjoittaa?

Kävimme esimerkiksi kolmannella luokalla teatterimatkalla Rovaniemellä. Jo bussimatka sinne kesti neljä tuntia: pitäisikö minun kirjoittaa kaikki keskustelut, vitsit ja tietovisailut, jota matkan aikana käytiin? Entäs se teatteriesitys (joka taisi olla Colin Serreaun "Kani Kani")? Pitäisikö minun kirjoittaa siitä synopsis tai/ja arvostelu. Jos oma arvioni on riittävän tärkeä tallennettavaksi, niin pitäisikö minun laittaa ylös myös muiden reaktioita? Esityksessähän oli myös väliaika... pitääkö minun kirjoittaa mitä silloin teimme? Ai niin, ja käytiinhän me teatteriesityksen jälkeen vielä syömässä pizzeriassa. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun söin pizzaa. No se ainakin kannattaa laittaa ylös, mutta pitääkö minun laittaa ylös myös pizzan täytteet ja ruoka-arvostelu? Entä pitääkö tehdä jonkinlainen arvio myös ravintolasta ja saamastamme palvelusta? Entä mitä minun pitäisi kirjoittaa siitä, että ruuan saaminen 30 hengen koululaisryhmällemme kesti niin kauan, että naapurin pikku-Petteri, joka sai annoksensa viimeisenä, ehti nälkäänsä juoda vedet kukkamaljakosta? Ja mitä kukkia ne muuten olivat?


Ehkä tässä vaiheessa ei lukijalleni tule enää yllätyksenä, että lopetin päiväkirjani kirjoittamisen lyhyeen. En muistaakseni saanut valmiiksi edes tätä ensimmäistä matkakertomustani: matkaan kuului vielä yöpyminen, iltaharrastus ja paluumatka seuraavana päivänä. Oli yksinkertaisesti liikaa kirjoitettavaa pienelle pojalla. Olisi pitänyt osata tiivistää.

Jokainen, joka on joskus kirjoittanut koulussa aineen, tehnyt esitelmän, tai joutunut opettamaan jotain, on törmännyt samaan käytännön kysymykseen: mikä tästä on oleellista kertoa? Maailma on niin monimutkainen ja meidän aistiemme luoma kokemusmaailma niin monipuolinen ja valtaisia, että me voisimme kuvailla mitä tahansa tilaa, hetkeä tai asiaa mielivaltaisella tarkkuudella. Jos aistittavia asioita on joka hetki mielivaltaisen paljon ja jokainen tällaisista hetkistä koostuva kertomus voi siten sisältää vielä suuremman määrän yksityiskohtia, niin miten tästä ihmisen mielivaltaisen yksityiskohtaisesta kokemusmaailmasta voi rajata ja jäsentää mielekkään kertomuksen?

Niinpä muodostaakseen minkäänlaista (mielekästä) kertomusta, ihmisen on välttämättä valittava mitkä yksityiskohdat tästä lukemattomien yksityiskohtien tulvasta ovat "oleellisia". Kun ihminen muodostaa kokemuksistaan kertomusta, hän joutuu aina valitsemaan, mistä kokemuksista tuo kertomus koostuu. Jotta tällaisen valinnan voi tehdä, on kertomuksella oltava jokin päämäärä. Tällöin jokainen sisällöllinen valinta heijastaa joko tietoisesti tai tiedostamatta tuota päämäärää jota varten kertomusta muodostetaan. Mikäli tuota päämäärää ei ole (havaittavissa), on kertomus kaoottinen ja määritelmällisesti "merkityksetön", sillä siitä ei löydy mitään tarkoitusta, jota varten se olisi kirjoitettu. Tämä pitää paikkansa, olipa kertomus sitten kirjallinen, tai osa meidän sitä sisäistä tarinaa, jota itsestämme sielumme sopukoissa kerromme. Kertomuksen rakenne, jäsentely ja "valitut elementit" ovat osa sen viitekehystä ja viitekehys on taas erottamaton osa itse kertomusta.


Mutta miten tämä kaikki liittyy uskoon ja Raamattuun? Mikäli tätä kiinteää yhteyttä kertomuksen muodon ja sisällön välillä, sekä toisaalta kertomuksen rajaamisen välttämättömyyttä ei ymmärrä, voi Raamatun äärellä helposti hämmentyä. Kaikkein "kirjaimellisintakin" raamatuntulkintaa harjoittavissa seurakunnissa osataan yleensä Paavalin kirjeitä lukiessa miettiä, kenelle Paavali on tekstinsä kirjoittanut ja mitä hän on sillä tahtonut vastaanottajilleen sanoa ja vasta sitten siitä yritetään pohtia, miten sitä voisi soveltaa tähän päivään. Paavalin kirjeiden kohdalla tämä on suhteellisen helppoa, koska Paavali opetuskirjeissään selvästi ilmoittaa kenelle ja miksi on kirjeensä kirjoittanut.

Tekstin kirjoittajan alkuperäisen viitekehyksen pohdinta muuttuu kuitenkin vaikeammaksi jo esimerkiksi evankeliumien kohdalla. Ihmiset harvoin tiedostavat, että papyrusrullien, joille evankeliumit alunperin kirjoitettiin, käytännöllinen maksimipituus oli 10 metriä. Kymmeneen metriin kolmekymmentä senttiä leveää papyrusta, piti koko evankeliumi mahduttaa. Mahtuuhan siihen toki paljon sanoja, mutta paljon oli myös kerrottavaa. Mutta koska evankelistat eivät käyttäneet arvokkaita palstamillimetrejä selittääkseen valintojaan, me helposti unohdamme, että myös he ovat jäsentäneet ja valinneet, mistä osista ja missä järjestyksessä heidän ilosanomansa muodostuu. Ja nuo valinnat on tehty yhtä tarkoitusta varten: kertomaan kuka Jeesus Nasaretilainen oli, mitä hän opetti ja mitä hän teki. Niiden tarkoitus ei ole antaa kaiken kattavaa selvitystä kaikesta tapahtuneesta. Sanoohan evankelista Johanneskin evankeliuminsa lopussa, että "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh 21:25). Tämä Johanneksen lausahdus lienee tarkoitettu liioitteluksi, vaikkei se sitä tarkkaanottaen olekaan.

Jotkut ovat esimerkiksi ihmetelleet, miksi Vuorisaarna löytyy vain Matteuksen evankeliumista tai että eikös tuo kolmen luvun mittainen opetus ole toisaalta liian pitkä, että sitä kukaan voisi jälkeen päin ulkoa muistaa ja toisaalta aika lyhyt koko päivän mittaiseksi opetukseksi. Silloin unohtuu, että eivät evankelistat yrittäneet kirjoittaa ylös jokaista merkityksettömimpääkin yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä, vaan he halusivat ilmoittaa kuka Hän on. Niinpä ei pidä hämmästyä, jos evankelistat ovat päätyneet kertomaan joitakin asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä toistensa kanssa: he ovat valinneet kirjoittamansa sitä kokonaisilmoitusta varten, jota he ovat kertomassa. Tämä ei tarkoita, että he olisivat satuilleet tai keksineet asioita omasta päästään, vaan he kertoivat sen, minkä uskoivat olevan merkityksellistä osana sitä ilosanomaa, jota he halusivat välittää. Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö Raamattu olisi ilmoituksessaan luotettava, sillä aiheen rajaaminen ja yksityiskohtien "valinta" ovat välttämätön edellytys sille, että tekstillä voi ensinkään olla merkityksellistä viestiä. Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin Raamatun ilmoituksen luotettavuuden tulevan sen kyvyssä kuvata ihmisen kokemusmaailmaa, samoin Evankeliumien luotettavuus tulee ensisijaisesti niiden elämää muuttavasta voimasta.

Samalla tavalla oikean viitekehyksen ymmärtäminen on tärkeää kaikkien Raamatun kirjojen kanssa.

Millä todennäköisyydellä Jumala on olemassa?

Photo by Brett Jordan on Unsplash

Olin vuosia sitten erään seurakuntalaisemme syntymäpäiväkutsuilla. Suurin osa paikalla olevista oli jonkinlaisesta seurakuntataustasta, joten kutsuille keskustelumme sivusivat myös syvällisempiä aiheita. Kesken illan eräs vieraista, jota en entuudestaan tuntenut, rohkaisi mielensä ja kysyi epäilyistään: millä todennäköisyydellä meidän mielestämme Jumala on olemassa. Hän kertoi, että kun hän tuli uskoon, hän oli "satavarma", että Jumala on olemassa, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäilemään. Kun hän katseli maailmaa, historiaa, tiedettä ja kristikuntaa, oli hänessä herännyt epäilyksiä ja hänestä oli alkanut tuntua, että todennäköisyys sille, että Jumala on olemassa, oli paljon alle 100, ehkä jopa alle 50/50. Että jos meidän pitäisi lyödä vetoa, niin minkä me arvioisimme "voiton todennäköisyydeksi"?

Monet lukijani ovat varmasti lukeneet Pascalin vedonlyönnistä (käännetään joskus myös Pascalin vaa'aksi). Tämä ajatuskoe on saanut nimensä 1600-luvulla eläneen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin mukaan. Hänen aikanaan matematiikassa oli keksitty uusi käsite: voiton odotusarvo, ja Blaise Pascal laski odotusarvon sille, kannattaako ihmisen uskoa Jumalaan. Koska iankaikkinen elämä on niin ääretön verrattuna tähän lyhyeen ajalliseen elämäämme, laski Bascal, että oli Jumalan olemassaolo miten epätodennäköistä tahansa, kannattaa Häneen aina silti uskoa: voiton odotusarvo kun on aina ääretön.

Jotkut kanssavieraani yrittivät tarjota Pascalin vedonlyönnin suuntaisia näkökulmia epäilevälle veljellemme, mutta ne eivät tuntuneet vakuuttavan häntä. Itselleni Pascalin ajatuskoe on ollut lähinnä juuri sitä: mielenkiintoinen ajatuskoe, enkä ole koskaan kokenut sen omaa uskoani erityisesti vahvistavan. Niinpä en olisi osannutkaan lähteä sitä tarjoamaan uskon vahvistukseksi. Sen sijaan mieleeni nousi toinen ajatus, jonka jaoin seurueellemme. Pääpiirteissään vastaukseni meni näin:

"Usko Jumalaan ei ole vain jokin tietoteoreettinen väittämä, jonka todennäköisyyttä me arvioimme sen joko hyväksyäksemme tai hylätäksemme. En minäkään usko Jumalaan siksi, että Hänen olemassaolostaan on kiistattomat todisteet, tai että se olisi välttämättä edes kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Jumala on salattu Jumala, joka on ilmoittanut itsensä, mutta hänen ilmoituksensa ei ole vastaansanomaton. Niinpä meidän uskomme pohjana ei oikeastaan voi olla ilmoituksen tietoteoreettinen varmuus, vaan sanoman luotettavuus." (Enkä tarkoittanut mitään tekstikriittistä luottavuutta: kuinka varmasti jokin Paavalin teksti on juuri Paavalin kynästä, vaan... temaattisesta, symbolista uskottavuutta.) "Kun Raamattu kuvaa ihmistä, Jumalaa ja ihmisen kokemusmaailmaa ja suhdetta Jumalaan, niin onko se tässä kuvauksessaan luotettava? Kun Raamattu sanoo, että kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet, onko se totta? Kun Raamattu sanoo, että minä tarvitsen synneilleni sovittajaa, niin pitääkö se paikkansa? Kun Raamattu lupaa, että meidän syntimme on sovitettu Jeesuksen ristin kuolemassa, niin synnyttääkö se minun sisälläni toivon syntieni anteeksisaamisesta, johon voin uskossa tarttua ja sen mukaan ojentautua?"

En ollut aikaisemmin pukenut kyseistä ajatusta sanoiksi ja uskonkin, että sanani tuossa hetkessä olivat sitä, mitä Paavali kutsuu 1. Korintilaiskirjeessä tiedon sanojen armolahjaksi. Olen kuitenkin pohdiskellut asiaa jälkeen päin niin paljon, etten enää mene takuuseen että lainaukseni on sanatarkka.

Tunnistan yhdeksi innoituksen lähteeksi tälle ajatukselleni C.S. Lewisin ajatuksen, että hän ei usko Kristukseen ainoastaan siksi, että se on hänestä uskottavaa, vaan siksi että "Kristuksen valossa" hän näkee ja ymmärtää myös kaiken muun paremmin. Usko Kristuksen sovitustyöhön on kuin päivän valo, jossa hän näkee kaiken muunkin tarkasti. Niinpä evankeliumin luotettavuus syntyy nimenomaan tästä valosta, jota se levittää kaiken muun ylle. Monet yrittävät nakertaa Raamatun luotettavuutta epäilemällä sen tekstikriittistä tai luonnontieteellistä luotettavuutta, mutta tällaiset nai'ivit väittämät sivuuttavat täysin sen luotettavuuden joka syntyy siitä miten tarkasti Raamattu kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa. Mikä muu kertomus kuvaisi ihmiselon todellisuutta yhtä tarkasti, kuin kertomus ihmisen syntiinlankeemuksesta ja karkoituksesta paratiisista? Mikä muu kertomus voisi yhtä vakuuttavasti kuvata jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, kuin ilmaisu että "jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?" Onko kukaan koskaan kuvannut Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan kauniimmin kuin Jeesus vertauksellaan Tuhlaajapojasta? Ja kuka on koskaan kutsunut väkevämmin ihmisiä rakastamaan lähimmäistään, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan sanoessaan: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." (Matt 5:14-16).

Näiden Jeesuksen lauseiden valossa kysymys ei olekaan enää: "millä todennäköisyydellä uskot niiden olleen Jumalan sanoja?" vaan: "Toivotko niiden olevan?" Haluatko elää niin kuin ne olisivat totta? Ja mitä olet valmis uhraamaan: mistä luopumaan ja mitä antamaan, jotta voisit elää ne todeksi?

Ole hyvä, Jumala antoi

Olen kotoisin Ivalosta ja onnekseni kuulun niihin ensimmäisiin ikäluokkiin, joilla oli mahdollisuus opiskella inarinsaamea A2-kielenä peruskoulussa. Opiskelinkin esi-isieni kieltä 2. luokalta lähtien ja kirjoitin inarinsaamen ylioppilaskirjoituksissa lyhyenä kielenä.

Uusia kieliä opiskellessa ei opi ainoastaan uutta sanastoa tai uutta kielioppia, vaan uuden tavan ajatella. Tutkijat ja filosofit eivät nimittäin ole onnistuneet löytämään ihmisiltä mitään sellaista salattua ja yhteistä 'sielun kieltä' josta käsin ihmiset yrittäisivät eri kielillä ilmaista itseään, tai jolle he yrittäisivät kuulemaansa ja lukemaansa 'kääntää', tai jolla Elon Musk yrittää telepaattisesti viestiä muille ihmisille ajatuksiaan ilman puhetta. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että ihmisen alitajunta hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan ensisijaisesti erilaisina (esisanallisilla) symboleina, joita mieli sitten pyrkii sanallistamaan sillä kielellä, jota ihminen on oppinut puhumaan. Voidaankin siis sanoa, että ihmisen mieli ymmärtää (alitajunnan) kokemuksia vasta, kun se on onnistunut sanoittamaan ne.

Kieli on siis tapa sanoittaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia, sekä jäsentää ihmisen kokemusmaailmaa. Mutta koska jokainen kieli (ja jokaista kieltä ympäröivä kulttuuri) on erilainen, niin myös jokaisen kielen tapa jäsentää todellisuutta on, jos ei nyt täysin erilainen, niin ainakin omanlaisensa. Niinpä vieraiden kielien oppiminen voi parhaimmillaan opettaa ihmistä hahmottamaan kokemusmaailmaansa (eli ajattelemaan) uudella tavalla.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä erilaisesta hahmottamisesta, jonka saamea opiskellessa opin, liittyy kiitollisuuteen ja siihen miten sitä osoitetaan. Suomenkielessä tuttu kolmen vuorosanan keskustelu "Ole hyvä", "kiitos" ja "ei kestä" osoittaa ja kuvaa vaatimattomuutta. Englannin kielessä sama keskustelu "please", "thank you" ja "you're welcome" taas kuvaa pikemminkin vieraanvaraisuutta. Sama keskustelu inarinsaameksi eroaa kuitenkin noista molemmista, sillä se päättyy ilmaukseen "Immeel addim", mikä tarkoittaa, "Jumala antoi".

Tuo ilmaisu kuvaa laajemminkin pohjoista elämänasennetta, josta uskon monen etelän ihmisenkin voivan oppia paljon hyödyllistä. Tuon elämänasenteen keskiössä ovat kiitollisuus ja riippuvaisuus Jumalasta. Vaikkei pohjoisen ihminen uskoisi Jumalaan, on hänen asenteensa elämään silti kiitollisuuden ja riippuvuuden läpäisemää: ne vain suuntautuvat eri tavalla, riippuen siitä mikä on se 'korkeampi' todellisuus, jonka henkilö kokee omaa olemassaoloaan todellisemmaksi. Vastaavasti kiittämätöntä elämän asennetta pidetään suurena syntinä ja paheena.

Mitä kaikkea tuo ilmaisu sitten viestii? Vastatessaan saamaansa kiitokseen 'Jumala antoi', tunnustaa sanoja että hän on vain antanut siitä, mitä Jumala on jo hänelle antanut. Hän tunnustaa, että kaikki apu tulee lopulta Jumalalta ja ettemme me ihmiset edes voi antaa kuin sitä, minkä olemme Häneltä jo saaneet. Hän myös julistaa kiitoksen antajalle, että vaikka tämä nyt kiittää häntä saamastaan avusta (tai ruuasta tai lahjasta), on hän itseasiassa saanut sen Jumalalta. Ja mikäli lahjan vastaanottaja joskus antaa lahjan eteenpäin, kutsuu lahjan antaja hänet toistamaan tämän rituaalin: vastaanottaja on nyt ikään kuin 'velvollinen' itsekin sanomaan saaneensa lahjan Jumalalta.

Voidaan myös ajatella, että näin sanoessaan avunantaja myös tavallaan suostuu Jumalan työvälineeksi: hän luovuttaa omat resurssinsa Jumalan käyttöön ja suostuu olemaan se väline, jonka kautta Jumala auttaa ihmisiä. Istuin kerran Ivalon-lennolla erään vanhan toimittajan vieressä, joka muisteli vanhoja juttukeikkojaan lappiin 70- ja 80-luvuilla. Hän muisteli, miten hänen kulkuneuvonsa oli kerran rikkoutunut ja miten eräs paikallinen mies oli pysähtynyt häntä auttamaan ja järjestänyt hänelle kyydin määränpäähän. Kun tämä lehtimies oli tarjonnut saamastaan avusta maksua, oli lapinmies kieltäytynyt sanoen, ettei hän tarvitse maksua: jos hän nyt tarjoaa apuaan, niin vastaistaisuudessa kun hän itse tarvitsee apua, hän tietää sitä myös saavansa. Tämä lehtimies kertoi tämän kertomuksen sellaisilla äänenpainoilla, että hän ilmeisesti oletti lapinmiehen puhuvan karmasta. Lappilaisena uskallan kuitenkin väittää, ettei kyseessä ollut niinkään usko mystiseen karmaan, kuin hyvin kouriintuntuva ymmärrys omasta riippuvuudesta Jumalan ja toisten ihmisten avusta. Lapinmies ymmärsi, että vain sellaisessa maailmassa, jossa ihmiset pysähtyvät auttamaan tuntemattomia avun tarvitsijoita, voi hän itse odottaa apua, kun hän sitä tarvitsee. Hän vain teki kaikkensa elääkseen sellaisessa maailmassa, jossa avun tarvitsija saa avun.

Mitä on Jumalan sana?

(Osa tästä tekstistä perustuu 2.3.2019 Malmin Saalemilla pitämääni saarnaan.)

Me helluntalaiset kuvaamme itseämme "Raamattu-uskollisiksi": me uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus ja että se on siksi luotettava. Saattaapa meidän piirissämme kuulla Raamattua kuvattavan myös "erehtymättömäksi" ja soitetaampa meillä paljon myös sellaista Jippii-lastenlaulua kuin "Jumalan Sana", jossa Raamattua kutsutaan tuolla nimellä. Valitettavan usein me emme kuitenkaan avaa tarkemmin, mitä me näillä sanoilla ja ilmauksilla tarkoitamme. Me toistelemme, että Raamattu on Jumalan sanaa, ja että se on Jumalan ilmoitusta, mutta harvemmin pysähdymme selittämään, millä tavalla Raamattu on Jumalan sanaa ja millä tavalla se on Jumalan ilmoitusta.

Kun Raamattua kutsutaan Jumalan sanaksi, niin ensimmäinen ja yksinkertaisin tapa ymmärtää tuo lause on, että Raamattu on jotain, jonka Jumala itse on puhunut. Että Jumala puhui, se kirjoitettiin ylös ja nyt meillä on "Jumalan Sana", josta me voimme lukea mitä Jumala on sanonut. Tämä vastaa muuten islamin ymmärrystä Koraanista: islamilaisen näkemyksen mukaan Allah puhui profeetta Muhammedille ja Muhamed kirjoitti (tai saneli kirjurille) Allahin puheet (eli suurat) ja näiden puheiden kokoelma on heille Allahin puhetta.

Kristinusko ei (pääsääntöisesti) jaa tätä 'islamilaista' ymmärrystä Jumalan ilmoituksesta, sillä siitä seuraisi harmillisia johtopäätöksiä. Tärkein johtopäätös tällaisesta ymmärryksestä olisi, että Raamattua ei voisi kääntää. Jos Raamattu Jumalan sanana olisi luonteeltaan Jumalan suoraa puhetta, jonka Hän on "suoraan" puhunut profeetansa suulla, niin siitä seuraisi sellainen ikävä johtopäätös, että vain alkuperäiskielinen teksti on todella tuota aitoa Jumalan puhetta. Islamilainen ymmärrys on, että vain alkuperäinen arabiankielinen Qu'ran on Allahin puhetta, ja suomennettu Koraani on vain sen 'selitysteos'. Raamatun kohdalla asia ei kuitenkaan lähtökohtaisesti voi olla näin. Nimittäin Jeesus Nasaretilainen oli galilealainen puuseppä, jonka äidinkieli oli aramea, mutta kaikki Uuden Testamentin kirjat ja kirjeet on kirjoitettu koineen kreikalla. Jopa Katolisen kirkon käyttämä  Vulgata on käännös, jonka kääntäjä on kanonisoitu pyhimykseksi juurikin siksi, että hän käänsi Vulgatan kreikasta silloiselle 'kansankielelle' eli latinaksi.

Jo se, että me luemme Raamattua suomenkielellä, vaatii että Raamattu ei ole 'vain' Jumalan puhetta kirjoittajan kynästä. Raamattu: Jumalan Sana, merkitsee siis välttämättä jotain enemmän kuin että Jumala puhui Moosekselle tai Paavalille.

Mutta jos kerran Raamattu ei ole Jumalan... 'alkuperäisin' ilmoitus, niin mikä sitten on? Miten Jumala on ilmoittanut itsensä meille? Kristinuskon vastaus tuohon kysymykseen on inkarnaatio: Ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus Kristus Nasaretilainen. Hebrealaiskirjeen kirjoittaja nimittäin aloittaa kirjeensä julistamalla, että samoin kuin Jumala muinoin ilmoitti itsensä profeettojen suulla, on Hän nyt ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa (Heb 1:1-2)

Kristinuskon ymmärrys on, että Jumalan luoma ihmiskunta on syntiinlankeemuksen seurauksena erossa Luojastaan ja että Jumala päätti itse ilmoittaa itsensä ihmisille päästäkseen jälleen yhteyteen luotujensa kanssa. Ja tuon ilmoituksen huipentuma oli, että Jumala itse syntyisi ihmiseksi. Ymmärryksemme on, että koko maailman historia on Jumalan johdattama ja sen tavoitteena: päämääränä oli Jumalan syntyminen ihmiseksi. Jumala Sana, se osa Jumalaa / se Jumalan persoona, joka oli kaikkein suorimmin vastuussa meidän luomisestamme, otti ihmisen muodon, syntyi ihmiseksi, eli ihmisenä ja puhui meille kuin ihminen ihmiselle. Ja tämän tehdäkseen hänen piti ensin tehdä paljon muutakin.

Senpä vuoksi evankelista Markus aloittaa evankeliuminsa (Mark 1:1) kertomalla Johannes Kastajan toiminnasta ja lainaamalla profeetta Jesajan sanoja: Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle tasaisiksi. Tuo profeetta Jesajan sana kuvaa paitsi Johannes Kastajan toimintaa, myös kaikkea sitä edeltänyttä Jumalan toimintaa, jolla hän on valmistellut ihmiskuntaa vastaanottamaan Kristuksen. Ensimmäinen lupaus Kristuksesta voidaan löytää jo syntiinlankeemuskertomuksesta, kun Jumala kirotessaan käärmeen lupaa, että vaimon siemen tulee tallaamaan tämän pään rikki (1. Moos 3:15). Jumalan lupaus Aabrahamille: sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä (1. Moos 26:4) . Jumala suunnitelma alkoi yhden miehen valinnasta: hän valitsi Aabrahamin tehdäkseen hänestä kansan, jonka pariin Kristus voisi syntyä. Hän johdatti tuota kansaa, ja ilmoitti itsensä ja tahtonsa heille profeettojensa kautta, jotta tuo kansa oppisi tuntemaan Jumalan ja jotta he pystyisivät tunnistamaan Kristuksen, kun hän syntyy.

Ja kun Kristus syntyi, mitä hän teki? Hän ei tullut kuninkaaksi, ei hallitsijaksi eikä suureksi opettajaksi, jonka oppiin matkustetaan maailman ääristä. Hän ei jättänyt jälkeensä patsasta, ei riemukaarta, ei suuria kirjallisia teoksia eikä niitä tutkivaa oppineiden koulukuntaa. Hän jätti jälkeensä noin sata seuraajaa sekä käskyn: menkää kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, opettamalla heitä pitämään kaikki mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Kaikki, mitä sen jälkeen syntyi, syntyi hänen opetuslapsiensa toteuttaessa tuota yhtä käskyä.

Mikä sitten on Raamattu? Se on lopputulema ja todistus tuosta Jumalan ilmoituksesta. Vanha Testamentti on lopputulema siitä valmistelevasta työstä, jolla Jumala valmisti maailman vastaanottamaan ja tunnistamaan Kristuksen ja Uusi Testamentti on hänen opetuslastensa todistus Kristuksesta. Evankeliumit ovat hänen opetuslastensa todistuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Apostolien teot ovat Luukkaan todistus evankeliumin leviämisestä apostolien toimesta. Uuden testamentin kirjeet ovat apostolien seurakunnille ja uskoville lähettämiä kirjeitä, joilla he opettavat kirjeen vastaanottajia Jeesuksen tuntemiseen. Ilmestyskirja on Johanneksen saama ilmestys Jumalan valtakunnan ja suunnitelman vääjäämättömästä voitosta, jonka hän kirjoitti rohkaisuksi Rooman valtakunnan vainoamille kristityille.

Raamattuun on siis tallennettu Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle. Olen joskus kuullut sellaisenkin hienon ilmauksen, että Kristus on kätkettynä Raamattuun, koska se opettaa hänestä. Näin Raamattu myös itsessään täyttää Jeesuksen lähetyskäskyä: opettaa meitä pitämään kaiken, mitä Jeesus olen opettanut meidän pitää. Siksi voidaankin sanoa, että myös Raamattu on Jumalan sanaa ja Jumalan ilmoitusta luomakunnalleen. Tämä ymmärrys Raamatun luonteesta auttaa myös ymmärtämään Raamatun eroa esimerkiksi koraaniin. Siinä missä muslimi on vankasti sitä mieltä, että vain alkuperäisellä arabian kielisellä koraanilla on Jumalan sanan arvovalta, saa Raamattu arvovaltansa Jumalan sanana vasta sitten, kun se on käännetty ihmisen ymmärrettävälle kielelle, koska vasta silloin sillä on voima opettaa ihminen tuntemaan Jumalansa. Niinpä suomenkielinen Raamattu ei ole yhtään vähempää Jumalan sanaa, kuin evankeliumeiden ensimmäiset kreikankieliset alkuperäiskäsikirjoitukset.

(edit 30.12.2019: Lisätty 5. kappaleeseen viittaus Hebrealaiskirjeeseen)

Mikä oli Aadamin ja Eevan kiusaus?

Mikä oli Aadamin ja Eevan kiusaus?

Raamatun ensimmäinen kirja on kreikankieliseltä nimeltään "Genesis", joka tarkoittaa alkua. Nimi tulee kirjan alkulauseesta: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Suomenkielisiin Raamattuihin Genesis on nimetty myöhemmän perinteen mukaisesti 1. Mooseksen kirjaksi. Kirja alkaa kahdella luomiskertomuksella, joista jälkimmäinen on samalla alkuosa pidemmässä kertomuskokonaisuudessa, johon kuuluvat myös kertomukset syntiinlankeemuksesta, Kainista ja Aabelista, Jumalan pojista, Vedenpaisumuksesta ja Baabelin tornista.

Ensimmäinen luomiskertomus lyötyy 1. Moos 1:1-2:3 ja sen pääviesti on kertoa, miten Jumala, Jahve, on luonut kaiken: maan, meren, auringon, kuun, tähdet, eläimet, syvyyksien hirviöt, linnut, kalat ja lopulta myös ihmisen; kaikki mitä Lähi-idän muinaiset kansat palvoivat jumalinaan. Kaikki ne olivat itse asiassa yhden Luojan, Jahven luomia. Toinen luomiskertomus taas alkaa 1. Mooseksen kirjan toisen luvun 3. jakeesta ja siinä taas kerrotaan kuinka Jahve loi ihmisen kuvakseen ja miten ihmiskunta alkoi kapinoida Luojaansa vastaan ja miten tuo kapina johti yhä suurempaan syntiin ja rikkomukseen. Siinä missä myöhemmät kertomukset Baabelin tornista ja vedenpaisumuksesta kuvaavat jo helposti ymmärrettävää ja konkreettista syntiä ja pahuutta, herättää kertomus ensimmäisestä lankeemuksesta kaiken synnin alkulähteenä paljon hämmennystä ja paljon kysymyksiä. Mikä oikeastaan oli Aadamin ja Eevan synti ja mikä oli se kiusaus, joka heidät sai siihen lankeamaan?

1. Mooseksen kirjan 3. luvussa kerrotaan ihmisen syntiinlankeemuksesta seuraavasti:

1. Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: »Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?» 2. Nainen vastasi käärmeelle: »Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. 3. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ’Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.’» 4. Silloin käärme sanoi naiselle: »Ei, ette te kuole. 5. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.» 5. Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.

Eräs suosittu tapa lukea syntiinlankeemuskertomusta, on keskittyä Aadamin ja Eevan houkutukseen tietää hyvä ja paha. Tieto hyvästä ja pahasta oli jotain sellaista jumalallista viisautta, jonka vain Jumala saattoi tietää, ja siksi Aadamin ja Eevan houkutuksena oli jumalallinen, salattu tieto. Tämä luentatapa ei välttämättä ole väärin, joskin se muistuttaa paljon kreikkalaista legendaa Prometheus jättiläisestä, joka varasti tulen jumalilta ja opetti ihmisille tulenteon salat. Saman teemaisia kertomuksia sankareista, jotka uhmaavat jumalten tahtoa paljastamalla ihmiskunnalle salaista jumalallista tietoa löytyy myös jo paljon varhaisemmasta Gilgamesh saagasta, sekä lukuisista muista lähteistä. Siksi on helppo nähdä, miksi tällainen luentatapa on luontainen: se on tuttu myös muualta.

Itse en kuitenkaan ole tällaisen tulkinnan suuri ystävä. Minun mielestäni syntiinlankeemuskertomus eroaa elementeiltään niin olennaisesti esimerkiksi Prometheuksen legendasta, etteivät ne puhu samoista asioista. Siinä missä Prometheus varastaa tulen, Gilgamesh opettaa astrologiaa ja jossain toisaalla ihmiset oppivat metallin työstön, haluavat Aadam ja Eeva tuntea hyvän ja pahan. Siinä missä muissa kertomuksissa jumalallinen tieto on "taidollisuutta", on Aadamin ja Eevan himoitsema tieto eettistä tai moraalista tietoisuutta. Siinä missä muissa kertomuksissa jumalat rankaisevat jumallisen taidon varastajaa pääasiassa mustasukkaisista motiiveista, näyttäytyy Aadamin ja Eevan kautta langennut synnin kirous olevan seurausta (pääasiassa) synnistä itsestään. Temaattisesti syntiinlankeemuskertomuksella on mielestäni enemmän yhteistä Ikaroksen, kuin Prometheuksen legendan kanssa. Ikaroshan halusi lentämään päästyään lentää katsomaan aurinkoa, mutta auringon valo sulatti hänen siipensä ja niin Ikaros putosi kuolemaansa.

Toinen syy, miksi en oikein pidä tästä "Prometheus-luennasta" on se, ettei se täysin vastaa myöskään syntiinlankeemuskertomuksen omaa logiikkaa. Mikäli Aadamin ja Eevan houkutus oli vain tietää mikä on Hyvää ja mikä Pahaa, he olisivat voineet kysyä sitä suoraan Jumalalta. Kertomuksessa Aadam ja Eeva näkivät Eedenin puutarhassa Jumalan kasvoista kasvoihin ja puhuivat Hänen kanssaan säännöllisin väliajoin. Jos heillä siis oli vain halu tehdä Hyvää mutta ei Pahaa, tai oppia, mikä on Hyvää ja mikä Pahaa, he olisivat varmastikin voineet kysyä, jos ei mahdollisuutta oppia, niin ainakin neuvoa Jumalalta. Missään kohtaan kertomusta ei käy ilmi, ettei Jumala olisi halunnut neuvoa ihmistä tekemään oikein. Onpa olemassa sellainenkin suosittu teologinen ajatus, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat sillä tavalla viattomia, etteivät he edes osanneet tehdä pahaa. Näin ollen heidän ei olisi edes tarvinnut pyytää sen enempää neuvoa kuin oppiakaan.

Jos siis kertomuksessa ei löydy mitään "käytännöllistä" tarvetta "tietää" Hyvä ja Paha, niin mikä sitten oli houkutuksena ja mikä oli väärin sellaisen tiedon tietämisessä? Mikä oikeastaan oli Aadamin ja Eevan kiusaus ja mikä oli heidän syntinsä? Mielestäni avain tähän kysymykseen löytyy käärmeen sanoista: "ja teistä tulee Jumalan kaltaisia".

Tähän väliin mukaelma muinaisesta kreikkalaisesta arvoituksesta: Kun Jumala jumallisella auktoriteetillaan sanoo jostakin asiasta: "Tämä on väärin", niin onko asia näin siksi, että kaikkivaltiaalla Jumalalla on suvereeni valta päättää, että asia on niin, vai siitä, että Hän kaikkitietävänä tietää miten asia on?

Mieti toki hetki.

Pahoittelut, se oli kompakysymys. Kristillinen näkemys nimittäin on, että Jumala ei mielivaltaisesti päätä mikä on oikein ja mikä väärin, eikä Hän myöskään tarvitse kaikkitietävyyttään tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin ikään kuin ne määräytyisivät jostakin Häntäkin korkeammasta auktoriteetista. Sen sijaan, ero oikean ja väärän välillä, eli Vanhurskaus on itsessään osa Jumalan luonnetta. Eli kun Jumala sanoo, "tämä on väärin", Hän ikäänkuin ilmaisee täydellistä itsetuntemustaan: "tuo on vastoin minun vanhurskasta luonnettani ja siksi se on väärin".

Mitä tässä valossa merkitsee siis se, että Ihminen halusi "tietää Hyvän ja Pahan" ja "Tulla Jumalan kaltaiseksi"? Eikö sitä, että samoin kuin Jumala, joka ei tarvitse ulkoista auktoriteettia määräämään, mikä on oikein ja mikä väärin, ei Ihminen halunnut Jumalaa sellaiseksi auktoriteetiksi itselleen. Samoin kuin Jumalalle Vanhurskaus ja Oikeamielisyys on kiinteä osa Hänen luonnettaan, niin halusi Ihminen, että hänen oma luontonsa olisi oikean ja väärän mittari. Aadam ja Eeva halusivat tietää itse, se on ilman Jumalaa, mikä on oikein ja mikä väärin. He halusivat, että oikea ja väärä määräytyisivät heidän luonteestaan. He halusivat päättää mikä on Hyvää ja mikä Pahaa.

Tässä me olemme kaikki Aadamin ja Eevan lapsia: me olemme syntisiä ja kapinallisia, kun haluaisimme itse päättää mikä on oikein ja mikä väärin. Kapinassamme emme tyydy vain asettumaan oman itsemme ainoaksi tuomariksi, vaan omassa vanhurskauden tunnossamme haluaisimme nostaa tämän oman sisäisen ymmärryksemme oikeasta ja väärästä myös kaikkien muiden tuomariksi. Me haluaisimme, että tämä maailma mukautuu meidän vanhurskauden tuntoomme. Ja meidän kapinamme ulottuu Taivaaseen asti: me nimittäin haluaisimme arvioida myös Jumalan vanhurskautta käyttäen omaa vanhurskauden tuntoamme mittarinamme. Me haluaisimme olla Jumalan tuomarina. Me haluaisimme olla Jumala, Hänen sijastaan.

Syntiinlankeemus ja ensimmäinen kiusaus ei siis ollut vain kahden ihmisen satunnainen houkutus, johon kaksi esi-vanhempaamme heikolla hetkellään lankesivat. Se on meidän jokaisen oman kapinamme ja syntisyytemme alku ja juuri: halu olla oma jumalamme, ja me olemme jokainen siihen langenneet.

edit: 3.12.2019 lisätty kuvituskuva.