Paljonko uskoa tarvitaan?

Muistan yläasteen uskonnontunneilta kertomuksen uskonpuhdistaja Martti Lutherin nuoruudesta, joka avaa uskonpuhdistuksen taustoja, sekä Lutherin ymmärrystä siitä, miten me olemme pelastuneet yksin uskosta.

Kun Martti Luther oli vielä nuori munkkikokelas, hän herätti opettajiensa huomion lahjakkuutensa lisäksi myös jatkuvalla ripittäytymisellä, sekä kaikkilla mittapuilla tarpeettoman tiukalla askeesin harjoituksellaan. Kirkko opetti, että kunnon kristityn tulisi ripittäytyä kerran viikossa, mutta Martti Lutherin piti päästä ripille useita kertoja päivässä. Kun muut tunnustivat nopeasti muutaman näkyvimmän syntinsä, luetteli Luther jokaisen pienimmänkin väärän ajatuksen heräämisestään lähtien. Kun rippi-isät antoivat ripittäytyville katumusharjoituksia, Lutherilla oli tapana pyytää niitä lisää. Kun paaston aikaan piti välttää tiettyjä ruokia, näännytti Luther itseään pelkällä vedellä.

Lopulta Luther löysi Roomalaiskirjeestä Paavalin sanat, että vanhurskas on elävä uskosta. Tämän ymmärrettyään Luther myös vapautui sakramenttien pakonomaisesta suorittamisesta ja Luther rakensi tälle perustukselle Katolisen kirkon uudistusta vaatineet teesinsä, joista reformaation katsotaan lähteneen liikkeelle.

Lutherin huomiota herättävän innokkuuden taustalla oli hänen nuoruutensa käsitys evankeliumista. Lutherin aikaseimpi ymmärrys oli, että ihmisen synti erottaa hänet Jumalasta ja että kirkko tarjoaa Kristuksen kautta anteeksiannon, joka vastaanotetaan pyhien sakramenttien kautta (joista rippi ja ehtoollinen olivat tärkeimmät). Koska Lutherin ymmärrykseen kuului, että synnit saa anteeksi vain sakramenttien suorittamisella, eli hän jatkuvassa synnin ja kiusausten pelossa. Hän pelkäsi olla synti tunnollaan ilman rippiä ja ripin jälkeen hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen ja lankeavansa, joten hänen oli jatkuvasti käytävä ripillä ja taisteltava kiusauksia vastaan mitä ankarimmalla askeesilla.

Löydettyään Paavalin opetuksen pelastavasta uskosta, Luther ymmärsi, ettei Jumala pelastakaan häntä siksi, että hän on suorittanut sakramentit syntiensä anteeksisaamiseksi, vaan koska hän uskoo Jeesuksen sovitustyön kautta saavansa syntinsä anteeksi. Sakramentit eivät enää näyttäytyneet Lutherille ihmisen tekoina, joiden suorittamisesta Jumala antaa meille meidän synnit anteeksi. Sen sijaan Luther näki sakramentit Jumalan tekoina, joiden kautta Jumala luo ja vahvistaa meissä sitä uskoa, joka tekee meidät vanhurskaiksi. Ihminen joka osallistuu sakramenttiin osoittaa osallistumisellaan uskoaan, jota Jumala sitten sakramentin välityksellä vahvistaa. Protestantit ovat jälkeenpäin saaneet riidan aikaseksi siitä, miten sakramentit tulisi tarkaanottaen ymmärtää, mutta ymmärrys siitä, ettei niiden suorittaminen itsessään tuo pelastusta on yhteistä meille kaikille.

Niin vapauttavaa, kuin tämä Lutherin oivallus olikin, emme me uskonpuhdistuksen lapset ole kuitenkaan immuuneja "uskon suorittamiselle" tai kiusauksille epäillä kelpaammeko Jumalalle. Meidän kiusauksemme ovat vain eri näköisiä.

Koska me uskomme pelastuvamme yksin uskosta, vaivaa monia uskovia epäilys oman uskon riittävyydestä. Moni uskova on kokenut ennen uskoontuloaan oman Jaakobin paininsa Jumalan kanssa: halua uskoa Jumalaan yhdistettynä epäilyyn siitä, voiko Jumalaan uskoa ja luottaa. Tällaiset epäilyt monesti päättyvät uskoontulon yhteydessä ja monille tuo epäilyjen loppuminen on merkki uskoontulosta. Todistuspuheenvuoroissa toistuu usein, miten uskoontultuaan ihminen on kokenut suunnattoman rauhan ja kaikki epäilyt ovat haihtuneet. Niinpä ei olekaan yllättävää, että jos vastaavia epäilyjä ilmaantuu uskovan elämään myöhemmin, hän voi samalla alkaa epäilemään myös omaa uskoaan ja pelastustaan.

Epäluottamusta ja epäilyjä vältellessään uskova voi ajautua samanlaiseen tilanteeseen, kuin Martti Luther kiusatessaan itseään ylettömällä sakramenttien suorittamisella. Me alamme suhtautua epäilyihin ja vaikeisiin kysymyksiin niin kuin ne olisivat meidän ja meidän pelastuksemme välissä. Ikään kuin vain sellainen ihminen, joka uskoo ilman epäilyjä tai epävarmuuksia, kelpaisi Jumalalle. Näin uskomme keskiöön ei nousekaan luottamus Jeesuksen ristintyön riittävyyteen, vaan keskitymme oman uskomme riittävyyteen. Mutta samoin, kuin Lutherin pakonomainen sakramenttien nuhteeton suorittaminen ei ollut "tervettä" oppia, ei myöskään uskon varmuuden ylikorostaminen ole "tervettä", vaan lähentelee pelagiolaista harhaoppia, jossa ihminen omalla uskollaan pelastaa itsensä.

Evankeliumin ydin on, että Jeesuksen ristinkuolema sovittaa meidän syntimme. Usko on se "väline" jonka kautta tuo sovitus vastaanotetaan, mutta pelastustyö on yksin Jeesuksen työ. Meidän ei tarvitse pelätä, että meidän uskomme tarvitsisi lisätä jotain Jeesuksen sovitustyöhön, meidän tarvitsee vain ottaa se uskossa vastaan.

Mutta koska joku edelleen kysyy, kuinka paljon uskoa vaaditaan pelastuksen vastaanottamiseksi, vastaan sillä mitä Jeesus vastasi, kun hänen opetuslapsensa pyysivät häneltä vahvempaa uskoa.

Luuk 17:5-6 "Jos teillä olisi uskoa sinapin siemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle, 'Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä."

Miksi Jeesus käyttää sinapin siementä uskon määrän vertauskuvana? Lyhyt vastaus: koska se oli pienin asia, mitä kukaan Jeesuksen aikalainen olisi osannut kysyä mitattavaksi. Jos katsot monista Raamatuista löytyvää lisäosaa "Raamatun mitat ja painot", huomaat että kaikki vetomitat ovat erilaisten viljojen, jauhojen tai nesteiden mittaamiseen. Sinappi oli viljelykasveista se, jolla oli kaikkein pienimmät hyödynnettävät siemenet. Eli jos mittasit minkä tahansa aineen määrää, ei koko kulttuurissa ollut ymmärrystä, että sinapin siementä pienempää määrää tarvitsisi mitata mihinkään. Jeesuksen viesti on siis selvä: niin pieni määrä uskoa, ettet osaa mitata pienempää, riittää!

Näin on myös sen uskon kanssa, jolla me voimme vastaanottaa Jeesuksen sovitystyön. "Pieninkin" kuviteltavissa oleva määrä uskoa riittää, koska meitä ei pelasta meidän uskomme, vaan meidän uskomme kohde: Jeesuksen sovitustyö. Niinpä ei tarvitse hämmästyä, kun profeetta Joel kirjoittaa: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Joel 3:5 & Room 10:13). Jos usko on, kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, luottamusta Jeesukseen ja toimimista sen luottamuksen mukaan, ja jos pieninkin usko riittää tuon pelastuksen vastaanottamiseen, niin eikö Jumala voi pelastaa jokaisen, jolla on uskoa huutaa avuksi Herran Jeesuksen nimeä?

Usko on luottamusta

Muistan lapsena, varmaankin kesäleirillä kuulleeni tarinan nuorallakävelijä Charles Blondinista. Blondin oli yksi 1800-luvun kuuluisimpia nuorallakävelijöitä uudella mantereella, ja ensimmäinen ihminen, joka käveli nuoraa pitkin Niagaran putouksien yli. Tarina sijoittuu Blondinin ensimmäiseen Niagaran putousten ylitykseen.

"Charles Blondin oli kiertävä nuorallakävelijä ja hän oli kiertueellaan Niagaran putousten ympäristössä mainostanut, että hän tulisi seuraavana kesänä, 30.6.1859, ylittämään Niagaran putoukset ja kävelemään nuoralla Kanadasta USA:han. Niinpä sana hänen yrityksestään oli kiirinyt laajalle ja paljon kansaa molemmilta puolilta putouksia oli saapunut katsomaan hänen yritystään. Puolilta päivin Blondin lähti ylittämään putousta Kanadan puolelta nuoraa pitkin, joka oli viritetty noin 50m korkeuteen putousten alajuoksulla. Nuoran pituus oli noin 340m ja Blondinilta kesti noin varttitunti taittaa matka putouksen yli ja lopulta hän saapui USA:n puolella yleisön hurratessa.
 

Astuttuaan alas köydeltä, Blondin puhutteli hurraavaa yleisöä: 'Kuka teistä uskoo minuun?'. Tähän yleisö vastasi yhdestä suusta: 'Me uskomme sinuun!' Sitten Blondin esittää jatkokysymyksen: 'Kuka teistä on se mies, joka tulee ja palaa minun kanssani takaisin toiselle puolelle?'. Nyt yleisö oli aivan hiljaa. Lopulta nuori poika saapuu paikalle ja vastaa: 'Minä uskon sinuun.' Sitten Blondin otti pojan reppuselkäänsä ja yleisön kauhuksi lähti kävelemään poika selässään takaisin. Tällä kertaa matka kesti puoli tuntia ja lopulta Blondin pääsi kantamuksineen takaisin Kanadan puolelle, josta oli lähtenytkin. Kun pojalta kysyttiin, miten hän uskalsi luottaa Blondiniin niin paljon, että hän uskalsi lähteä hänen selässään ylittämään putousta, hän vastasi: 'Tietenkin luotan häneen, onhan hän minun isäni!'"


Tämä kertomus on todennäköisesti legenda, joskaan ei mitenkään Charles Blondinin kykyjä liioitteleva. Tuon ensimmäisen ylityksensä jälkeen hän järjesti lukuisia lisänäytöksiä, lisäten aina hurjempia elementtejä ylityksiinsä. Eräällä ylityskerralla hän pysähtyi putouksen puoleen väliin, istui alas, valmisti munakkaan ja söi sen ennen kuin jatkoi matkaansa. Eräällä ylityksellään Blondin kantoi reppuselässä managerinsa putouksen yli.

Charles Blondin kantaa managerinsa Harry Colcordin reppuselässä Niagaran yli.

Tätä kertomusta ei kuitenkaan kerrottu meille lapsille siksi, että se oli jännittävä tositarina, vaan siksi, että sen kertoja halusi opettaa meille mitä usko Jumalaan merkitsee. Kun me puhumme uskosta, me herkästi kohtelemme sitä kuin se olisi vain eräänlainen "tietämisen" heikompi muoto. Tietoteoreetikot sanovat "tiedon" olevan "hyvin perusteltu, tosi uskomus", joten me herkästi ajaudumme ajattelemaan, että usko on vain "uskomus" mutta ei välttämättä "hyvin perusteltu" tai "tosi". Samoin me joskus erehdymme ajattelemaan, että riittää kun "tietää" uskon asioista ja ajattelemme, ettei niiden tarvitse näkyä elämässä mitenkään. Sitten me ihmettelemme kun Raamattu puhuu niin ristiriitaisesti uskosta ja teoista, että miten usko ilman tekoja voi olla kuollut (Jaak 2:14)? Eihän "tietämiseen" mitään tekoja tarvita.

Kun Uusi Testamentti puhuu uskosta, se ei puhu siitä kuitenkaan pelkästään "tietämisenä", vaan se puhuu siitä samalla tavalla, kuin muistelemani legenda Blondinista. Kaikki yleisössä "tiesivät", että Blondin kykenee ylittämään putouksen: he olivat juuri nähneet hänen tekevän niin. Mutta vain yksi yleisössä todella uskoi, että Blondin kykenisi kantamaan myös hänet mukanaan toiselle puolelle. Hebrealaiskirjeen 11 luku kuvaa uskoa sanoin: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Usko on siis luottamusta: ripustautumista toivoon, ojentautumista, eli toimimista sen mukaan, mikä ei vielä näe.

Tällaista luottavaa uskoa on myös se usko Jeesukseen, joka meidät pelastaa. Kun me kuulemme evankeliumin Jeesuksen sovitustyöstä, se herättää meissä toivon syntien anteeksisaamisesta ja ikuisesta elämästä Jumalaan yhteydessä. Kun me sitten ojentaudumme tuon toivoa herättävän lupauksen mukaan, jonka kohdetta ja päämäärää emme vielä näe, ja alamme toimimaan sen mukaan, niin Jumala lukee tuon uskon meille vanhurskaudeksi ja niin me saamme tulla eläviksi uskosta (Gal 3:6).

Usko on luottamusta. Usko on toivon mukaisesti toimimista. Usko Jumalaan on toimimista, kuin Jumala olisi olemassa.

(edit: 3.11.2019: lisätty kuva)