Muistan yläasteen uskonnontunneilta kertomuksen uskonpuhdistaja Martti Lutherin nuoruudesta, joka avaa uskonpuhdistuksen taustoja, sekä Lutherin ymmärrystä siitä, miten me olemme pelastuneet yksin uskosta.
Kun Martti Luther oli vielä nuori munkkikokelas, hän herätti opettajiensa huomion lahjakkuutensa lisäksi myös jatkuvalla ripittäytymisellä, sekä kaikkilla mittapuilla tarpeettoman tiukalla askeesin harjoituksellaan. Kirkko opetti, että kunnon kristityn tulisi ripittäytyä kerran viikossa, mutta Martti Lutherin piti päästä ripille useita kertoja päivässä. Kun muut tunnustivat nopeasti muutaman näkyvimmän syntinsä, luetteli Luther jokaisen pienimmänkin väärän ajatuksen heräämisestään lähtien. Kun rippi-isät antoivat ripittäytyville katumusharjoituksia, Lutherilla oli tapana pyytää niitä lisää. Kun paaston aikaan piti välttää tiettyjä ruokia, näännytti Luther itseään pelkällä vedellä.
Lopulta Luther löysi Roomalaiskirjeestä Paavalin sanat, että vanhurskas on elävä uskosta. Tämän ymmärrettyään Luther myös vapautui sakramenttien pakonomaisesta
suorittamisesta ja Luther rakensi tälle perustukselle Katolisen kirkon
uudistusta vaatineet teesinsä, joista reformaation katsotaan lähteneen
liikkeelle.
Lutherin huomiota herättävän innokkuuden taustalla oli hänen nuoruutensa
käsitys evankeliumista. Lutherin aikaseimpi ymmärrys oli, että ihmisen synti
erottaa hänet Jumalasta ja että kirkko tarjoaa Kristuksen kautta
anteeksiannon, joka vastaanotetaan pyhien sakramenttien kautta (joista
rippi ja ehtoollinen olivat tärkeimmät). Koska Lutherin ymmärrykseen
kuului, että synnit saa anteeksi vain sakramenttien suorittamisella, eli
hän jatkuvassa synnin ja kiusausten pelossa. Hän pelkäsi olla synti
tunnollaan ilman rippiä ja ripin jälkeen hän pelkäsi joutuvansa
kiusaukseen ja lankeavansa, joten hänen oli jatkuvasti käytävä ripillä
ja taisteltava kiusauksia vastaan mitä ankarimmalla askeesilla.
Löydettyään Paavalin opetuksen pelastavasta uskosta, Luther ymmärsi, ettei Jumala pelastakaan häntä siksi, että hän on suorittanut sakramentit syntiensä anteeksisaamiseksi, vaan koska hän uskoo Jeesuksen sovitustyön kautta saavansa syntinsä anteeksi. Sakramentit eivät enää näyttäytyneet Lutherille ihmisen tekoina, joiden suorittamisesta Jumala antaa meille meidän synnit anteeksi. Sen sijaan Luther näki sakramentit Jumalan tekoina, joiden kautta Jumala luo ja vahvistaa meissä sitä uskoa, joka tekee meidät vanhurskaiksi. Ihminen joka osallistuu sakramenttiin osoittaa osallistumisellaan uskoaan, jota Jumala sitten sakramentin välityksellä vahvistaa. Protestantit ovat jälkeenpäin saaneet riidan aikaseksi siitä, miten sakramentit tulisi tarkaanottaen ymmärtää, mutta ymmärrys siitä, ettei niiden suorittaminen itsessään tuo pelastusta on yhteistä meille kaikille.
Niin vapauttavaa, kuin tämä Lutherin oivallus olikin, emme me uskonpuhdistuksen lapset ole kuitenkaan immuuneja "uskon suorittamiselle" tai kiusauksille epäillä kelpaammeko Jumalalle. Meidän kiusauksemme ovat vain eri näköisiä.
Koska me uskomme pelastuvamme yksin uskosta, vaivaa monia uskovia epäilys oman uskon riittävyydestä. Moni uskova on kokenut ennen uskoontuloaan oman Jaakobin paininsa Jumalan kanssa: halua uskoa Jumalaan yhdistettynä epäilyyn siitä, voiko Jumalaan uskoa ja luottaa. Tällaiset epäilyt monesti päättyvät uskoontulon yhteydessä ja monille tuo epäilyjen loppuminen on merkki uskoontulosta. Todistuspuheenvuoroissa toistuu usein, miten uskoontultuaan ihminen on kokenut suunnattoman rauhan ja kaikki epäilyt ovat haihtuneet. Niinpä ei olekaan yllättävää, että jos vastaavia epäilyjä ilmaantuu uskovan elämään myöhemmin, hän voi samalla alkaa epäilemään myös omaa uskoaan ja pelastustaan.
Epäluottamusta ja epäilyjä vältellessään uskova voi ajautua samanlaiseen tilanteeseen, kuin Martti Luther kiusatessaan itseään ylettömällä sakramenttien suorittamisella. Me alamme suhtautua epäilyihin ja vaikeisiin kysymyksiin niin kuin ne olisivat meidän ja meidän pelastuksemme välissä. Ikään kuin vain sellainen ihminen, joka uskoo ilman epäilyjä tai epävarmuuksia, kelpaisi Jumalalle. Näin uskomme keskiöön ei nousekaan luottamus Jeesuksen ristintyön riittävyyteen, vaan keskitymme oman uskomme riittävyyteen. Mutta samoin, kuin Lutherin pakonomainen sakramenttien nuhteeton suorittaminen ei ollut "tervettä" oppia, ei myöskään uskon varmuuden ylikorostaminen ole "tervettä", vaan lähentelee pelagiolaista harhaoppia, jossa ihminen omalla uskollaan pelastaa itsensä.
Evankeliumin ydin on, että Jeesuksen ristinkuolema sovittaa meidän syntimme. Usko on se "väline" jonka kautta tuo sovitus vastaanotetaan, mutta pelastustyö on yksin Jeesuksen työ. Meidän ei tarvitse pelätä, että meidän uskomme tarvitsisi lisätä jotain Jeesuksen sovitustyöhön, meidän tarvitsee vain ottaa se uskossa vastaan.
Mutta koska joku edelleen kysyy, kuinka paljon uskoa vaaditaan pelastuksen vastaanottamiseksi, vastaan sillä mitä Jeesus vastasi, kun hänen opetuslapsensa pyysivät häneltä vahvempaa uskoa.
Luuk 17:5-6 "Jos teillä olisi uskoa sinapin siemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle, 'Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä."
Miksi Jeesus käyttää sinapin siementä uskon määrän vertauskuvana? Lyhyt vastaus: koska se oli pienin asia, mitä kukaan Jeesuksen aikalainen olisi osannut kysyä mitattavaksi. Jos katsot monista Raamatuista löytyvää lisäosaa "Raamatun mitat ja painot", huomaat että kaikki vetomitat ovat erilaisten viljojen, jauhojen tai nesteiden mittaamiseen. Sinappi oli viljelykasveista se, jolla oli kaikkein pienimmät hyödynnettävät siemenet. Eli jos mittasit minkä tahansa aineen määrää, ei koko kulttuurissa ollut ymmärrystä, että sinapin siementä pienempää määrää tarvitsisi mitata mihinkään. Jeesuksen viesti on siis selvä: niin pieni määrä uskoa, ettet osaa mitata pienempää, riittää!
Näin on myös sen uskon kanssa, jolla me voimme vastaanottaa Jeesuksen sovitystyön. "Pieninkin" kuviteltavissa oleva määrä uskoa riittää, koska meitä ei pelasta meidän uskomme, vaan meidän uskomme kohde: Jeesuksen sovitustyö. Niinpä ei tarvitse hämmästyä, kun profeetta Joel kirjoittaa: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Joel 3:5 & Room 10:13). Jos usko on, kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, luottamusta Jeesukseen ja toimimista sen luottamuksen mukaan, ja jos pieninkin usko riittää tuon pelastuksen vastaanottamiseen, niin eikö Jumala voi pelastaa jokaisen, jolla on uskoa huutaa avuksi Herran Jeesuksen nimeä?
Yhden miehen uskon puolustus (sic). Ajatuksia (ei aina omia) uskosta, elämästä ja seurakunnasta, toivoni mukaan uskon vahvistukseksi ja ajatuksia herättämään. Jos joku lukee tätä tietokoneen kääntämänä, niin pahoittelen kankeaa kieltä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Isäni muistolle
Tänään on 13.3. ja isäni syntymästä on kulunut 70 vuotta. Isäni ei kuitenkaan ole sitä enää kanssani näkemässä: hän menehtyi sunnuntaiaamu...

-
Tänään on 13.3. ja isäni syntymästä on kulunut 70 vuotta. Isäni ei kuitenkaan ole sitä enää kanssani näkemässä: hän menehtyi sunnuntaiaamu...
-
Naamiot on riisuttu Olen jo yli kuukauden ajan halunnut kirjoittaa uuden tekstin. Mutta minulta puuttuvat sanat. Olen ollut sanaton jo pitkä...
-
Haloilmiö on vanhimpia tunnettuja pyhyyden symboleita. Kirjoitin edellisessä tekstissäni , miten moderni maailmankuva vaikeuttaa Raamatun ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olethan kohtelias.