Oikea viitekehys on avain Raamatun ymmärtämiseen

Image by: Hubert Robert [Public domain]

Olin muistaakseni kolmannella luokalla, kun sain joululahjaksi päiväkirjan. En muista olinko sitä itse pyytänyt, vai olivatko vanhempani ajatelleet koulussa hyvin pärjäävän ja pohdiskelevan lapsensa ehkä tykkäävän päiväkirjasta. Aluksi olinkin hyvin innostunut lahjastani.

Hyvin nopeasti törmäsin kuitenkin ongelmaan: mitä minä oikeastaan kirjoittaisin? Olin kuullut jostain, että päiväkirjaa oli tapana kirjoittaa päivittän, mutta mitä kiinnostavaa tavallisessa kaamoksen pimeässä koulupäivässä olisi? Aamulla pimeällä kouluun, iltapäivällä pimeässä kotiin ja ruuan jälkeen illalla ehkä laskimme takapihalla mäkeä (pimeässä). Ja ei kai ketään nyt peruskoulun opetussisältö niin paljoa kiinnostanut, että olisi siitä halunnut toisen (tai omasta vanhasta) päiväkirjasta myöhemmin lukea? En siis oikein osannut kirjoittaa mitään päivittäisestä elämästäni.

Onneksi elämään mahtui paljon muutakin kuin pimeitä koulupäiviä kaamoksessa. Oli luokkaretkiä, oli kerhoja, oli leirejä ja joskus lomamatkojakin. Niistähän olisi kiva kirjoittaa! Mutta pian huomasin olevani jälleen samankaltaisten kysymysten äärellä: mitä kaikkea näistä seikkailuista pitäisi kirjoittaa?

Kävimme esimerkiksi kolmannella luokalla teatterimatkalla Rovaniemellä. Jo bussimatka sinne kesti neljä tuntia: pitäisikö minun kirjoittaa kaikki keskustelut, vitsit ja tietovisailut, jota matkan aikana käytiin? Entäs se teatteriesitys (joka taisi olla Colin Serreaun "Kani Kani")? Pitäisikö minun kirjoittaa siitä synopsis tai/ja arvostelu. Jos oma arvioni on riittävän tärkeä tallennettavaksi, niin pitäisikö minun laittaa ylös myös muiden reaktioita? Esityksessähän oli myös väliaika... pitääkö minun kirjoittaa mitä silloin teimme? Ai niin, ja käytiinhän me teatteriesityksen jälkeen vielä syömässä pizzeriassa. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun söin pizzaa. No se ainakin kannattaa laittaa ylös, mutta pitääkö minun laittaa ylös myös pizzan täytteet ja ruoka-arvostelu? Entä pitääkö tehdä jonkinlainen arvio myös ravintolasta ja saamastamme palvelusta? Entä mitä minun pitäisi kirjoittaa siitä, että ruuan saaminen 30 hengen koululaisryhmällemme kesti niin kauan, että naapurin pikku-Petteri, joka sai annoksensa viimeisenä, ehti nälkäänsä juoda vedet kukkamaljakosta? Ja mitä kukkia ne muuten olivat?


Ehkä tässä vaiheessa ei lukijalleni tule enää yllätyksenä, että lopetin päiväkirjani kirjoittamisen lyhyeen. En muistaakseni saanut valmiiksi edes tätä ensimmäistä matkakertomustani: matkaan kuului vielä yöpyminen, iltaharrastus ja paluumatka seuraavana päivänä. Oli yksinkertaisesti liikaa kirjoitettavaa pienelle pojalla. Olisi pitänyt osata tiivistää.

Jokainen, joka on joskus kirjoittanut koulussa aineen, tehnyt esitelmän, tai joutunut opettamaan jotain, on törmännyt samaan käytännön kysymykseen: mikä tästä on oleellista kertoa? Maailma on niin monimutkainen ja meidän aistiemme luoma kokemusmaailma niin monipuolinen ja valtaisia, että me voisimme kuvailla mitä tahansa tilaa, hetkeä tai asiaa mielivaltaisella tarkkuudella. Jos aistittavia asioita on joka hetki mielivaltaisen paljon ja jokainen tällaisista hetkistä koostuva kertomus voi siten sisältää vielä suuremman määrän yksityiskohtia, niin miten tästä ihmisen mielivaltaisen yksityiskohtaisesta kokemusmaailmasta voi rajata ja jäsentää mielekkään kertomuksen?

Niinpä muodostaakseen minkäänlaista (mielekästä) kertomusta, ihmisen on välttämättä valittava mitkä yksityiskohdat tästä lukemattomien yksityiskohtien tulvasta ovat "oleellisia". Kun ihminen muodostaa kokemuksistaan kertomusta, hän joutuu aina valitsemaan, mistä kokemuksista tuo kertomus koostuu. Jotta tällaisen valinnan voi tehdä, on kertomuksella oltava jokin päämäärä. Tällöin jokainen sisällöllinen valinta heijastaa joko tietoisesti tai tiedostamatta tuota päämäärää jota varten kertomusta muodostetaan. Mikäli tuota päämäärää ei ole (havaittavissa), on kertomus kaoottinen ja määritelmällisesti "merkityksetön", sillä siitä ei löydy mitään tarkoitusta, jota varten se olisi kirjoitettu. Tämä pitää paikkansa, olipa kertomus sitten kirjallinen, tai osa meidän sitä sisäistä tarinaa, jota itsestämme sielumme sopukoissa kerromme. Kertomuksen rakenne, jäsentely ja "valitut elementit" ovat osa sen viitekehystä ja viitekehys on taas erottamaton osa itse kertomusta.


Mutta miten tämä kaikki liittyy uskoon ja Raamattuun? Mikäli tätä kiinteää yhteyttä kertomuksen muodon ja sisällön välillä, sekä toisaalta kertomuksen rajaamisen välttämättömyyttä ei ymmärrä, voi Raamatun äärellä helposti hämmentyä. Kaikkein "kirjaimellisintakin" raamatuntulkintaa harjoittavissa seurakunnissa osataan yleensä Paavalin kirjeitä lukiessa miettiä, kenelle Paavali on tekstinsä kirjoittanut ja mitä hän on sillä tahtonut vastaanottajilleen sanoa ja vasta sitten siitä yritetään pohtia, miten sitä voisi soveltaa tähän päivään. Paavalin kirjeiden kohdalla tämä on suhteellisen helppoa, koska Paavali opetuskirjeissään selvästi ilmoittaa kenelle ja miksi on kirjeensä kirjoittanut.

Tekstin kirjoittajan alkuperäisen viitekehyksen pohdinta muuttuu kuitenkin vaikeammaksi jo esimerkiksi evankeliumien kohdalla. Ihmiset harvoin tiedostavat, että papyrusrullien, joille evankeliumit alunperin kirjoitettiin, käytännöllinen maksimipituus oli 10 metriä. Kymmeneen metriin kolmekymmentä senttiä leveää papyrusta, piti koko evankeliumi mahduttaa. Mahtuuhan siihen toki paljon sanoja, mutta paljon oli myös kerrottavaa. Mutta koska evankelistat eivät käyttäneet arvokkaita palstamillimetrejä selittääkseen valintojaan, me helposti unohdamme, että myös he ovat jäsentäneet ja valinneet, mistä osista ja missä järjestyksessä heidän ilosanomansa muodostuu. Ja nuo valinnat on tehty yhtä tarkoitusta varten: kertomaan kuka Jeesus Nasaretilainen oli, mitä hän opetti ja mitä hän teki. Niiden tarkoitus ei ole antaa kaiken kattavaa selvitystä kaikesta tapahtuneesta. Sanoohan evankelista Johanneskin evankeliuminsa lopussa, että "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh 21:25). Tämä Johanneksen lausahdus lienee tarkoitettu liioitteluksi, vaikkei se sitä tarkkaanottaen olekaan.

Jotkut ovat esimerkiksi ihmetelleet, miksi Vuorisaarna löytyy vain Matteuksen evankeliumista tai että eikös tuo kolmen luvun mittainen opetus ole toisaalta liian pitkä, että sitä kukaan voisi jälkeen päin ulkoa muistaa ja toisaalta aika lyhyt koko päivän mittaiseksi opetukseksi. Silloin unohtuu, että eivät evankelistat yrittäneet kirjoittaa ylös jokaista merkityksettömimpääkin yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä, vaan he halusivat ilmoittaa kuka Hän on. Niinpä ei pidä hämmästyä, jos evankelistat ovat päätyneet kertomaan joitakin asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä toistensa kanssa: he ovat valinneet kirjoittamansa sitä kokonaisilmoitusta varten, jota he ovat kertomassa. Tämä ei tarkoita, että he olisivat satuilleet tai keksineet asioita omasta päästään, vaan he kertoivat sen, minkä uskoivat olevan merkityksellistä osana sitä ilosanomaa, jota he halusivat välittää. Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö Raamattu olisi ilmoituksessaan luotettava, sillä aiheen rajaaminen ja yksityiskohtien "valinta" ovat välttämätön edellytys sille, että tekstillä voi ensinkään olla merkityksellistä viestiä. Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin Raamatun ilmoituksen luotettavuuden tulevan sen kyvyssä kuvata ihmisen kokemusmaailmaa, samoin Evankeliumien luotettavuus tulee ensisijaisesti niiden elämää muuttavasta voimasta.

Samalla tavalla oikean viitekehyksen ymmärtäminen on tärkeää kaikkien Raamatun kirjojen kanssa.

Millä todennäköisyydellä Jumala on olemassa?

Photo by Brett Jordan on Unsplash

Olin vuosia sitten erään seurakuntalaisemme syntymäpäiväkutsuilla. Suurin osa paikalla olevista oli jonkinlaisesta seurakuntataustasta, joten kutsuille keskustelumme sivusivat myös syvällisempiä aiheita. Kesken illan eräs vieraista, jota en entuudestaan tuntenut, rohkaisi mielensä ja kysyi epäilyistään: millä todennäköisyydellä meidän mielestämme Jumala on olemassa. Hän kertoi, että kun hän tuli uskoon, hän oli "satavarma", että Jumala on olemassa, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäilemään. Kun hän katseli maailmaa, historiaa, tiedettä ja kristikuntaa, oli hänessä herännyt epäilyksiä ja hänestä oli alkanut tuntua, että todennäköisyys sille, että Jumala on olemassa, oli paljon alle 100, ehkä jopa alle 50/50. Että jos meidän pitäisi lyödä vetoa, niin minkä me arvioisimme "voiton todennäköisyydeksi"?

Monet lukijani ovat varmasti lukeneet Pascalin vedonlyönnistä (käännetään joskus myös Pascalin vaa'aksi). Tämä ajatuskoe on saanut nimensä 1600-luvulla eläneen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin mukaan. Hänen aikanaan matematiikassa oli keksitty uusi käsite: voiton odotusarvo, ja Blaise Pascal laski odotusarvon sille, kannattaako ihmisen uskoa Jumalaan. Koska iankaikkinen elämä on niin ääretön verrattuna tähän lyhyeen ajalliseen elämäämme, laski Bascal, että oli Jumalan olemassaolo miten epätodennäköistä tahansa, kannattaa Häneen aina silti uskoa: voiton odotusarvo kun on aina ääretön.

Jotkut kanssavieraani yrittivät tarjota Pascalin vedonlyönnin suuntaisia näkökulmia epäilevälle veljellemme, mutta ne eivät tuntuneet vakuuttavan häntä. Itselleni Pascalin ajatuskoe on ollut lähinnä juuri sitä: mielenkiintoinen ajatuskoe, enkä ole koskaan kokenut sen omaa uskoani erityisesti vahvistavan. Niinpä en olisi osannutkaan lähteä sitä tarjoamaan uskon vahvistukseksi. Sen sijaan mieleeni nousi toinen ajatus, jonka jaoin seurueellemme. Pääpiirteissään vastaukseni meni näin:

"Usko Jumalaan ei ole vain jokin tietoteoreettinen väittämä, jonka todennäköisyyttä me arvioimme sen joko hyväksyäksemme tai hylätäksemme. En minäkään usko Jumalaan siksi, että Hänen olemassaolostaan on kiistattomat todisteet, tai että se olisi välttämättä edes kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Jumala on salattu Jumala, joka on ilmoittanut itsensä, mutta hänen ilmoituksensa ei ole vastaansanomaton. Niinpä meidän uskomme pohjana ei oikeastaan voi olla ilmoituksen tietoteoreettinen varmuus, vaan sanoman luotettavuus." (Enkä tarkoittanut mitään tekstikriittistä luottavuutta: kuinka varmasti jokin Paavalin teksti on juuri Paavalin kynästä, vaan... temaattisesta, symbolista uskottavuutta.) "Kun Raamattu kuvaa ihmistä, Jumalaa ja ihmisen kokemusmaailmaa ja suhdetta Jumalaan, niin onko se tässä kuvauksessaan luotettava? Kun Raamattu sanoo, että kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet, onko se totta? Kun Raamattu sanoo, että minä tarvitsen synneilleni sovittajaa, niin pitääkö se paikkansa? Kun Raamattu lupaa, että meidän syntimme on sovitettu Jeesuksen ristin kuolemassa, niin synnyttääkö se minun sisälläni toivon syntieni anteeksisaamisesta, johon voin uskossa tarttua ja sen mukaan ojentautua?"

En ollut aikaisemmin pukenut kyseistä ajatusta sanoiksi ja uskonkin, että sanani tuossa hetkessä olivat sitä, mitä Paavali kutsuu 1. Korintilaiskirjeessä tiedon sanojen armolahjaksi. Olen kuitenkin pohdiskellut asiaa jälkeen päin niin paljon, etten enää mene takuuseen että lainaukseni on sanatarkka.

Tunnistan yhdeksi innoituksen lähteeksi tälle ajatukselleni C.S. Lewisin ajatuksen, että hän ei usko Kristukseen ainoastaan siksi, että se on hänestä uskottavaa, vaan siksi että "Kristuksen valossa" hän näkee ja ymmärtää myös kaiken muun paremmin. Usko Kristuksen sovitustyöhön on kuin päivän valo, jossa hän näkee kaiken muunkin tarkasti. Niinpä evankeliumin luotettavuus syntyy nimenomaan tästä valosta, jota se levittää kaiken muun ylle. Monet yrittävät nakertaa Raamatun luotettavuutta epäilemällä sen tekstikriittistä tai luonnontieteellistä luotettavuutta, mutta tällaiset nai'ivit väittämät sivuuttavat täysin sen luotettavuuden joka syntyy siitä miten tarkasti Raamattu kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa. Mikä muu kertomus kuvaisi ihmiselon todellisuutta yhtä tarkasti, kuin kertomus ihmisen syntiinlankeemuksesta ja karkoituksesta paratiisista? Mikä muu kertomus voisi yhtä vakuuttavasti kuvata jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, kuin ilmaisu että "jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?" Onko kukaan koskaan kuvannut Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan kauniimmin kuin Jeesus vertauksellaan Tuhlaajapojasta? Ja kuka on koskaan kutsunut väkevämmin ihmisiä rakastamaan lähimmäistään, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan sanoessaan: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." (Matt 5:14-16).

Näiden Jeesuksen lauseiden valossa kysymys ei olekaan enää: "millä todennäköisyydellä uskot niiden olleen Jumalan sanoja?" vaan: "Toivotko niiden olevan?" Haluatko elää niin kuin ne olisivat totta? Ja mitä olet valmis uhraamaan: mistä luopumaan ja mitä antamaan, jotta voisit elää ne todeksi?

Ole hyvä, Jumala antoi

Olen kotoisin Ivalosta ja onnekseni kuulun niihin ensimmäisiin ikäluokkiin, joilla oli mahdollisuus opiskella inarinsaamea A2-kielenä peruskoulussa. Opiskelinkin esi-isieni kieltä 2. luokalta lähtien ja kirjoitin inarinsaamen ylioppilaskirjoituksissa lyhyenä kielenä.

Uusia kieliä opiskellessa ei opi ainoastaan uutta sanastoa tai uutta kielioppia, vaan uuden tavan ajatella. Tutkijat ja filosofit eivät nimittäin ole onnistuneet löytämään ihmisiltä mitään sellaista salattua ja yhteistä 'sielun kieltä' josta käsin ihmiset yrittäisivät eri kielillä ilmaista itseään, tai jolle he yrittäisivät kuulemaansa ja lukemaansa 'kääntää', tai jolla Elon Musk yrittää telepaattisesti viestiä muille ihmisille ajatuksiaan ilman puhetta. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että ihmisen alitajunta hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan ensisijaisesti erilaisina (esisanallisilla) symboleina, joita mieli sitten pyrkii sanallistamaan sillä kielellä, jota ihminen on oppinut puhumaan. Voidaankin siis sanoa, että ihmisen mieli ymmärtää (alitajunnan) kokemuksia vasta, kun se on onnistunut sanoittamaan ne.

Kieli on siis tapa sanoittaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia, sekä jäsentää ihmisen kokemusmaailmaa. Mutta koska jokainen kieli (ja jokaista kieltä ympäröivä kulttuuri) on erilainen, niin myös jokaisen kielen tapa jäsentää todellisuutta on, jos ei nyt täysin erilainen, niin ainakin omanlaisensa. Niinpä vieraiden kielien oppiminen voi parhaimmillaan opettaa ihmistä hahmottamaan kokemusmaailmaansa (eli ajattelemaan) uudella tavalla.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä erilaisesta hahmottamisesta, jonka saamea opiskellessa opin, liittyy kiitollisuuteen ja siihen miten sitä osoitetaan. Suomenkielessä tuttu kolmen vuorosanan keskustelu "Ole hyvä", "kiitos" ja "ei kestä" osoittaa ja kuvaa vaatimattomuutta. Englannin kielessä sama keskustelu "please", "thank you" ja "you're welcome" taas kuvaa pikemminkin vieraanvaraisuutta. Sama keskustelu inarinsaameksi eroaa kuitenkin noista molemmista, sillä se päättyy ilmaukseen "Immeel addim", mikä tarkoittaa, "Jumala antoi".

Tuo ilmaisu kuvaa laajemminkin pohjoista elämänasennetta, josta uskon monen etelän ihmisenkin voivan oppia paljon hyödyllistä. Tuon elämänasenteen keskiössä ovat kiitollisuus ja riippuvaisuus Jumalasta. Vaikkei pohjoisen ihminen uskoisi Jumalaan, on hänen asenteensa elämään silti kiitollisuuden ja riippuvuuden läpäisemää: ne vain suuntautuvat eri tavalla, riippuen siitä mikä on se 'korkeampi' todellisuus, jonka henkilö kokee omaa olemassaoloaan todellisemmaksi. Vastaavasti kiittämätöntä elämän asennetta pidetään suurena syntinä ja paheena.

Mitä kaikkea tuo ilmaisu sitten viestii? Vastatessaan saamaansa kiitokseen 'Jumala antoi', tunnustaa sanoja että hän on vain antanut siitä, mitä Jumala on jo hänelle antanut. Hän tunnustaa, että kaikki apu tulee lopulta Jumalalta ja ettemme me ihmiset edes voi antaa kuin sitä, minkä olemme Häneltä jo saaneet. Hän myös julistaa kiitoksen antajalle, että vaikka tämä nyt kiittää häntä saamastaan avusta (tai ruuasta tai lahjasta), on hän itseasiassa saanut sen Jumalalta. Ja mikäli lahjan vastaanottaja joskus antaa lahjan eteenpäin, kutsuu lahjan antaja hänet toistamaan tämän rituaalin: vastaanottaja on nyt ikään kuin 'velvollinen' itsekin sanomaan saaneensa lahjan Jumalalta.

Voidaan myös ajatella, että näin sanoessaan avunantaja myös tavallaan suostuu Jumalan työvälineeksi: hän luovuttaa omat resurssinsa Jumalan käyttöön ja suostuu olemaan se väline, jonka kautta Jumala auttaa ihmisiä. Istuin kerran Ivalon-lennolla erään vanhan toimittajan vieressä, joka muisteli vanhoja juttukeikkojaan lappiin 70- ja 80-luvuilla. Hän muisteli, miten hänen kulkuneuvonsa oli kerran rikkoutunut ja miten eräs paikallinen mies oli pysähtynyt häntä auttamaan ja järjestänyt hänelle kyydin määränpäähän. Kun tämä lehtimies oli tarjonnut saamastaan avusta maksua, oli lapinmies kieltäytynyt sanoen, ettei hän tarvitse maksua: jos hän nyt tarjoaa apuaan, niin vastaistaisuudessa kun hän itse tarvitsee apua, hän tietää sitä myös saavansa. Tämä lehtimies kertoi tämän kertomuksen sellaisilla äänenpainoilla, että hän ilmeisesti oletti lapinmiehen puhuvan karmasta. Lappilaisena uskallan kuitenkin väittää, ettei kyseessä ollut niinkään usko mystiseen karmaan, kuin hyvin kouriintuntuva ymmärrys omasta riippuvuudesta Jumalan ja toisten ihmisten avusta. Lapinmies ymmärsi, että vain sellaisessa maailmassa, jossa ihmiset pysähtyvät auttamaan tuntemattomia avun tarvitsijoita, voi hän itse odottaa apua, kun hän sitä tarvitsee. Hän vain teki kaikkensa elääkseen sellaisessa maailmassa, jossa avun tarvitsija saa avun.