Mitä on mystiikka?

Kaikista maailman uskonnoista on aina löytynyt mystisiä suuntauksia ja niitä näyttää yhdistävän samankaltainen mystinen maailmankuva ja erilaiset mystiset kokemukset. Mystisen maailmankuvan olennainen osa on, että tämän aisteilla havaittavan todellisuuden lisäksi on olemassa aisteille näkymätön todellisuus, johon ihminen voi kuitenkin olla yhteydessä erilaisten mystisten kokemusten kautta. Mystisiä kokemuksia taas on monenlaisia, ja monia niistä yhdistää tietty 'sanoinkuvaamattomuus'. Meidän käsityskykymme ja kielemme ovat keskittyneet kuvaamaan ja käsittelemään tätä aisteilla havaittavaa todellisuutta, ja niinpä kokemus aistihavainnot ylittävästä todellisuudesta ylittää myös ihmisen kielen ja käsityskyvyn. Sanat yksinkertaisesti 'loppuvat kesken', koska ei ole olemassa sanoja kuvaamaan noita kokemuksia. Niinpä ei ole ihme, että sana 'mystiikka' tulee kreikan kielen sanasta μυω ['muo'], joka tarkoittaa vaikenemista.

Mystiikka on ollut kiinteä osa myös filosofiaa ja monet antiikin kreikasta tunnetut filosofit ovat antiikin aikana olleet jopa tunnetumpia mystikkoina, kuin filosofeina. Hyvänä esimerkkinä on matemaatikko Pythagoras, joka perusti yhden antiikin kreikan merkittävimmistä mystisistä koulukunnista. Sokrates oli vielä ajatuksiaankin tunnetumpi 'sokraattisesta menetelmästään', jolla hän pyrki saamaan kohtaamissaan ihmisissä aikaan syvällisen oivalluksen. Hänen oppilaansa Platon, jota pidetään koko länsimaisen filosofian merkittävimpänä ajattelijana, ja jonka perustamasta 'akatemiasta' koko akateeminen maailma lainaa nimensä, oli myös merkittävä mystikko. Platonin mystiikka on vahvasti läsnä mm. hänen kuuluisimmassa vertauksessaan luolasta. Tuo luolavertaus kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa luolana, jossa meidän aistihavaintomme ovat kuin epätasaiselle seinälle hiejastuvat kuvajaiset, jotka ovat vain varjoja 'todellisista muodoista'. Vertaus jatkuu kertomuksella miehestä, joka eräänä päivänä kykeni kiipeämään ylös luolasta ja kääntämään katseensa suoraan noihin 'todellisiin' muotoihin, sekä siihen valoon, joka tekee niiden varjot näkyviksi luolan seinillä. Lopuksi mies palaa takaisin luolaan auttaakseen myös muita tovereitaan ylös valoon, mutta ei kykyne kuvamaan sanoillaan sitä todellisuutta, jonka hän on kohdannut, vaan ainut mitä hän voi tehdä, on yrittää opastaa heitä nousemaan kanssaan takaisin ylös. Tämä luolavertauksen mies, ei ole vain kielikuva tai metafora, vaan se on itsessään yritys kuvata mystistä kokemusta, jota myös Platonin akatemian oppilaat tavoittelivat. 

Tämä filosofian ja mystiikan yhteys on ollut olemassa myös kritinuskossa sen alusta lähtien. Vaikka apostoli Paavali käyttää koko retorisen arsenaalinsa ja kaiken oppimansa filosofian perustellessaan roomalaisille mistä Jeesuksen evankeliumissa on kyse, niin hän myös todistaa omasta yliluonnollisesta kohtaamisestaan ylösnouseen Jeesuksen kanssa, kertoo miehestä joka on käynyt 'seitsemännessä taivaassa' ja kuullut sanoja, joita ei ihminen saa toistaa, sekä opettaa Pyhän Hengen armolahjojen käyttöä. Varhainen kristinusko oli mysteeriuskonto, jonka opettama mysteeri - Jeesuksen Evankeliumi - mahdollisti mystisen kokemuksen joka perustavanlaatuisesti muutti koko ihmisen olemuksen. Kristillinen teologia ja siitä ammentava metafysiikka ja filosofia kulkivat Euroopassa käsikädessä tämän evankeliumin mysteerin kanssa yli tuhat vuotta. 

Eurooppalaisen filosofian ja mystiikan tiet alkoivat erota vasta 1300-luvulta eteenpäin, kun filosofia alkoi kehittyä yhä analyyttisempaan ja objektiivisempaan suuntaan ja henkilökohtaisen kokemuksen (eli subjektiivisuuden) merkitys väheni. Tieteelliseen vallankumoukseen mennessä filosofia ja mystiikka olivat selvästi erillään, vaikka sekä Descartes että Newton olivat sekä tiedemiehiä, että mystikoita. Heidän mystiikkansa ja heidän tieteensä eivät vain enää keskustelleet keskenään, vaan he pitivät ne kirjoituksissaan visusti erillään. Kun mystiikka oli aiemmin kuvannut joidenkin totuuksien olevan ymmärrettävissä ainoastaan henkilökohtaisen muutoksen (eli subjektiivisten kokemusten) kautta, väitti uusi analyyttinen filosofia, että perimmäiset totuudet piti olla havainnoitsijasta riippumattomien menetelmien havaittavissa (eli objektiivisia). Niinpä syntyi syvä ristiriita kokemusperäisen, eli subjektiivisen tiedon ja toisaalta analyyttisen, loogiseen päättelyyn perustuvan 'objektiivisen' tiedon välille, joka vaivaa niin sekulaaria kuin kristillistä kulttuuriamme vielä tänäkin päivänä. 

Tuo ristiriita näkyy mm. tieteellisessä maailmankuvassa, joka kyllä kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti miten maailma toimii, mutta jokainen joka yrittää sillä perusteella tehdä johtopäätöksiä siitä miten ihmisen pitäisi maailmassa toimia, törmää päätäpahkaa Humen giljotiiniin. Tuo ristiriita näkyy myös modernissa pappiskoulutuksessa, jossa yliopistojen teologiset tiedekunnat kyllä opettavat tulevia pappeja kreikan kieliopissa, dogmatiikan historiassa ja historialliskriittisessä tekstianalyysissä, mutta ei tee mitään kasvattaakseen oppilaita hengelliseen paimenuuteen. Edes kaikkein konservatiivisimmat fundamentalistit eivät ole tältä turvassa, sillä iso osa heistäkin allekirjoittavat tuon analyyttisen filosofian keskeisen väittämän, että (kaikki teologinen) totuus on saavutettavissa objektiivisin menetelmin, kun he tavoittelevat täysin aukotonta, kaikenkattavaa ja ristiriidatonta teologiaa.

Niinpä tässä analyyttisen totuuskäsityksen kyllästämässä maailmassa saattaa aito mystiikka näyttäytyä jopa shokeeraavana. Näin voisin kuvata omaa ensireaktiotani törmättyäni parikymppisenä ensimmäisen kerran tähän venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin lausahdukseen: 

"Minä olen rakastunut Kristukseen. Jos joku todistaisi minulle, että Kristus on totuuden ulkopuolella, jäisin mieluummin Kristuksen kuin totuuden seuraan."

Tämä Dostojevskin lausahdushan on suorastaan skandaali! Eihän kukaan, joka haluaa pitää yllä minkäänlaista julkista uskottavuutta, voi mennä tällaista ääneen sanomaan. Tällaisen lausunnon kuultuaan moderni rationaalinen ateisti tuskin tarvitsee enempää perusteluja kannattaa kristinuskon siirtämistä peruskoulun opetussuunnitelmasta mielenterveyden tautiluokituksiin. Ja kaltaiseni Raamattunsa vakavasti ottava herätyskristitty jää hämmentyneenä ihmettelemään, että miten kukaan järkevä kristitty voi tällaista edes ehdottaa. Onhan Jeesus sanonut olevansa itse totuus, niin miten hän voisi mitenkään olla sen ulkopuolella. Yhtä hyvinhän Dostojevski voisi teoretisoida neliön muotoisesta ympyrästä!

Mutta mitä pidempään tuosta alkushokista on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, ettei mystiikka suinkaan ole järjetöntä, vaan itseasiassa uskolle välttämätöntä. Mutta sen lisäksi, että se on välttämätöntä uskolle, on se välttämätöntä mille tahansa maailmankatsomukselle, jolle ihminen haluaa rakentaa elämänsä. 

Mitä Dostojevski sitten oikeastaan sanoo? Tottakai Dostojevskikin kristittynä tiesi, mitä Jeesus itsestään sanoi. Hän ei siis yrittänyt väittää että Kristus olisi 'totuuden ulkopuolella'. Sen sijaan hän sanoo, että hänen uskonsa Kristukseen ei perustu millekään vastaansanomattomalle ja täydelliselle väitteiden ja todisteiden ketjulle, vaan siihen että hän on 'rakastunut Kristukseen'. Ja 'rakastuminen' ei ole mikään päättely- tai todisteluketju, vaan ihmisen kokemusmaailmasta nouseva tila, joka määrittelee hänen suhteensa, ei ainoastaan tuon rakkauden kohteeseen, vaan koko ihmisen ympäröivään todellisuuteen. Kristuksen tunteminen ei ole saavutettavissa minkään 'objektiivisen metodin' kautta, vaan 'Kristukseen rakastuminen' kautta, joka siis on ihmisen kokonaisvaltaisesti muuttava mystinen kokemus.

Ja näin on minkä tahansa maailmankatsomuksen kanssa, jolle ihminen pyrkii rakentamaan elämänsä: sen on perustuttava jollekin syvemmälle kuin vain joukolle loogisia väittämiä. Muutoin se on jokaisen uuden ajatuksen heiteltävissä ja horjutettavissa. Apostoli Paavalin sanoin sellainen ihminen 'on kaikkien opin tuulten viskeltävissä'. Maailmankuvan on perustuttava jollekin, joka määrittää koko ihmisen kokemusmaailman suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tarvitaan jotain joka ei ole analyyttistä filosofiaa, vaan mystiikkaa.

Mutta miksi mystiikka sitten on välttämätöntä? Tätä avatakseni joudun lainaamaan toista 1800-luvulla elänyttä kristittyä mystikkoa, filosofi Søren Kierkegaardia ja hänen esittämäänsä kritiikkiä filosofi Hegelin ajatuksia kohtaan. "Hegel rakensi täydellisen systeemin. Sitten hän laski sen kädestään ja istui sen viereen, koska ei voinut elää siinä". On olemassa sellaisia sisäisesti ristiriidattomia päättelyketjuja ja 'todisteluja', joita me emme kykene kumoamaan tai näyttämään vääräksi, mutta jotka meidän on silti hylättävä, koska 'emme voi elää niissä'. Ne voidaan rakentaa luonnontieteellisistä faktoista, psykologisista tai poliittisista teorioista tai jopa Raamatun jakeista. Mutta ehkäpä parhaimpana esimerkkinä ovat klassiset Zenonin paradoksit, joista tunnetuinta on versioitu moniin lasten satuihin. 

"Olipa kerran vikkelä jänis, joka asui metsässä. Vikkelä jänis oli koko metsän nopein eläin. Yksikään metsän eläin ei ollut yhtä nopea kuin se ja niinpä jäniksellä oli tapana kehuskella nopeudellaan kaikille metsän eläimille ja haastaa heitä kilpasille. Mutta koska kaikki metsän eläimet tiesivät vikkelän jäniksen olevan metsän nopein eläin, ei kukaan koskaan uskaltanut vastata haasteeseen. 

Mutta eräänä päivänä vikkelä jänis kohtasi päättäväisen kilpikonnan. Tapansa mukaisesti vikkelä jänis alkoi taas rehvastella. "Minä olen tämän metsän nopein eläin! Etpä uskalla lähteä kanssani kilpasille!" Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Se vastasi pelottomasti haasteeseen: "Kyllä minä voin lähteä kanssasi kilpasille. Juostaan kilpaa täältä metsän laitaan. Anna vain minulle 10 askeleen etumatka, niin minä kyllä voitan sinut." Jänis oli innoissaan kun vihdoin joku uskalsi lähteä hänen kanssaan kilpasille ja voitonvarmana hän suostui ehdotukseen. Olihan hän niin paljon nopeampi kuin jänis, ja matkaa metsän laitaan oli ainakin 200 askelta. Se otti 10 askelta taaksepäin ja pyysi puunoksalla istuvaa korppia lähettämään heidät matkaan. Ja niin korpin raakaisusta jänis lähti innoissaan juoksemaan kilpikonnaa kiinni.

Mutta jänispä ei tuntenut päättäväistä kilpikonnaa. Kilpikonna nimittäin tiesi, että ohittaakseen hänet, jäniksen piti ensin juosta se 10 askelta, joka hänellä oli etumatkaa. Sillä aikaa päättäväinen kilpikonna ehtisi liikkua vähän matkaa eteenpäin. Niinpä jäniksen olisi jälleen kilpikonna ohittaakseen ensin liikuttava sinne, minne kilpikonna oli ehtinyt liikkua. Mutta sillä välin kilpikonna ehtisi liikkua taas vähän matkaa eteenpäin. Kilpikonna tiesi, että vain siinä tapauksessa jos hän pysähtyisi, voisi jänis hänet saavuttaa. Mutta niin kauan kuin hän vain päättäväisesti jatkaisi liikkumista eteenpäin, ei jänis voisi häntä ohittaa. Ja niin kävi, ettei jänis voinut ohittaa päättäväistä kilpikonnaa, vaan lopulta kilpikonna voitti juoksukilpailun."

Tämä tarina on siis oma mukaelmani filosofi Zenonin paradoksista "Akhilleus ja kilpikonna", jonka tarkoitus oli osoittaa, että liikkuvan kohteen ohittaminen oli mahdotonta. Se on yksi paradokseista, joilla Zenon pyrki osoittamaan kaiken muutoksen, myös liikkumisen, olevan mahdotonta. Liikkeelle lähtemisen ja perille saapumisen mahdottomuuden Zenon osoitti 'Dikotomia' paradoksillaan. Saapuakseen perille, Zenon argumentoi, on henkilön ensin päästävä puoleen väliin matkaa, jolloin hänellä on vielä puolet matkasta jäljellä. Ja liikkuakseen tuon loppumatkan, on henkilön ensin liikuttava tuon loppumatkan ensimmäinen puolikas. Koska näitä matkan puolikkaita, joita henkilön on vielä kuljettava saapuakseen perille, on ääretön määrä, vaatii matkan loppuun saattaminen äärettömän määrän liikkumisia. Ja aivan samoin kuin ihminen ei voi kerätä ääretöntä määrää kiviä, ei ihminen voi myöskään liikkua äärettömän montaa matkaa. Niinpä perille pääseminen on loogisesti mieletöntä. Tämän jälkeen Zenon huomautti, että itseasiassa tämä sama ongelma tulee vastaan jo liikkeelle lähdettäessä. Ennen kuin kulkija on voinut edes saapua puolimatkaan, hänen on ensin täytynyt liikkua neljännesmatkaan. Mutta ennen neljännes matkaa, hänen on täytynyt liikkua yksi kahdeksasosa matkaan ja niin edelleen. Koska jokainen matka, jolle liikkuja yrittää lähteä, sisältää aina äärettömän määrän näitä 'ensimmäisiä puolikkaita', ei hän voi koskaa edes aloittaa ensimmäistä matkaansa, koska sitä ensimmäistä etappia ei voi määrittää. Niinpä liikkeelle lähteminenkin on loogisesti mieletöntä. 

Huomionarvoista on, että näille Zenonin liikettä käsitteleville paradokseille ei ollut matemaattisesti tyydyttävää ratkaisua yli 2000 vuoteen. Vasta Leibnizin kehittämä differentiaalilaskenta mahdollisti edes alustavasti tyydyttävän matemaattisen tavan kuvata liikettä äärettömän pienten liikkeiden sarjana. Mutta senkin jälkeen kesti vielä yli 200 vuotta, että matematiikan ja fysiikan perustukset saatiin niin hyvään kuntoon, että paradoksin voitiin katsoa olevan oikeasti ratkaistu. 

Mutta olivatko sitten kaikki filosofit vakuuttuneita Zenonin väittämästä, että liike on mahdotonta? Olihan hän tarjonnut väitteidensä tueksi 'kumoamattomat' loogiset todisteet. Oliko vuosien 440 BC ja 1675 AD välisenä aikana 'rationaalisin' maailmankatsomus Parmenideen monismi, jota Zeno edusti? Vastaus molempiin kysymyksiin on ei. Zenonia ei muisteta siksi että hän onnistui paradokseillaan todistamaan kaikille, että liike ja muutos ovat 'totuuden ulkopuolella', vaan koska ihmisiltä kesti yli 2000 vuotta näyttää miksi hän alunperinkin oli väärässä. Tuon väliajan he joutuivat vain toteamaan kuten Kierkegaard myöhemmin hegeliläisyydestä: tuossa systeemissä ei ihminen voi elää.

Uusi aika, uusi henki?

Thalian peili: näkymä toiseen todellisuuteen.

Koronapandemian aiheuttamien kokoontumisrajoituksien päättyminen 1.10. puolentoista vuoden rajoitusten jälkeen tuotti suurta toiveikkuutta ja iloa. Mm. Laura Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, että kokoontumisrajoitusten purkaminen aloittaa uuden ajanlaskun. Näin tavallaan onkin, sillä eihän Suomen historiassa ole ollut vastaavia kansalaisvapauksia rajoittavia toimia tai yleiselle terveydelle yhtä suurta uhkaa sitten 2. Maailmansodan. Sodan, joka loppui jo 76 vuotta sitten. Tuskinpa lokakuun ensimmäisestä päivästä kuitenkaan muodostuu samanlaista vedenjakajaa kuin vaikka Aselevon päivä 11.11. keski-euroopassa. Ei pelkästään sen vuoksi, että eihän tämä nyt mitään oikeaa sotaan verrattuna ollut, mutta erityisesti sen vuoksi, että siinä missä aselepo oikeasti voi alkaa klo 11:00, ei epidemia lopu sen enempää käskystä kuin sopimuksestakaan. Tauti ei katoa kerralla, vaan se hiipuu pikku hiljaa, jättäen jälkeensä huolen ja epäilyksen, että onko se nyt aivan varmasti ohi. Todellisuudessa kestää pitkän aikaa että yhteiskunnan arki palaa oikeasti normaalin ilman, että epidemian paluun uhka kummittelisi kaiken toiminnan yllä.

Mutta vaikka epidemian varjo roikkuu edelleen raskaasti kaiken tekemisen yllä, monet silti aloittivat koronan jälkeisen ajan 1.10 tai sitä seuranneena viikonloppuna. Meistä varmasti jokainen tulee muistamaan mihin yleisötilaisuuteen osallistui ensimmäisenä epidemian jälkeen, kun yleisörajoituksia ei enää ollut, ja väkeä oli ensimmäistä kertaa koolla ilman rajoituksia. Omalla kohdallani tuo ensimmäinen yleisötapahtuma oli Juha Jokelan  "Dosentit" näytelmä Kansallisteatterissa ja siitä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa siitä lyhyen arvion ja analyysin.

Viiden tähden esitys

Juha Jokelan käsikirjoittama ja ohjaama Dosentit on akateemiseen maailmaan sijoittuva aikalaisdraama. Näytelmä on kantaesitetty vasta 15.9.2021, eli siinä vaiheessa kun itse kävin näytelmän katsomassa 2.10., oli näytelmä ollut ohjelmistossa vasta reilut kaksi viikkoa. Kyseessä olikin sekä näytelmän että koko teatterin ensimmäinen esitys täydelle yleisölle. Näytöksen alkukohtauksen esitti Kansallisteatterin päävahtimestari, jonka tehtävänä oli muistuttaa edelleen voimassa olevista turvajärjestelyistä, vaikka suoranaisista yleisömäärärajoituksista oltiinkin jo luovuttu. Hän toivotti myös yleisön tervetulleeksi ja kertoi iloitsevansa nähdessään salin täynnä ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen. Lippuja oli päivän esitykseen myyty yli 600 kappaletta, kun edellispäivän esityksissä yleisöä oli ollut vasta noin 200. Ensimmäiset suuret aplodit yleisöltä kuultiinkin jo ennen varsinaisen näytelmän alkua.

Kun sitten päävahtimestarin jälkeen lavalle saapui pääosaa esittävä Ria Kataja, oli yleisö jo valmiiksi otettu mukaan näytelmään ja neljäs seinä pystytettiin tukevasti salin takaseinälle viimeistään siinä vaiheessa, kun Kataja asteli lavalla olevan puhujakorokkeen taakse, esitteli itsensä sosiaalipsykologian professori Johanna Virtaseksi ja toivotti yleisön tervetulleksi epämääräisesti nimettyyn seminaariin, jossa hän esittelisi tutkimusprojektiaan yliopistonsa huonon työilmapiirin taustoista. Esitelmän aikana Virtanen esittelee tutkimusprojektinsa, sen taustat, käytetyt teoriat sekä menetelmät. Mutta humanistisille tutkimusaloille ominaisesti Virtanen ei kerro vain tuloksiaan, vaan myös seikkaperäisesti sen ajatusprosessin joka on hänet näihin tuloksiinsa ja johtopäätöksiinsä johtanut. 

Tuo ajatusprosessi, sen vaiheet ja muotoutuminen esitetään yleisölle takaumina ja niinpä seminaariesitelmästä muotoutuu koko näytelmän yhteenkokoava elementti. Virtasen esitelmä, sen teoreettinen tausta-aineisto sekä yhteiskunnalliset analyysit, toimivat johdantona jokaiseen yksittäiseen kohtaukseen ja jokainen kohtaus myös saumattomasti palaa tuohon analyysiin. Pääsemme seuraamaan tutkimusprojektia aina ensimmäisistä hataroista pohdinnoista aina tulosten julkistamisen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin reaktioihin asti. Näemme kuinka tutkimuskysymykset, tutkimusryhmä ja -rahoitus muotoutuvat projektin aikana ja minkälaisissa ristipaineissa tieteentekijät kaiken tämän keskellä työtään tekevät. Miten pitää työ- ja yksityiselämä erillään, kun on tieteentekijä jonka tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti merkittävä? Ja kun tutkimusaiheena on 2010-luvulla aloitettu yliopistouudistus ja sen vaikutukset tutkimushenkilökuntaan, eli introspektiivi omaan tekemiseen ja sen taustoihin, syntyy kokonaisuus joka on tarkkanäköinen ja monitahoinen kuvaus tieteentekemisestä, väkevä puolutuspuheenvuoro tieteen vapaudelle ja mitä terävin kritiikki niitä kehityskulkuja kohtaan, jotka viimeisen vuosikymmenen aikana ovat tieteentekemisen vapautta Suomessa kaventaneet.

Erityismaininta on annettava Ria Katajan roolisuoritukselle vaativassa Johannan Virtasen roolissa. Johannan hahmo on koko ajan tapahtumien keskiössä ja nimenomaan Katajan roolisuoritus herättää henkiin Jokelan tekstin ja kantaa koko näytelmää. 

Myös kansallisteatterin iso lava pääsee näytelmässä oikeuksiinsa. Vaikka päälavasteet ovat pelkistettyjä ja ensisijaisesti temaattisia, ne muuntuvat valaisu- ja projektoriefekteillä sekä huonekalujen siirroilla saumattomasti milloin yliopiston rotunda kirjastoksi, lounaskahvilaksi, toimistoksi, päähenkilömme kodiksi tai kaupungin katukahvilaksi. Ohjaaja ottaa kaiken irti lavasteistaan ja siirtymistä näiden kuvitteellisten tilojen välillä. Lavasteet muuntuvat myös virtuaaliympäristöksi, televisio-studioksi tai vaikka sosiaalisen median kuvavirraksi. Näytelmän loppupuolella näemme koko maailman kääntyvän nurin, kun suuret lavasteet käännetään uuteen asentoon ja jo monesta kohtauksesta tutuksi käynyt Johannan kotikin on kalustettu lavalle aivan väärään asentoon.

"Dosentit" on upea kokonaisuus ja näytelmä oli selvästi valinnut yleisönsä, sillä väliajalla saattoi kuulla monien akateemistaustaisten ihmisten ihastelevan näytelmän samaistuttavuutta. Näytelmän jälkeen yleisö taputti näyttelijät kolmesti uudelleen lavalle ja paikalta poistui silminnähden vaikuttunut yleisö. Voin itsekin lämpimästi suositella näytelmää lukijoilleni ja suuren kysynnän vuoksi näytelmälle näyttää järjestyneen lisänäytöksiä, joihin on edelleen lippuja saatavilla.

Väkevää yhteiskunnallista analyysiä teatterin keinoin

Mutta nyt blogini vakituisempi lukija saattaa jo pohtia, että miksi kirjoitan uskoa käsittelevässä blogissani näin tarkkaan 'sekulaarista' näytelmästä. Syy ei ole (pelkästään) se, että olen tunnetusti huono rajaamaan mitä teatteriesityksestä pitäisi kertoa. Sen sijaan näytelmän käsittelemät teemat jäivät puhuttelemaan minua syvästi ja ainakin minulle se puhuu syvästi tämän ajan hengestä, jota kutsuisin hengelliseksi lukutaidottomuudeksi. Mutta avatakseni tätä näkökulmaa, minun on ensin käsiteltävä neljää näytelmän pääteemaa.

Yksilön autonomia

Näytelmän ensimmäinen suuri teema on autonomisuus. Johannan tutkimusten tutkimusaineistona on yliopiston henkilökunnan työtyytyväisyyskyselyjen tulokset ja niistä heijastuva kokemus autonomian vähenemisestä. Yksi merkittävimpiä henkisen hyvinvoinnin lähteitä ihmiselle on kokemus autonomiasta, eli mahdollisuudesta vaikuttaa omaan tekemiseensä ja toimimiseensa. Mahdollisuus toimia omaehtoisesti. Tämä toimijuuden kokemus on niin merkittävä osa ihmisen henkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä, että sen puute on taustalla merkittävässä osassa diagnosoituja mielenterveysongelmia.

Instituution autonomia

Toinen suuri teema näytelmässä on tämän yksilön kokeman autonomian laajentaminen yhteisöjen ja insituutioiden autonomiaan, Johannan tutkimuksen tapauksessa tieteen ja tieteentekemisen autonomiaan. Minkä tekijöiden pitäisi motivoida tieteen tekemistä? Onko 'tuloksellisuus', 'vaikuttavuus', 'innovatiivisuus' tai peräti 'kaupallistettavuus' pätevä syy tehdä ja rahoittaa tiedettä. 

Näytelmän Johanna on itse idealistinen humanisti, joka haluaa tehdä tiedettä tieteen itsensä vuoksi. Hän tuntee olevansa osa tieteentekijöiden historiallista jatkumoa, jatkavansa heidän aloittamaansa totuuden etsimisen perintöä ja olevansa näin osa jotain itseään suurempaa. Tähän tieteen tekijöiden suureen jatkumoon hän haluaa myös oppilaansa tuoda sisään ja näin syntyvän elävän tiedeyhteisön tulisi omasta perinteestään ja lähtökohdistaan käsin löytää ne aiheet joita tutkitaan. Hän kokee, että kaikkien 'ulkopuolisten' asettamat tavoitteet loukkaavat tuota tiedeyhteisön autonomiaa ja jopa yliopiston johdon ohjaus voi olla välineenä tuossa loukkauksessa. Tämä pätee myös tutkimustuloksiin. Tutkimustulosten hyöty tutkijalle on yksinkertaisesti siinä, että se kasvattaa tieteen tutkimien asioiden kenttää. Tulosten suora hyödyntäminen on taas muiden kuin tiedeyhteisön tehtävä.

Ideologinen konflikti

Näytelmän kolmas teema on ideologiset konfliktit. Ideologisten konfliktion analysointi on aloitettava Jurgen Habermasin 'julkisen sfäärin', 'julkisen tilan' tai yksinkertaisimmin vain 'julkisuuden' käsitteellä. Suomenkielisen wikipedian mukaan kyseessä on "diskursiivinen tila, jossa yksilöt ja ryhmät kokoontuvat keskustelemaan yhteisistä kiinnostuksen aiheista ja, missä mahdollista, muodostamaan yhteisen mielipiteen". Ideologiset konfliktit käydään demokratiassa pääasiallisesti tällä areenalla, joten Johanna päättää tutkia, minkälaista 'julkista puhetta' yliopistosta käydään. 

Toinen tärkeä käsite, johon Johanna tutkimuksessaan tukeutuu, on filosofi Luwig Wittgensteinin esittelemä näkemys kielestä välineenä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Wittgensteinin mukaan kieli saa merkityksensä siitä toiminnasta, jonka osana sitä käytetään. Tätä toimintaa, jossa kieli elää, Wittgenstein kutsuu 'kielipeliksi' (saks. Sprachspiel), jossa sana 'peli' pitää ymmärtää siinä laajemmassa merkityksessä, jossa sitä käytetään esimerkiksi sanoissa 'soittopeli' tai 'kellopeli' (kaikki lainoja saksasta). Tutkimuskysymys on, miten se tapa miten yliopistosta, tieteestä ja tutkimuksesta puhutaan 'julkisessa tilassa', kertoo siitä miten ymmärrys näiden asemasta ja tehtävästä on muuttunut. Tai vaihtoehtoisesti, miten sitä pyritään muuttamaan. Tutkimus pyrkii myös jäljittämään, minkälaisista ideologioista nämä uudet käsitteet nousevat, minkälaisesta 'kielipelistä' ne kertovat ja näin tekemään yliopistojen suunnasta käytävän ideologisen konfliktin näkyväksi.

Valta ja vallankäyttö

Näytelmän viimeinen ja syvin teema on valta ja vallankäyttö. Tutkimusaiheensa yhteiskunnallisen tärkeyden vuoksi Johanna huomaa joutuvansa erilaisten vaikutusyrityksien kohteeksi projektin alusta alkaen, joka kärjistyy tutkimustulosten julkaisua seuranneessa julkisessa keskustelussa. Johanna huomaa joutuneensa vallankäytön kohteeksi, ja niinpä hän esittelee tutkimuksensa viimeisen teoreetikon: ranskalaisfilosofin ja katolisen mystikon Simone Weilin ja tämän "Ilias eli väkivallan runoelma" esseen.

Esseessään Simone Weil kuvaa miten väkivalta riisuu kohteensa toimijuudesta muuttaen tämän aktiivisesta toimijasta toiminnan kohteeksi (eli subjektista objektiksi). Tämä ei toki ole varsinaisesti uusi havainto, mutta se mikä Weilin esseestä tekee niin merkittävän, on hänen havaintonsa siitä, että näin käy myös väkivallan tekijälle. Väkivalta on voima, jolla on omat lainalaisuutensa, ja henkilö joka antautuu väkivaltaa käyttämään, menettää oman toimijuutensa, koska hän sen jälkeen joutuu toimimaan noiden väkivallan lakien mukaan. Tutkimuksessaan Johanna ehdottaa, että Weilin ranskankielinen termi 'la force' voitaisiin kääntää väkivallan lisäksi myös 'valtana' ja analyysi laajentuu laajemmin vallankäyttöön.

--- Seuraava kappale sisältää vakavan juonipaljastuksen ---

Ratkaiseva käänne kertomuksessa tulee, kun Johanna omaa toimijuuttaan suojellakseen, alkaa puolustautua kokemaltaan vallankäytöltä käyttämällä omaa valtaansa. Tapahtumat ajavat hänet tilanteeseen, jossa hän havahtuu tuon ainoan puolustuskeinonsa itsessään vievän hänen omaa toimijuuttaan. Suojautuakseen päätymästä vain toisten ihmisten vallankäytön kohteeksi, Johanna tulee luovuttaneeksi oman toimijuutensa rippeetkin omalle vallankäytölleen. Hän havahtuu olevansa vain väline vallankäytössä ilman lainkaan omaa toimijuutta, ja hän romahtaa.

--- juonipaljastukset loppuvat ----

Näytelmän sekulaari maailma

Dosentit näytelmä sijoittuu sekulaariin tilaan: tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun areenalle.

Mikä minua sitten näytelmässä niin kovasti kuohutti, että minun piti siitä yli 26 000 sanan analyysi kirjoittaa? Koin valtavaa ristiriitaa Jokelan tekstin täydellisen sekulaarisuuden ja toisaalta näytelmän suorastaan ylitsepursuavan henkisyyden välillä. 

Jokelan teksti on täysin sekulaari. Näytelmän kehyskertomus, Johannan esitelmä tutkimuksestaan pidetään 'julkisessa tilassa', joka suomessa on sekulaari. Sen lisäksi hänen esitelmänsä pohjautuu tieteelliselle tutkimukselle, toiminnalle joka on vielä korostetun sekulaari. Koska yliluonnollisesta ei määritelmän mukaisesti voi saada mitään varmaa tietoa luonnollisin keinoin, pitäytyvät tieteet (olosuhteiden pakosta) instrumentaalisessa ateismissa. Mitään yliluonnollista ei edes harkita selitykseksi tai tutkimuksen aiheeksi. Niinpä jopa katolisena mystikkona tunnetun Simone Weilin ajatuksia lainattaessa pitäydytään tiukasti sekulaarissa, psykososiaalisessa analyysissä, ja Weilin ajatusten mystinen ulottuvuus ohitetaan vähin äänin. 

Myös yksityiselämässään Johanna elää selkeän sekulaaria elämää. Näemme näytelmän aikana Johannan kotioloissa teini-ikäsen pojan äitinä, koronan vuoksi rakkaastaan pitkiä aikoja erossa olevana eronneena naisena, sekä elämänsä syvimmissä vesissä uivana yksinäisenä naisena, mutta missään vaiheessa emme näe vilaustakaan mistään tuonpuoleisesta todellisuudesta. Edes lainatessaan Lutherin kuuluisaa omenapuu vertausta ilmastoahdistuksesta kärsivälle pojalleen, ei Johanna onnistu antamaan sille mitään ajallisen ja sekulaarin elämän ulkopuolista merkitystä.

Mutta samaan aikaan teatteriesitys suorastaan huokuu henkeä. Mutta ennen kuin voin käsitellä tätä tarkemmin, joudun ensin kertaamaan, mikä henki oikeastaan on.

Henki liikuttaa

Kristinuskon perinteinen ihmiskäsitys on, että ihminen on ruumis, sielu ja henki. Ruumis on meidän kehomme ja sielu meidän sisäinen tunne-elämämme. Henki on taas se, mikä meidän sieluamme ja ruumistamme liikutta. Samoin kuin 'tuulen henki' liikuttaa puita ja 'veden henki' lähteen vettä, liikuttaa henki myös ihmisen ruumista ja sielua. Tuo henki voi olla joko ihmisen oma henki, tai jokin muu henki.

Ihmisen henki on siis meidän tietoisuutemme joka liikuttaa meidän ruumistamme, ja meidän luovuutemme, joka yrittää ilmaista ja sanoittaa meidän sielumme syvyyksiä sekä meidän älymme, joka yrittää luoda abstrakteja käsitteitä meidän kokemusmaailmastamme. Niinpä meillä on kielessämme sellaisia ilmauksia kuin 'henkinen jaksaminen' tai 'henkiset voimavarat' jotka kuvaavat ihmisen mahdollisuuksia ylläpitää ruumiin jaksamista ja selvitä tunne-elämän myrskyistä. Tieteen ja taiteen tuotoksista puhutaan taas 'hengen tuotoksina'.

Mutta henki on jotain muutakin kuin moderni ymmärrys ihmisen psyykkeestä. Henki on myös se taso, jolla ihminen on yhteydessä toisiin ihmisiin. Ja kun ihmiset kokoontuvat yhteen jonkin yhteisen asian äärelle, syntyy 'hengenyhteys': todellisuus joka ylittää jokaisen yksittäisen ihmisen oman psyykkeen, mutta samalla vaikuttaa heihin jokaiseen. Syntyy 'yhteishenki', jonka voi havaita seurakunnan lisäksi esimerkiksi työpaikalla, koululuokassa, urheilujoukkueessa tai harrastekerhossa: missä tahansa, missä ihmiset kokoontuvat yhteen.

Moderni ihminen haluaisi ajatella ihmisen mielen olevan sillä tavalla 'suojattu', etteivät siihen voi ulkopuolelta vaikuttaa sen enempää hyvät kuin pahatkaan henget. Mutta koska näin ajatellaan, niin modernin ihmisen on täytynyt myös patologisoida sellaiset käsitteet kuin 'joukkopaniikki' tai 'joukkopsykoosi', eli tilanteet jossa ihminen selvästi toimii osana joukkoa ja jossa joukon toiminta ohjaa yksilön toimintaa. Kuitenkin jo näiden sanojen olemassaolo kertoo, että tämä kuvaamani 'hengenyhteys' on mitä suurimmassa määrin olemassa olevaa todellisuutta.

Hengen täyttämä teatteri

Sekulaari kulttuuri haluaisi pitää kaiken yliluonnollisen pois julkisesta tilasta. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomissa voidaan kirjoittaa kyllä papin työstä ja jopa ajatuksista, mutta näkökulman pitää olla täysin sekulaari. Teologiaa ei saa näkyä ja julkinen foorumi ei ole oikea paikka käydä teologisia keskusteluja. Tämän keskellä onkin hämmästyttävää, että teatterit saavat ylipäänsä olla auki tässä sekulaarissa ajassa. Ne nimittäin suorastaan pursuavat henkeä. 

Teatteritaide on nykykäsityksen mukaan 'kehittynyt' uskonnollisista rituaaleista ja riiteistä, ja nykyteatterinkin osallistava suuntaus hakee aktiivisesti inspiraatiota alkuperäiskansojen uskonnollisista riiteistä. Ja vaikka antiikin kreikkalaisten näyttämötaide ulkoisesti muistuttaa jo enemmän nykyisen kaltaista teatteria kuin kulttimenoja, niin ei ole mitenkään yksiselitteistä, että niihin osallistuminen olisi nähty olennaisesti vähemmän 'uskonnollisena' tai profaanimpana. Näytelmien teemat olivat täynnä jumalia ja kohtaloita (kreikkalaisen uskonnollisuuden merkittävimpiä elementtejä) sekä niiden viskelemiä ihmisiä. Näyttämöillä oli yleensä takaseinänä puolikaari, jonka yläosa kuvasi Olymposvuorta ja siellä asuvia jumalia. Tuon puolikaaren takaa sitten jumalat saattoivat laskeutua näyttämölle ilmoittamaan jumalisen ilmestyksen näytelmä loppuratkaisuun (Deus ex machina). Tästä muistona modernin ajan teatterirakennuksissakin käytetään paljon kupoleita, jotka jo muinaisissa temppeleissä edustivat taivasta ja jumalten asuinsijoja. Myös Kansallisteatterin päänäyttämön kattokupoliin on maalattu tällainen ikkuna jumalten maailmaan: Yrjö Ollilan maalaama "Thalian peili", joka esittää näkymää kreikkalaisen komedioiden ja teatterintekijöiden muusan, Thalian peilistä.

Entäs sitten teatteriesitys? Eivätkös näytelmän käsikirjoitus, lavastus ja puvustus ole kaikki 'hengentuotoksia'? Eivätkö näyttelijät, lavateknikot, sekä valo- ja ääniteknikot tule kaikki yhteen luomaan jotain itsensä ylittävää todellisuutta: teatteriesitystä? Sanotaan, että näytelmä 'herää eloon' näyttämöllä ja eikö se nimenomaan tarkoita, että ihmiset kokevat hengenyhteyttä näytelmän hahmojen ja tapahtumien kanssa? Minkä kanssa he tuntevat tuota yhteenkuuluvuutta kun hahmot ja tapahtumat eivät ole 'todellisia'? 

Dosentit näytelmässä tämä 'hengenyhteys' yleisön kanssa luotiin jo alkukohtauksessa, kun 'neljäs seinä' siirrettiin salin takaseinään ja yleisö otettiin mukaan luomaan esitystä? Tarkemmin ajatellen se luotiin jo siinä esinäytöksessä, kun liikuttunut päävahtimestari iloitsi näkevänsä hänelle niin rakkaan päänäyttämön salin jälleen täynnä väkeä? Eikö hän siinä kutsunut meidät kaikki iloitsemaan kanssaan täydestä salista ja näin luonut sen hengen, jossa varsinainen esitys sitten alkoi? Ja jos oikein mietitään sitä todellisuutta, jossa henki liikuttaa ihmisen ruumista ja sielua, niin mistä ne päävahtimestarin saamat 'spontaanit aplodit' oikein tulivat? Mikä sai ihmiset taputtamaan? Mikä 'henki' liikutti meidän käsiämme?

Dosentit näytelmän hengelliset teemat

Teatteritaide, teatterirakennus, teatteriesitys ja aivan erityisesti tämä "Dosentit"-näytelmän esitys ovat siis täynnä henkeä. Mutta myös "Dosentit"-näytelmän teemat ovat vähintään yhtä hengen täyttämiä, vaikka teksti tekeekin parhaansa pysyäkseen sekulaarissa sfäärissä.

Hengellisesti vapaa ihminen

Näytelmän ensimmäinen teema oli autonomisuuden kokemus ja sen yhteys mielenterveyteen. Kävin jo ylempänä läpi miten mielenterveys on osa henkistä hyvinvointia, ja henkinen hyvinvointi on mitä suurimmassa määrin henkinen asia. Toisaalta myös kysymys ihmisen autonomisuuden kokemuksesta, eli kokemuksesta että hän voi itse vaikuttaa omaan tekemiseensä, on itseasiassa hengellinen kysymys. Mitä nimittäin ovat ne ulkoiset voimat, jotka rajoittavat ihmisen autonomiaa? Eikö silloin ole kysymys siitä, että ihminen kokee, että se henki, joka häntä liikuttaa ei ole hänen omansa, vaan jonkin ulkopuolisen.

Hengenyhteys

Toisena teemana oli tieteen autonomia, ja mihin sen pitäisi perustua. Kun Johanna kuvaa liittyvänsä tutkijana jo häntä edeltäneiden tieteentekijöiden jatkumoon, niin mistä muusta hän puhuu kuin hengenyhteydestä? Vielä 100 vuotta sitten monet tieteentekijät itse käyttivät sanaa Henki kuvaamaan sitä tieteen kollektiivia, jonka osia he olivat. Eikä yliopisto ollut vain jokin kirjakerho, johon saavuttiin sisälle, vaan sinnekin jäsenet hyväksyttiin, niin kuin 'veljesyhteyteen'. Yliopistomaailma on edelleen täynnä perinteitä, jotka ovat olleet tapa 'vihkiä' valmistuva opiskelija osaksi tiedeyhteisöä: lääkärivala, väitöstilaisuus, promootio ja niin edelleen. Kaikki nämä muistuttavat 'hengenyhteydestä'. Filosogi Hegel teki hengestä eli 'Geistista' koko dialektiikkan ytimen.

Taistelu henkivalloissa

Hegelistä pääsemmekin näytelmän kolmanteen teemaan: eikö myös tämä Johannan tutkima ideologioiden välinen konflikti ollut vielä Hegelin kuvaamana nimenomaan 'henkien taistoa'. Se mitä Paavali kutsui taisteluksi 'henkivaltoja vastaan taivaan avaruuksissa', oli Hegelille 'Geistin', eli Hengen uutta synteesiä etsivä sisäinen konflikti teesin ja antiteesin välillä. 

Jos se, että ihmiset kokoontuvat yhteen jonkin asian vuoksi, muodostaa heidän välilleen hengenyhteyden, joka kasvaa yksittäisiä ihmisiä suuremmaksi, niin silloin ideologiat, jotka ovat samanhenkisten ihmisten yhteenliittymiä, ovat myös mitä suurimmassa määrin tulosta tuosta hengeyhteydestä. Jo pelkkä sana - ideologia - paljastaa asian henkisen luonteen, koska ideologia tulee kreikan sanoista 'idea' ja 'logia' eli oppi ideoista. Missä todellisuudessa ideat ja opit oikein ovat olemassa? Voisiko joku materialisti laskea oikeausvaltion moolimassan, tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kemiallisen kaavan? 

Henkien valtaamana

Kaikkein henkisin teema on lopulta näytelmän neljäs teema, eli valta ja vallankäyttö. Kun näytelmän Johanna lainaa Simone Weiliä ja tämän kuvausta väkivallasta, niin eihän Weil varsinaisesti keksi mitään uutta, vaan Hegelin tapaan sanoittaa uudestaan ikiaikaisen ymmärryksen hengistä ja henkimaailmasta. Vaikka Weil kirjoittaa persoonattomasta 'väkivallasta', on ilmeistä että katolisena mystikkona hänen oivalluksensa ovat peräisin katolisen kirkon perinteisestä ymmärryksestä henkivalloista ja demoneista. Jopa suomenkielessä säilyy selvä viittaus henkimaailmaan, nimittäin suomenkielen sana 'väki' tarkoittaa voimaa, mutta aivan erityisesti sitä 'voimaa', joka henkilö tarvitsee käyttääkseen taikakeinoja. Mikä on sellainen väkivalta, joka tekee käyttäjästään välineen, jollei se ole henki?

Loppuajatukset

Mitä ajatuksia tämä hengen täyteinen kokemus sitten minussa herätti? Mitä se minulle puhuu tästä koronanjälkeisestä ajasta ja tämän ajan hengestä?

Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on kysymys sekulaarin kulttuurin kestävyydestä. Sekulaari julkinen sfääri 'keksittiin' alunperin mahdollistamaan julkinen kanssakäyminen ihmisten kesken, jotka eivät jaa samoja metafyysisiä käsityksiä. Eli hyväksytään toisten eriävät uskonnolliset käsitykset, mutta pidetään ne julkisessa keskustelussa taka-alalla ja pelataan julkisella foorumilla niillä säännöillä ja lähtökohdilla, johon kaikki voivat sitoutua. Mutta kuinka kestävää on, että tästä yhteiskuntarauhan nimissä hengellisyydestä riisutusta julkisesta tilasta tuleekin kaiken kattava ja ainut maailmankatsomus? Eihän Kant muotoillut kategorista imperatiiviaan jotta ihmiset voisivat elää ilman uskoa Luojaan luonnollisen moraalin lähteenä, vaan jotta he voisivat perustella tuon luonnollisen moraalin henkilöille joilla oli eri ymmärrys Jumalan luonteesta. Eikä Hegel muotoillut dialektiikkaansa ihmisille, jotka eivät usko mihinkään korkeampaan voimaan, vaan jotta jokainen voisi antaa 'Geistille' sen nimen, joka heille itselleen on tutuin. Näiden ja monien muiden tavoite oli haparoida kohti universaalia hengellisyyttä, löytämällä pienin yhteinen nimittäjä, jolla hengellisyydestä saattoi puhua, mutta nyt näyttää siltä että nykyaika on ottanut tuon pienimmän yhteisen nimittäjän ja redusoinut senkin vain sosiaalipsykologiaksi. 

Minulle yksi näytelmän surullisimpia kohtauksia oli Johannan puolustuspuhe vapaan tieteen puolesta, koska se oli sykähdyttävyydestään huolimatta niin hampaaton. Jos edes sivistysyliopiston vapaan tieteenharjoittamisen puolustus ei näillä sekulaarissa kulttuurissa luvallisilla argumenteilla (tuon paremmin) onnistu, niin miten mikään kulttuurin osa voi kestää? Näytelmässä vapaan tieteen harjoittamisen suurimpina uhkina näyttäytyivät kaupalliset intressit ja taloudellisen hyötynäkökulman ujuttautuminen yliopistoon. Mutta mikäli tieteen harjoittamisen arvoa ei osata perustella sen paremmin, kuin että tieteen tekijä itse tuntee olevansa osa tieteentekijöiden ketjua ja kokee sen merkitykselliseksi, niin toden totta voi 'veronmaksaja kysyä', että miksi siitä pitäisi yhteiskunnan jotain maksaa. Tottakai yliopistotutkijat näyttäytyvät yhteiskunnan etuoikeutettuimpina henkilöinä, jos heidän työllään ei nähdä mitään arvoa heidän oman sivistyksensä ja omanarvontuntonsa ulkopuolella. Jos mikään meidän toimintamme ei aidosti nouse meitä itseämme suuremmaksi ja jos ei ole olemassa mitään yksittäisiä ihmisiä suurempaa todellisuutta, jota tieteen ja taiteen harjoittajat toiminnallaan rakentavat, niin silloin mikään toiminta, sen enempää tiede kuin taidekaan, ei näyttäydy millään mittarilla einesruuan lämmittämistä kummempana. Ja miten mikään voi nousta meitä itseämme suuremmaksi, jos todellisuus on rajattu siten ettei mitään ihmisen omaa toimijuutta suurempaa ole olemassa?

Ja toki pohdin myös omaa uskonperinnettäni, ja että onko sillä jotain tarjottavaa tähän ongelmaan. Helluntalaisuus (ja oikeastaan herätyskristillisyys laajemminkin) on sekä jumaluskossaan, että uskonharjoituksessaan hyvin välitön. Me korostamme ihmisen oman jumalsuhteen tärkeyttä ja siihen kannustaminen ja ohjaaminen on varmasti uskonperinteemme parhaita puolia. Mutta joskus tuntuu myös siltä, että tämä meidän välitön suhtautumisemme johtaa monesti myös siihen, että samoin kuin sekulaari maailma jättää hengen ulkopuolelleen, jätämme me helposti ympäröivän kulttuurin seurakunnan ulkopuolelle. Haluamme pitää Jeesuksen, evankeliumin sanoman ja Pyhän Hengen todellisuuden niin keskiössä, että meidän huomiomme ei vain riitä kulttuurista, taiteesta tai tieteestä puhumiseen. Monesti onkin niin, että nämä asiat on nähty vain välinearvoina evankeliumin levittämiselle ilman itseisarvoa. Onko meillä sanottavaa tälle hengellisesti kuihtuneelle kulttuurille? Ja onko se jo niin kuiva, ettei se osaa enää sitä kaivatakaan.

Ehkä pienen toivon kipinän antaa se, että näytelmän Johanna kuitenkin ahdistuksen hetkellä muisteli Simone Weilin, tuon katolisen mystikon ajatuksia, vaikka lausuikin niistä ääneen vain sen kaikille kelpaavan sekulaarin version. Ehkä kulttuurissamme edelleen piilee hengenjano, jonka tämä kulttuuri on vain painanut niin piiloon, ettei sitä uskalleta edes rakkaimmille ääneen puhua. Voiko näin henkisesti rutikuiva kulttuuri olla janoamatta henkeä, ja sallimmeko me Jumalan Hengen liikuttaa meitä ja seurakuntiamme niin, että se voisi tuohon janoon vastata?

Kuvitus:

Thalian peili, kokonaisluonnos Kansallisteatterin kattomaalausta varten, 1932, Yrjö Ollila, julkaistu Creative Commons lisenssillä.

Dosentit näytelmän kuvitus, Katri Naukkarinen: julkaistu Creative Commons lisenssillä.