Voimmeko me tietää?

Suom: Meidän täytyy tietää. Me tiedämme vielä.

Minulta on parikin henkilöä kysellyt "uskon hypystä" ja halusin siksi jakaa aiheesta muutaman ajatuksen.

Uskon hyppy on tanskalaisen teologin ja filosofin Sören Kierkegardin käyttämä termi, jolla hän halusi korostaa, että usko Jumalaan on aina lopulta uskon varaista ja ettei ihminen voi ainoastaan puhtaalla päättelyllä ja tietämällä asioita tulla kristityksi. Että kristittynä olemiseen liittyy aina elementti, joka ei ole loogisella päättelyllä ja todisteluilla saavutettavissa, vaan ihmisen on uskon varaisesti, ilman täyttä varmuutta asiasta, vain "uskottava Jumalaan".

Eräs ystäväni hämmästeli kerran, että jos usko Jumalaan kerran on ihmisen iankaikkisen kohtalon kannalta niin olennainen kysymys, niin onko oikein ettei ihminen voi olla tästä asiasta varma? Kai nyt ihmisen pitäisi voida tietää, onko Jumala edes olemassa, ennen kuin voi uskoa Häneen? 

Tuossa kysymyksessä olisi paljonkin pohdittavaa. Filosofia tuntee lukuisia erilaisia tietoteoreettisia oppikuntia ja suuntauksia, jotka kaikki pyrkivät omalla tavallaan kuvaamaan, miten ja millä perusteilla ihminen voi sanoa tietävänsä jotain. Niinpä aluksi hyvin yksinkertaiselta kuulostava kysymys siitä, että voiko ihminen "tietää että Jumala on olemassa", onkin itseasiassa hyvin laaja tietoteoreettinen kysymys. On lisäksi hyvä muistaa, että kaikki tietoteorian eri suuntaukset käsittelevät ainoastaan sellaista tietoa, jonka me tiedämme muistamalla totuusarvoisia väittäminä. Mutta kuten olen useammassa aikaisemmassa blogikirjoituksessa maininnut, totuusväittämien muistaminen ei todellakaan ole ainut tapa, jolla ihminen "tietää" asioita. Niinpä kysymys laajenee jälleen suuremmaksi kysymykseksi siitä, miten ihminen ylipäänsä tietää asioita.

Mutta palataan kuitenkin siihen yksinkertaiseen totuusväittämään, josta lähimmäiseni oli huolestunut: "Jumala on olemassa". Voiko ihminen tietää, että tuo lause on totta, jotta hänellä siten olisi hyvin perusteltu syy uskoa väittämä?

Sinällään ymmärrän tuon kysymyksen erittäin hyvin. Kokeelliset luonnontieteet, joiden parissa itsekin olen koulutukseni saanut ja jonka parissa työskentelen, perustuvat empirialle: eli kaikki väittämät testataan ja todistetaan oikeiksi kokeellisesti. Luonnontieteellinen tieto rakentuu vain todennettavissa olevista, eli varmoista ja varmistettavista väittämistä. On täysin luonnollista, että kun katselee sitä varmuutta, jota empiria on kokeellisille luonnontieteille tuonut, että ihminen kaipaa samaa varmuutta myös muille elämän (ja tieteen) osa-alueille. 1800-luvulla kehittyikin loogiseksi empirismiksi (tai positivismiksi) kutsuttu filosofinen koulukunta, joka väitti kaiken (oikean) tiedon olevan luonnontieteellisisti havaittavissa/todennettavissa. 

Myös matematiikan alalle, joka vielä 1800-luvulle tultaessa oli edelleen joukko erillisiä oppeja (kuten algebra, geometria, analyysi), levisi toive löytää kaikkia matematiikan osa-alueita yhdistävä oppi, joka yhdistäisi kaiken matematiikan yhtenäiseksi ja varmennettavaksi kokonaisuudeksi. Myös 1800- ja 1900-luvun alun merkittävin matemaatikko, saksalainen David Hilbert työskenteli tämän ongelman parissa. Hän perusti 1920-luvulla formalismiksi kutsumansa koulukunnan, joka pyrki luomaan aksiomaattisen opin matematiikan pohjaksi, joka kykenisi todistamaan jokaisen aksioomansa oikeaksi. Hilbert jäi eläkkeelle professorin virastaan 1930 ja jäähyväisluennollaan lausui ohjelmansa johtoajatuksen, joka myöhemmin kaiverrettiin myös hänen hautakiveensä: 

"Wir müssen wissen 

  Wir werden wissen"

"Meidän täytyy tietää. 

  Me tiedämme vielä." 

Hilbert oli vakuuttunut, että myös kaiken matemaattisen tiedon piti olla todistettavissa (tai tarkemmin sanoen kaiken matematiikan piti perustua äärelliselle määrälle aksioomia, joiden todenperäisyys voitiin todistaa) ja Hilbert omisti akateemisen uransa kaksi viimeistä vuosikymmentä noiden todisteiden etsimiseen.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hilbertin tavoite oli toivoton. Vain päivää ennen tuota Hilbertin eläköitymisluentoa oli nuori matemaatikko Kurt Gödel esitellyt tieteellisessä konferenssissa ensimmäisen versionsa teoriastaan, joka nykyään tunnetaan Gödelin epätäydellisyyslauseena. Sen mukaan mikä tahansa (riittävän vahva) aksiomaattinen järjestelmä ei voi samaan aikaan olla sekä kaiken kattava, että johdonmukainen: jokainen äärellisestä määrästä aksioomia koostuva systeemi sisältää tosia lauseita, joiden todenperäisyyttä ei voida todistaa aksioomista käsin. Gödelin epätäydellisyyslause mullisti sekä matematiikan että filosofian ja sillä on pitkälle meneviä seurauksia mm. tietojenkäsittelytieteessä. Epätäydellisyyslausellaan Gödel tuli myös todistaneeksi matemaattisen vastaansanomattomasti, että Hilbertin tavoite oli mahdoton.

Tästä seuraa muutamakin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Ensinnäkin, jos jopa matematiikan kohdalla on niin, ettei mikään äärellinen määrä todistettavasti tosia lauseita pysty todistaamaan kaikkia loppuja tosia lauseita, niin onko mielekästä vaatia, että sitten hengellisissä asioissa voisimme saavuttaa "täyden varmuuden"? Jos mikä tahansa äärellinen looginen järjestelmä sisältää lauseita, jotka ovat tosia, mutta järjestelmän sisältä käsin mahdottomia todistaa, niin voimmeko me vaatimalla vaatia, että Jumalan olemassaolo on voitava (vastaansanomattomasti) todistaa?

Mutta tämä kertomus Hilbertin formalismiprojektista havainnollistaa meille myös sitä, mitä Kierkegaard "uskon hypyllään" pohjimmiltaan haki: nimittäin sitä, että kaikki ihmisen toiminta on pohjimmiltaan uskon varaista. Kuten jo vuoden takaisessa tekstissäni kirjoitin,  usko ei ole joidenkin väittämien totena pitämistä, vaan uskon mukaan toimimista. Hebrealaiskirjeen sanoin: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)

Kun tarkastelemme Hilbertin työtä formalismin kehittämiseksi, niin huomaamme että vaikka hän puheissaan julisti miten meidän "täytyy tietää", oli hänen toimintansa itse asiassa täysin uskon varaista. Hän oli vakuuttunut, että meidän täytyy tietää, mille todistettaville aksioomille matematiikka perustuu. Siksi hän uskoi että me jonain päivänä saavuttaisimme tuon tiedon. Niinpä hän toimi uskonsa mukaan kehittäessään formalismiaan. Ei hän suinkaan tiennyt, että nämä aksioomat olisivat olemassa tai että ne olisivat löydettävissä: hän oli vain vakuuttunut, että niiden täytyy olla. Ja samalla hän myös tunnusti, ettei hän itseasiassa sitä (tai niitä) vielä tiennyt.

Ironista kyllä: "varman tiedon" Hilbert saavutti vasta, kun Gödel vastaansanomattomasti todisti, ettei Hilbert voinutkaan tietää.

Kainin kiusaus

Mikä sai Kain tappamaan veljänsä Abelin?

Kertomus

Raamatun alkukertomuksissa on kertomus Aadamin ja Eevan kahdesta ensimmäisestä pojasta: Kainista ja Aabelista. Tuo kertomus ei ole kovin pitkä, vain 16 jaetta (1. Moos 4:1-16), ja niistäkin viimeiset 8 koskevat Jumalan Kainille langettamaa rangaistusta. Vuoden 1992 Raamatun käännöksessä tuo kertomus alkaa näin: 

"Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: »Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen.» Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä.

Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. Herra kysyi Kainilta: »Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.»

Kain sanoi veljelleen Abelille: »Lähde mukaani.» Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet. "

Varsinainen kertomuksen siis alkaa, kun sekä Kain ja Aabel toivat molemmat Herralle uhrilahjan, mutta Herra jostain syystä mielistyi vain Aabelin lahjaan. Tästä pahastuneena Kain sitten synkistyi ja tappoi veljensä. Monet ovat ehkä miettineet, että mikä sai Kainin suuttumaan näin perinpohjaisesti nuoremmalle veljelleen. Tämä kysymys on helppo ohittaa ja kuitata murha vain syntiinlangenneen ihmisen (eli nyt Kainin) murhan himolla, joka ei oikeastaan edes tarvinnut syytä. Kertomus Kainista ja Aabelista on on näet osa laajempaa syntiinlankeemuskertomusta, joka alkaa varsinaisesta syntiinlankeemuskertomuksesta Genesiksen 3. luvussa ja jatkuu aina kertomukseen Baabelin tornista luvussa 11. Tämä kertomuskokonaisuus kuvaa ihmisen lankeamista syntiin ja sitä miten synti kasvoi yhdestä epäluottamuksesta ja tottelemattomuudesta aina murhiksi ja epäjumalan palvonnaksi asti. Niinpä kertomus Kainista ja Aabelista on helppo ohittaa pysähtymättä pohtimaan tarkemmin, miksi Kain oikeastaan tappoi Aabelin.

Mutta kertomuksen tarkempi lukeminen näyttää, että Kainilla todellakin oli motiivi veljensä tappamiseen. Jumalahan varoitti Kainia, että synti väijyy häntä, mutta hänen on itsensä pidettävä se kurissa. Jokin synkkä motiivi häntä houkutteli veljensä surmaamiseen. Mutta mikä se oli ja vaaniiko se myös meitä? Mikä oikeastaan oli Kainin kiusaus? Jos palaamme kertomuksessa vielä kaksi lausetta taaksepäin, huomamme että Kainin kiusaus syntyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta Kainin ja Aabelin uhreihin. 

Mitä uhraaminen on?

Selittääkseni, miksi Kain niin kovasti sydämistyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta hänen ja Aabelin uhreihin, joudun pohtimaan hieman, mitä uhraaminen oikeastaan on. On nimittäin niin, että sekä me modernit kristityt, että tässä jälkikristillisessä kulttuurissa elävät sekulaarit ihmiset, emme oikein enää tiedosta tätä. Me olemme erotelleet ihmisen kokemusmaailman tiukasti kahteen leiriin: luonnolliseen (sekulaariin) ja yliluonnolliseen (uskonnolliseen) ja sijoittaneet uhrit niin tukevasti yliluonnollisen puolelle, että olemme kadottaneet ymmärryksen uhrien ja uhrausten välisestä suhteesta. Mutta jos tätä modernia erotusta "sekulaarin" ja "uskonnollisen" välillä ei tee, niin uhrit ja uhraukset ovat oikeastaan käsitteellisesti yksi ja sama asia. Me ajattelemme, että kun muinaissuomalainen metsästäjä kävi jättämässä ruokauhrin seitakivelle ennen metsälle lähtemistä, hän suoritti uskonnollisen rituaalin, jonka jälkeen hän lähti metsästämään. Mutta koska tuo muinainen metsästäjä ei erotellut maailmaansa "sekulaariin" ja "uskonnolliseen", ei hän omasta mielestään ollut missään vaiheessa kuin yhdessä ainoassa toimessa: metsästämässä. Metsästämiseen vain kuului, että se aloitettiin antamalla uhri seitakivelle.

Miksi sitten metsästämiseen tai kalastamiseen kuului uhraaminen? Siksi, että metsälle tai kalaan lähteminen on itsessään uhraus. Sen sijaan, että muinaissavolainen kaskiviljelijä loikoilisi talven uuninpankolla lämpimässä, voi hän "uhrata" oman mukavuutensa ja lähteä metsästämään turkiseläimiä, jotta hän saisi turkkejä myytäväksi kesällä. Uhratessaan ihminen siis antaa jotain jota hänelle nyt on, saadakseen jotain toivottavasti parempaa tulevaisuudessa. Ja jos katsoo maailmaa sellaisten lasian läpi, jotka eivät erottele "sekulaaria" ja "uskonnollista", huomaa että antaessaan uhrikivelle jotain, jota metsästäjällä jo nyt on, saadakseen myöhemmin saalista, jota hänelle ei vielä ole, muinainen metsästäjä vain toistaa yhtä ja samaa käyttäytymismallia. Hän antaa jotain joka hänellä jo on, saadakseen jotain mitä hänellä ei vielä ole. Uhri ja uhraus ovat tällöin yksi ja sama asia. 

Turhia uhreja

Nyt voimme jälleen palata Kainin kiusaukseen. Kain oli siis tehnyt uhrauksen (mitä ilmeisimmin saadakseen jotain), mutta koska Jumala ei katsonutkaan hänen uhrauksensa puoleen, tarkoitti se että hänen uhrauksensa jäi turhaksi. Ja juuri tämä uhrin turhauksi osoittautuminen sai Kainin niin kovin synkistymään. Ymmärtääkseen tämän paremmin, voi Kainin kokemusta pohtia omalle kohdalleen: oletko itse tehnyt uhrauksia, jotka ovat jääneet turhiksi? 

Onko sinulta koskaan kuollut huonekasvia, kun et yhtenä kiireisenä viikonloppuna ehtinytkään kastella sitä? Silloin kaikki siihen astinen vaivannäkösi ja uhrauksesi kauniin huonekasvin eteen ovat käyneet turhiksi. 

Oletko koskaan epäonnistunut tärkeässä kokeessa tai tentissä? Oletko koskaan joutunut jättämään jonkin kurssin, opintokokonaisuuden tai jopa kokonaisen tutkinnon kesken. Silloin kaikki se työ, jonka jo ehdit tuota tavoitetta varten tehdä, on mennyt (suurimmaksi osaksi) hukkaan. 

Oletko koskaan joutunut ruuanlaiton päätteeksi toteamaan, että lopputulos onkin syömäkelvotonta? Olet ensin uhrannut omastasi ostamalla tai muuten hankkimalla kaikki ainesosat ja nähnyt paljon vaivaa ruuan laittamiseen, mutta jos lopputulos ei ole syömäkelpoista, ei ole mitään väliä miten paljon aineksista maksoit tai kuinka kauan olet ruokaa valmistanut: uhrauksesi ovat jääneet turhiksi.

Entä oletko koskaan ostanut lahjaa, josta vastaanottaja ei selvästikkään ole pitänyt?

Oletko koskaan epäonnistunut ihmissuhteessa?

Oletko joutunut käymään läpi rankkoja lääketieteellisiä hoitoja, jotka eivät olekaan auttaneet? 

Oletko yrittänyt kuntoilla tai harjoitella, mutta et ole saavuttanut tavoitettasi? 

Me jokainen teemme elämässämme paljon uhrauksia, joista monet jäävät lopulta hedelmättömiksi. Miten meidän silloin käy? Silloin huomaamme olevamme samassa tilanteessa, josta Kain löysi itsensä: synti vaanii ovellamme, mutta meidän on itse hillittävä se.

Mikä tuo synti sitten on? Mikä meidän ovellamme vaanii?

Epäilys

Ensimmäisenä ovellamme vaanii epäilys, etten ehkä olekaan tehnyt tarpeeksi. Epävarmuus omien uhrausten riittävyydestä tai oikeellisuudesta. "Josko vika olikin minussa?" Mainitsin aikaisemmassa tekstissäni kalan pyytämisestä ja miten on tärkeätä osata "pyytää oikein", eli tässä tapauksessa tehdä oikeanlaisia "uhrauksia". Ei ole väliä, miten kärsivällisesti ja pitkään yritää kalaa narrata, jos narraa niitä lammella, jossa ei elä kaloja. Ei ole väliä, minkälaista ruokavaliota harjoittaa, jos kuitenkin syö liikaa: paino ei sillä putoa. Taitamaton, vääränlainen tai riittämätön "uhraus" ei kykyne tuottamaan toivottua tulosta, mutta se ei tee uhrauksia yhtään pienemmiksi. Niinpä tämä epäily voi johtaa kahteen seuraavaan, keskenään lähes vastakkaiseen kiusaukseen.

Pettymys

Toisena kiusauksena meitä vaanii pettymys ja itseinho. Jos epäilyksemme vakuuttavat meidät, että me emme osaa tai kykyne tekemään meiltä vaadittavia uhrauksia, johdattaa se meidät myrkylliseen itseinhoon ja pettymykseen. Ja jos me vakuutumme, että me emme pysty, emme osaa emmekä kykene, me myös saatamme lopettaa yrittämästä. Me heitämme hanskat tiskiin. Vaikka meillä olisi ymmärrys siitä, että asiamme ovat huonosti ja meidän pitäisi tehdä asialle jotain, me emme edes halua emmekä uskalla yrittää. Saatammepa jopa rankaista itseämme kieltäytymällä yrittämästä: "kärsi nyt kun ei sinusta mihinkään ole". Monet kykenevät näkemään tämän kiusauksen myrkyllisyyden ja niinpä heille saattaa syntyä kiusaus taistella itseinhoa vastaan lankeamalla kolmanteen kiusaukseen. 

Viha

Kolmas kiusaus väijyy, mikäli epäilyksiemme ja kamppailujen jälkeenkin olemme vakuuttuneita siitä, että tekemämme uhraukset ovat olleet oikeita ja jos eivät riittäviä, niin ainakin yli sen minkä kohtuudella meiltä on voinut odottaa. Mutta koska siitä huolimatta ovat uhrauksemme jääneet hedelmättömiksi, vaanii meitä katkeruus ja viha. Mutta toisin kuin edellisen kiusauksen kohdalla, jossa viha ja katkeruus suuntautuu meihin itseemme, tämä viha kohdistuukin meistä ulospäin... Kaikkeen meidän ulkopuolella olevaan. Me vihaamme ja kadehdimme niitä, joiden uhraukset ovat tuottaneet hedelmää. Haluamme kostaa niille, joille meidän uhrauksemme eivät ole kelvanneet. Vihaamme Jumalaa, joka sallii toisten uhrauksen tuottaa siunauksen, mutta on jättänyt meidän työmme hedelmättömiksi.

Näin toimii esimerkiksi jätetty mies, joka vainoaa entistä tyttöystäväänsä: hän yrittää vaatia "korvausta" uhrauksistaan, jotka suhteen loppuminen teki turhiksi. Näin toimii myös töistä väsynyt puoliso, joka riitelee kotiinpalattuaan kotitöistä: hän yrittää vaatia toista "korvaamaan" ne uhraukset, joita hän on yhteiselon ja yhteistalouden eteen tehnyt ja niitä tekemällä itsensä väsyttänyt. Näin toimii myös vanhempi, joka suuttuu ruokaansa kiukuttelevalle lapselle: vanhempi ei halua hyväksyä, että hänen vaivannäkönsä ei lapselle kelpaa, ja vaatii tätä siksi kovaäänisesti hyväksymään vanhemman "uhraukset". Ja näin toimi myös Kain, joka kosti Jumalalle tekemällä tämän antaman siunauksen tyhjäksi tappamalla Aabelin, jolle Jumala oli antanut siunauksensa.

Lopuksi

Näin näemme, että myös Kainin kiusaukset vaanivat meitä jokaista. Ja koska Jeesus on kutsunut meidät elämään itsensä kieltämisessä ja lähimmäisiämme palvellen, eli elämään "uhrautuvaa" elämää, tämä kiusaus on erityisen vakava meille kristityille. Mitä "uhrautuvammin" elämme ja mitä enemmän annamme itsestämme, samaa mukaa kasvaa mahdollisuudet sille, että (jokin) uhrimme jää hedelmättömiksi ja samalla Kainin kiusaus saa sielussamme enemmän tarttumapintaa. Siksi meidän pitääkin hyvää tehdessämme toimia niin ettei "vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee" (Matt 6:2), jotta vasen käsi ei myöhemmin vaatisi korvauksia siitä, mitä oikea käsi on tehnyt. 

Kalaa pyytämässä

Miten kalaa oikein pyydetään?

Tämä koronakriisi on saanut monet ihmiset mietteliäiksi. Myös emeritusprofessori Kari Enqvist tuli pohdiskelleeksi koronakriisin vaikutusta ja merkitystä viikon takaisessa YLEN:n kolumnissaan "Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin". Enqvistin tekstissä oli paljon hyvääkin. Itsekin toivon, että ihmiset ottavat koronakriisin vakavissaan, eivätkä yritä esimerkiksi vain tervaa polttamalla pitää virusta loitolla. Tekstissään Enqvist havainnoi myös, että kirkot ovat Vatikaania myöten sulkeneet ovensa. Mutta sen sijaan, että tämä vuosikymmeniä uskonnottomana taikauskon kriitikkona itseään pitävä älykkö pitäisi hyvänä, että ihmiset suojelevat näin itseään, toteaa hän sen olevan eräänlainen tappion tunnustaminen: Jumala ei voikaan meitä nyt auttaa. Enqvististä näyttääkin kuoriutuvan mitä tiukimman linjan menestysteologi, jonka mielestä luonnollisen avun ja varjeluksen etsiminen on osoitus uskon heikkoudesta. Koronakriisin keskelläkin Enqvist siis löytää keinot pikkunäppärälle uskovien piikittelylle.

En pidä itseäni huumorintajuttomana enkä myöskään niin vanhurskaana omissa silmissäni, että pienestä itseeni tai kohderyhmääni kohdistuvasta piikittelystä itseeni kovasti ottaisin. En kuitenkaan voi olla vähän ihmettelemättä, että mikä tarkoitus tällä piikittelyllä nyt oikeastaan on? Mitä Enqvist nyt siis haluaisi meidän tekevän? Nimittäin me kaikki kyllä tiedämme, mitä huuto ja möyke siitä syntyisi, jos me uskovaiset päättäisimme uskonrohkeutemme lisäksi pitää yhtä tiukasti kiinni myös uskonnon- ja omantunnonvapaudestamme ja toteaisimme, ettei hallituksen asettama 10 hengen rajoitus julkisille tilaisuuksille voi koskea uskonnonharjoittamista. Sitä muisteltaisiin samalla pyhälllä hartaudella kuin Galileon oikeudenkäyntiä.

Mieleeni nousee Jeesuksen lyhyt opetus Luukkaan Evankeliumissa (Luuk 7:31-35):

Mihin minä siis vertaan tämän sukupolven ihmiset, ja kenen kaltaisia he ovat? He ovat lasten kaltaisia, jotka istuvat torilla ja huutavat toisilleen ja sanovat:

[viikon takaisen Agricolan päivän kunniaksi Kalevalamitassa:]
"Soitimme teille huilua,
ja te ette karkeloineet;
veisasimme itkuvirttä,
ja te ette itkeskelleet".

Sillä Johannes Kastaja on tullut, ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika on tullut, syö ja juo, ja te sanotte: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!'

Ja viisaus on kaikkien lastensa puolelta oikeaksi näytetty."

Yksi tapa lukea Jeesuksen loppukaneetti on, että Jeesus vähän näpäyttää arvostelijoitaan, jotka pitävät itseään kovinkin viisaina, mutta onnistuvat viisaudestaan huolimatta arvostelemaan häntä ja Johannesta päinvastaisista asioista. On päivän selvää, ettei tällöin arvostelijan arvostelu nouse mistään "viisaudesta", joka pyrkisi etsimään totuutta ja ohjaamaan arvostelun kohteita kohti totuutta, vaan pyrkimyksestä osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa arvostelun kohteisiin. Voikin siis hyvällä syyllä ihmitellä, että mitä tarkoitusta Enqvistin huomio kirkon ovien sulkemisesta oikein palvelee.

Mutta taustalla voi olla myös väärinymmärrys. Jo viimekesäisessä blogitekstissäni käsittelin sitä, että Jumala toimii sekä "yliluonnollisilla" että luonnollisilla tavoilla. Niinpä meille pitäisi olla selvää, ettei ole mitenkään ristiriitaista luottaa Jumalan varjelukseen ja samalla toimia kaikilla niillä luonollisilla tavoilla, joilla voimme varjeltua tartunnalta.

Tähän Jumalan toimimiseen luonnollisilla tavoilla on varsinkin näin korona-aikana olemassa myös hyvin suomalainen näkökulma. Tuo näkökulma on ymmärrys siitä mitä "pyytäminen" pohjimmiltaan on. Oletko huomannut, että suomenkielessä kun ihminen menee kalaan, niin hän menee "pyytämään" kalaa? Samoin jos metsästäjä lähtee metsästämään lintua, hirveä tai karhua, hän lähtee "linnun/hirven/karhun pyyntiin". Samoin sana "pyydys" tarkoittaa sananmukaisesti jotain sellaista laitetta jolla "pyydetään", tai sellaista astiaa johon "pyydetään". Tämän ilmaisun taustalla on muinaissuomalainen ymmärrys haltijoista, joiden hallinnassa vedet kaloineen ja metsät eläimineen olivat. Kun ihminen lähti pyytämään jotain, hän siis lähti haltijan maille tai vesille, pyytämään haltijalta jotain hänen hallinnassaan olevaa. Ja jotta jotain pystyi haltijalta pyytämään, piti myös osata "pyytää" oikein. Eli kalastaminen ja kaikki siihen liittyvä aktiviteetti ymmärrettiin "kalan pyytämiseksi". "Kalan pyytämistä" ei siis ollut vain se pieni uhri, joka jätettiin seitakivelle kalaonnea tuomaan, vaan kaikki kalan saamiseksi tähtäävä aktiviteetti aina siiman ja koukkujen valmistuksesta ja apajille soutamisesta verkkojen nostamiseen asti. Kehtaankin väittää, että kun muinaiset suomalaiset kääntyivät kristityiksi, eivät he suinkaan hylänneet ajatusta siitä, että metsät ja järvet ovat jonkun toisen omia ja että kalaa ja riistaa on edelleen "pyydettävä", vaan he vain muuttivat ymmärrystää siitä keneltä he sitä pyytävät.

Jos jo pakanina eläneet esi-isämme tiesivät, että "kalaa pyytääkseen" pitää myös lähteä järvelle, niin tottahan myös me kristityt nykysuomalaiset ymmärrämme, että jos Jumalalta pyytää varjelusta koronavirukselta, niin silloin pitää myös olla kokoontumatta yhteen ja jäädä Raamatun esimerkin mukaisesti rukoilemaan jokainen "omaan kammioonsa". Jos verkon laskeminen on kalan pyytämistä, niin kai silloin lääkärissä käyminen on terveyden pyytämistä. Ja jos ansalangan viritys on riekon pyyntiä, niin kai silloin kotiin jääminen on mitä suurimmassa määrin varjeluksen pyytämistä epidemian aikana? Mikäli Enqvist haluaa vihjata, että kotiin eristäytyvä uskovainen ei luota Jumalaansa, niin hän voisi itse ensi kesänä kokeilla kalastaa ilman koukkua.

[Kuvituskuva by Asko Kaikusalo. Uudelleen julkaistu Creative Commons lisenssillä sivustolta: http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/]

Pääsiäisen Aamunkoitto

Pääsiäisen aamunkoitto on lupaus iankaikkisesta elämästä

Tänään on 2. Pääsiäispäivä ja kolmas päivä Pitkäperjantaista. Pääsiäistä juhlitaan kaksipäiväisenä osittain siitä syystä, että se on Kristikunnan suurin juhla ja osittain siitä syystä, että Pääsiäisen aikajana ei ole ihan yksinkertainen.

Ensinnäkin juutalaisten Pääsiäisjuhlan ajankohdan määräävä kalenteri oli kuukalenteri, kun taas Roomalaisten ajalta periytyvä juliaaninen kalenteri (jota ortodoksit edelleen juhlissaan seuraavat) ja siitä paranneltu meidän kaikkien tuntema gregoriaaninen kalenteri, ovat aurinkokalentereita. Niinpä kun me kristitut muistelemme tapahtumaa, joka tapahtui juutalaisen kuukalenterin määrittämän juhlan aikaan, niin ei ole ihan yksinkertaista, milloin sitä pitäisi viettää.

Toisekseen. Jeesuksen ristiinnaulitsemista muistellaan Pitkäperjantaina, koska evankeliumien mukaan Jeesus ristiinnaulittiin sapattia edeltävänä päivänä ja juulaisten viikkosapatti on lauantaina. Pääsiäistä taas vietetään sunnuntaina, koska kaikki evankeliumit kertovat, että Jeesuksen hauta todettiin tyhjäksi viikon ensimmäisenä päivänä joka tuolloin ja vielä pitkään tuon jälkeenkin oli sunnuntai (tämä on muuten se syy, miksi keskiviikon nimi on keskiviikko, vaikka se ei enää olekaan keskellä viikkoa). Mutta toisaalta taas Evankeliumit puhuvat moneen otteeseen, että Jeesus oli kuolleena kolme päivää ja kolme yötä ja 2. Pääsiäispäivä eli pääsiäismaanantai on kolmas päivä Pitkäperjantaista. Onpa siksi esitetty sellaistakin vaihtoehtoa, koska juutalaisten juhlat, kuten Pääsiäinen eivät sattuneet aina samoille viikonpäiville, että Jeesus ristiinnaulittiin nimenomaan pääsiäissapattia edeltäneenä päivänä ja että tuo päivä olisi ollut keskiviikko. Lisämausteensa soppaan tuo se, että juutalaisten päivä alkoi ja päättyi auringon laskusta (koska kukaan ei ollut havaitsemassa tai mittaamassa keskiyön ajankohtaa pimeässä ilman mekaanisia kelloja) ja roomalaisten päivä auringon noususta. Tästä löytyy paljon erilaisia pohdintoja, eikä siitä kristityn tarvitse ottaa suurta stressiä vaan iloita siitä että saa juhlistaa Jeesuksen ylösnousemusta kahtena päivänä peräkkäin.

Siksipä ajattelin itsekin jakaa vielä yhden ajatuksen Pääsiäisestä.

Legendan mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli Piispa Henrik. Legenda kertoo, että hän saapui englannista aluksi ruotsiin Upsalaan ja teki sieltä yhdessä Ruotsin kuninkaan Pyhän Eerikin kanss 1. ristiretken Suomeen opettaakseen myös suomenniemen pakanoille taivaan Jumalasta. Legendan mukaan talonpoika Lalli tappoi Piispa Henrikin vuonna 1156 Köyliöjärven jäällä. Mutta nykytietämyksen mukaan suomenniemellä on ollut kristittyjä jo ainakin kaksi vuosisataa ennen Henrikin ja Eerikin ensimmäistä ristiretkeä ja vanhimmat tunnetut Suomen alueella asuneiden kristittyjen haudat on ajoitettu 900-luvulle.

Nyt jolle kulle varmasti nousee mieleen kysymys: mistä hautojen tiedettiin kuuluneen kristityille. Päällisin puolin ne olivatkin hyvin saman näköisiä kuin samalta ajalta peräisin olevan suomeniemellä asuneiden pakanoiden haudat, mutta niissä oli yksi erikoinen piirre. Muinaisilla suomalaisilla oli nimittäin tapana kaivaa hautansa siten, että ne osoittivat kohti jotain pyhää paikkaa, kuten palvontakukkulaa. Vaihtoehtoisesti ne saattoivat osoittaa kohti kevät- ja syyspäiväntasausten, talvipäivänseisauksen tai kesäpäivänseisauksen Auringonnousua. Kristittyjen haudat erosivat siinä, että ne eivät osoittaneet kohti mitään näistä. Sen sijaan ne tunnistettiin kristittyjen haudoiksi siitä, että ne oli kaivettu kohti Pääsiäisen Auringonnousua.

Jo aivan ensimmäisessä blogitekstissäni pohdiskelin mitä usko oikeastaan on ja lainasin pohdintojani varten Hebrealaiskirjettä:

"Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)

Totesin, että tuo ojentautuminen, josta Hebrealaiskirjeen kirjoittaja puhuu, on uskon mukaan toimimista. Me nykyajan herätyskristityt tapaamme olla aika tiukkaoppisia siinä, miten tuon uskossa ojentautumisen tulisi ihmisen elämässä näkyä. Me emme tiedä noista muinaisista Suomalaisista emmekä heidän uskostaan oikeastaan mitään ja saattaapa joku tiukkaoppinen protestantti epäillä ettei tuohon maailmanaikaan edes puhdasta kristinoppia ollut olemassakaan.

Sen me kuitenkin tiedämme, että kun uutinen ylösnousemuksen aamusta oli saavuttanut nämä muinaiset suomalaiset, he ojentautuivat tuon ilosanoman mukaan niin kirjaimellisesti, että he kaivattivat hautansakin osoittamaan kohti Pääsiäistä. Meillä on nykyäänkin tapana syödä pääsiäismunia, koska muna joka kätkee kuorensa sisään uuden elämän, symboloi Jeesuksen hautaan kätkettyä uutta iankaikkista elämää, joka Pääsiäisen aamuna avataan kaikkien nähtäville. Ja siihen myös nuo muinaiset suomalaisetkin laittoivat kuoleman hetkelläkin toivonsa, kun he kaivoivat hautansa kohti sitä ainoa paikkaa, josta Jumalan lupaama iankaikkinen elämä voi ihmiselle tulla: Pääsiäisen aamunkoittoa.

[Image by Acabashi republished under Creative Commons license]

Suurin Ihme

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Tänään on Pääsiäissunnuntai ja erityisesti tänään me juhlimme Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta. Se on koko Kristillisen uskon merkittävin tapahtuma. Paavali todista ensimmäisessä kirjeessään Korintilaisille (1. Kor 15:14), että jollei Kristus ole noussut kuolleista, meidän uskomme ja opetuksemme ovat turhia. Siksipä varsinkin itäisssä kristillisissä perinteissä on ollut tapana Pääsiäisenä tervehtiä kanssakristittyjä  erityisellä Pääsiäistervehdyksellä: "Kristus nousi kuollesta!" johon on tapana vastata "Totisesti nousi!"

Myös C.S. Lewis kuvaa kirjassaan "Miracles" (eli ihmeet) Jeesuksen ylösnousemusta kristinuskon Suureksi Ihmeeksi, jota ilman kristinuskoa ei voi olla olemassa. Suosittelen lämpimästi katsomaan  C.S. Lewis Doodles Youtube kanavan upean video-esseen "Miracles" kirjan luvusta "Grand Miracle", jossa Lewis selittää tämän Kristuksen ylösnousemuksen merkityksen.

Kuten rakas pastorini Mika Särkkä usein tykkää lainata Hesekieliä, myös Lewisin mukaan Jeesuksen ylösnousemuksessa on ikään kuin "pyörä pyörässä", eli sama periaate, sama "kuvio" toistuu useamman kerran. Kun me sanomme, että Jeesus "nousi kuolleista", tarkoittaa se myös sitä, että Jeesus ensin "laskeutui kuolemaan". Nyt tämä Jeesuksen "laskeutuminen kuolemaan" ja sitä seurannut "ylösnousu kuolleista" ovat toisinto Kristuksen ihmiseksi tulosta ja taivaaseen astumisesta. Jumalan Sana, jonka kautta meidät kaikki on luotu, "laskeutui alas" luomakuntaansa, ei edes valmiiksi ihmiseksi, vaan aivan inhimillisen elämän alkuun: yhdeksi pieneksi soluksi. Ja tuosta yhdestä solusta Kristus "nousi": kehittyi, syntyi ja kasvoi ihmiseksi: Jeesus Nasaretilaiseksi. Ja kun Kristus oli saanut inhimillisen työnsä päätökseen, Hän huusi ristillä "Isä, sinun käsiisi minä jätän henkeni", ja Hän aloitti uuden laskeutumisen, nyt pois elämästä kohti kuolemaa. Kristus oli laskeutunut aivan pohjalle: Hän oli enää kuollut ruumis, joka ilman ylösnousemusta olisi jatkanut matkaansa hajoamalla ja ikään kuin sulanut osaksi luomakuntaa  siihen mitään jälkiä jättämättä. Ja nyt sieltä, aivan ruumiillisen elämän pohjalta, Kristus alkaakin nousta takaisin. Ensiksi hän nousee ylös kuolleista, ja palaa tähän elämään nyt ylösnousemusruumiissa. Ja sitten hän jatkaa nousuaan ylös Taivaaseen ja istuutuu Isä Jumalan oikealle puolle pukeutuen jälleen Jumalaiseen luontoonsa, josta Hän oli riisuutunut. Ja kristinuskon suuri sanoma on, että kun Kristus näin koroitettiin maasta, hän veti meidän kaikki mukanaan (Joh 12:32) ja nyt mekin saamme olla uskon kautta osalliset Jeesuksen ylösnousemukseen (1. Kor 15:22).

[Lewisin sanoin] Kristus on kuin helmenkalastaja, joka rannalla riisuu vaatteensa, hyppää kielekkeeltä lämpimään veteen sukeltaen kohti kylmää, pimeää, liejuista ja mutaista pohjaa. Ja sieltä hän kääntyy takaisin ylös, nousten ensiksi pinnan kirkkaaseen Auringon valon lämmittämään veteen ja siitä takaisin pinnalle pitäen kädessään sitä arvokasta helmeä, jota hän lähti pohjalta sukeltamaan.

Kristus on laskeutunut Taivaasta, Jumalan Valtakunnasta alas kuolemaan asti, nostaaksen sieltä mukanaan meidät kaikki, ei ainoastaan takaisin tähän ruumiilliseen elämään jonka me tunnemme, vaan siihen iankaikkiseen elämään Jumalan Valtakunnassa, jonne Hän nousi takaisin! Tänään me juhlimme sitä päivää, jolloin tuo nousu alkoi ja iloitsemme siitä, että Hän nostaa meidät mukanaan.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Jumalan Silmät

Tänään on Pitkäperjantai, jolloin muistelemme Herramme Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemaa. Tulin kuitenkin kirjoittaneeksi (ja julkaisseeksi) Pitkäperjantain tekstini jo viime tammikuussa ja suosittelen lämpimästi sen (uudelleen) lukemista. Haluaisin lisätä siihen vielä yhden ajatuksen.

Eräs rakkaimmista Raamatun kohdistani löytyy Jobin kirjasta. Siinä sairauden uuvuttama Job suuntaa Jumalalle kysymyksen:
(Job 10:4-5)
Onko sinulla samanlaiset silmät kuin meillä,
näetkö sinä samalla tavoin kuin ihminen näkee?
Ovatko sinun päiväsi vähät kuin ihmisen päivät,
hupenevatko sinun vuotesi niin kuin ihmisen vuodet?

Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa erikoiselta valinnalta rakkaimpien raamatunpaikkojen listalle, joten avaan hieman miksi näin on.

Jobin kirja kuuluu Raamatun ja Vanhan Testamentin vanhimpaan tekstiperinteeseen, mittaapa sitä millä tahansa mittarilla. Sen omat kuvaukset ympäröivistä kansoista viittaavat patriarkkoja edeltävään aikaan ja onpa esitetty että se voisi kuvata jopa aikaa ennen Nooan tulvaa. Myös lähdekriittiset raamatuntutkimukset pitävät Jobin kirjan kertomusta vanhenpana kuin vaikkapa ensimmäistä luomiskertomusta.

Niinpä onkin merkittävää, että Raamatun kaikkein vanhin kertomus on kertomus miehestä, jota kohtaa onnettomuus ja joka onnettomuutensa keskellä alkaa kysellä, että välittääkö Jumala hänen kärsimyksestään. Nyt koronapandemian keskellä mekin edelleen kysymme samaa mitä Job: välittääkö Jumala meidän kärsimyksestämme. Mekin yhdymme Jobin kysymykseen, jonka hän kysyy koko ihmiskunnan puolesta Jumalalta: "Onko Sinulla samanlaiset silmät kuin meillä?" "Voitko Sinä ymmärtää meidän tuskamme".

Nyt inkarnaatiossa Jumala Sana: se osa Jumalaa / se Jumalan persoona, joka oli kaikkein suorimmin vastuussa meidän luomisestamme, otti ihmisen muodon, syntyi ihmiseksi, Jeesus Nasaretilaiseksi. Jeesus Nasaretilaisessa Maailmankaikkeuden Luoja on siis itse tullut ihmiseksi, ja nähnyt ja kokenut meidän tuskamme. Kuten tammikuun tekstissäni kuvasin, kun Jeesus huusi ristillä "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" Jeesus koki tuon saman inhimillisen kokemuksen olla erossa ja etäällä Jumalasta, jota Job koki suunnatessaan tuon kysymyksensä Jumalalle. Inkarnaatio, Jumalan Sanan syntyminen Jeesus Nasaretilaiseksi on Jumalan vastaus Jobille:

"Kyllä, minulla on Jeesus Nasaretilaisen silmät.
Kyllä, minä voin ymmärtää sinun tuskasi.
Ja minä ymmärrän myös sen tuskan, jota koet kysyessäsi tuon kysymyksen."

Herran Päivä

Evankeliumit päättyvät kuvaukseen Jeesuksen taivaaseen astumisesta. Apostolien teot jatkaa kertomusta, miten kaksi enkeliä laskeutui kertomaan opetuslapsille, että Jeesus olisi tuleva takaisin samalla tavalla, kuin he näkivät hänen nousevan ylös. Niinpä kristikunta on aina elänyt odottaen Jeesuksen paluuta eli Herran päivää ja Viimeistä Tuomiota. Valitettavan usein tuo odotus on kuitenkin näkynyt myös konkreettisina ajankohtien arvailuina ja noiden tulevien aikamääreiden pelkäämisenä. Näin siitä huolimatta, että Jeesus evankeliumeissaan kerta toisensa jälkeen (ja vielä jopa Jonanneksen ilmestyksessä), vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin, että Herran Päivä tulee yllättäen, ilman että me sitä osaisimme odottaa.

Koska Jeesus vakuutti, ettei Herran Päivän ajankohtaa voi kukaan tietää, ei Jeesuksen paluun ja Viimeisen Tuomion merkitys voi olla sen varsinaisessa ajankohdassa, vaan siinä mitä ne kertovat inhimillisestä todellisuudesta. Esimerkiksi Maailmanloppua on odotettu jo lukemattomia kertoja ilman että se on tullut, mutta jokainen ihminen kohtaa kerran henkilökohtaisen maailmanlopun. Tämä meidän maallinen vaellus (jota Augustinus kutsuu sekulaariksi ajaksi), päättyy kerran meillä jokaisella. Meidän tarinamme täällä maan päällä päättyy tavalla tai toisella, usein yllättäen tai suunnittelematta. Kerran Jumala on kutsuva meitä nimeltä ja meidän aikamme päättyy, tapahtuu se sitten vain meille tai koko maailmalle viimeisenä päivänä.

Samoin Herran päivä ja Viimeinen Tuomio eivät ole ainoastaan historian loppu, vaan myös se hetki, jolloin asioiden todellinen laita tulee ilmi. Se on hetki, jolloin meidän kaikki tekomme tuodaan esille arvioitavaksi. Tuomio, jolla meidän jokainen tekomme arvioidaan niiden itsensä mukaan ilman niitä mielestämme hyviä päämääriä, joilla me oikeutimme tekemisemme. Me saatamme perustella epätäydellisyyttämme, laiminlyöntejämme ja jopa suoranaista pahuuttamme sillä, että me tavoittelemme sillä jotain hyvää ja parempaa. Mutta kun Herran Päivä koittaa ja pyyhkii pois tulevaisuuden, vie se mennessään myös sen "hyvän tavoitteen" jonka edestä olimme valmiit syntejämme tekemään. Niinpä myös ne ylevät tavoitteet haihtuvat kuin uni aamunkoittaessa ja meidän tekomme tulevat julki sellaisina, kuin ne ovat. Ja samoin kuin maailmanloppu voi kohdata meitä myös yksilöinä, voi Herran Päivä, jolloin totuus teoistamme tulee julki, koittaa meille jo tässä ajassa.

Aihe nousi mieleeni alunperin, kun katsoin C.S. Lewis Doodles YouTube kanavan video-esseen "Maailman viimeinen ilta". Toinen innoituksen lähde kirjoitukselleni taas oli eilinen uutinen Helsingin Sanomissa. Uutisessa kerrottiin, että Suomen muodostelmaluistelijat eivät pääsekään MM-kisoihin Lake Placidiin huhtikuun alussa, koska kisat on Corona-virusepidemian vuoksi peruttu. Toinen kisoihin valittu joukkue oli Helsinkiläisen HSK-seuran Team Unique, joka on ollut kohun keskellä pitkäaikaisen valmentajansa Mirjami Penttisen käytöksen vuoksi. Tuon otsikon luettuani mieleeni nousi ajatus, että nyt näyttää Herran Päivä koittaneen HSK:lle.

En halua nyt alkaa puimaan Mirjami Penttisen edesottamuksia valmentajana sen tarkemmin: jokainen jota aihe kiinnostaa, löytää varmasti suomalaisista lehdistä tarpeeksi tietoa tapauksesta. Mutta se mikä on varmaa on, että koko tämän kohun ajan Mirjami Penttinen ja häntä puolustaneet luistelijat, vanhemmat ja seura-aktiivit, ovat perustelleet toimintaansa huhtikuun MM-kisoilla. Mirjamin valmennuspanos tarvitaan, koska meillä on MM-kisat tulossa. Mirjami on valinnut koreografian, luistelijat, harjoitusohjelman ja valmennusmetodit MM-kisoja varten. Kaikki on tähdännyt noihin kisoihin. Ja nyt on Herran Päivä koittanut: se on pyyhkinyt pois sen päämäärän, jota varten joukkue (ja seura) on työtä tehnyt. Päämäärä ei koskaan tullutkaan todeksi. Ja nyt ainut mikä heillä on jäljellä, on se miten he ovat tuohon päämäärän valmistautuneet. "Herran Päivä" on paljastanut heille paljaan totuuden heidän teoistaan ja nyt he joutuvat tuon totuuden valossa itse arvioimaan (eli tuomitsemaan) omat tekonsa sellaisina, kuin ne ovat.

Viimeinen Tuomio muistuttaa meitä, että meidän tulee aina elää ja toimia totuudellisesti. Tulevaisuus on epävarma ja kaikki lupaukset, joita teemme tulevaisuudelle oikeuttaaksemme tekemisemme tänään, ovat vain toiveita, haaveita ja hyviä pyrkimyksiä. Mutta meidän toiveemme, haaveemme ja hyvät pyrkimyksemme eivät ole vielä todellisuutta, eivätkä siten kykene pyhittämään tekojamme, jotka tulevat todellisuudeksi sillä hetkellä kun niihin ryhdymme. Niinpä totuus meidän toiveistamme ja haaveistamme on itseasiassa ne teot, joita nuo meidän pyrkimyksemme saavat meidät tekemään; ei se päämäärä, jonka toivomme teoillamme saavuttavamme. Ja tämän totuus tuo julki Herran Päivänä. Ja juuri siksi Jeesus, joka on Tie, Totuus ja Elämä, kuvataan tuomariksi Viimeisellä Tuomiolla: Totuus tuomitsee (ja paljastaa) meidän tekomme.