Tarina kivestä joka uneksi olevansa perhonen

Olipa kerran pieni kivi. 

Eräänä yönä tuo pieni kivi näki unta. Se uneksi, että se oli pieni perhonen, joka lensi kukkaniityn yllä. Se ihasteli verkkosilmillään taivaan sineä ja niityn kauneutta. Se tunsi kesäauringon lämmön siivissään ja meden makean tuoksun kärsässään. Se laskeutui pienen sinikellon terälehdelle, työnsi kärsänsä kukan sisään ja joi imelää mettä. Sinikellon siitepöly varisi kukan hedelehdiltä kutittaen perhosen silmiä ja perhonen tunsi olevansa onnellinen. 

Mutta silloin auringosta syöksyi alas pääskynen, suoraan kohti perhosta. Pelästynyt perhonen yritti lennähtää pakoon, mutta pääskynen oli aivan liian nopea ja onnistui nappaamaan perhosen nokkaansa. Perhonen tunsi siipiensä murtuvan pääskysen nokan puristuksessa ja tiesi ettei enää koskaan voisi lentää, vaikka pääskynen hänet vielä nokastaan pudottaisikin. Siitä huolimatta se pyristeli minkä jaksoi, mutta pääskynen kantoi sen määrätietoisesti pesälleen, jossa perhonen joutui pääskysen nälkäisten poikasten ruuaksi.

Silloin pieni kivi heräsi unestaan. Mutta koska kivet eivät muista eivätkä tiedä mitään, ei kukaan enää muistanut, että kivi oli uneksinut olevansa perhonen. 

Sen pituinen se.

Kirjoitin tämän tarinan jo viime keväänä, mutta olen etsinyt sen julkaisuun sopivaa viitekehystä siitä lähtien ja uskon vihdoinkin löytäneeni sellaisen julkaistuani joulun alla kirjoituksen, jossa kuvasin Toronton yliopiston kognitiotieteen professori John Vervaeken käyttämää "Merkityksen kriisi" käsitettä. Mainitsin tuossa tekstissäni, että Vervaeke on työstänyt ajatuksiaan tietoisuuden luonteesta sekä länsimaisen kulttuurin henkisestä tilasta mm. Youtubessa julkaistussa "Awakening from the Meaning Crisis" luentosarjassaan ja miten hän pyrkii luomaan sanastoa ja käsitteitä tämän "merkityksen kriisin" käsittelyyn. Osana tätä hän käy myös paljon keskusteluja eri taustoista tulevien ihmisten, jotka tunnistavat saman ongelmakentän. 

Sain inspiraation tälle pienelle kertomukselleni kuunneltuani Vervaeken ja kanadalaisen ikonitaitelijan Jonathan Pageaun keskustelun, jonka he kävivät joulukuussa 2019.  Yksi Vervaeken väittämä on, että elääkseen merkityksellistä elämään, tarvitsee ihminen jonkin itsensä ylittävän todellisuuden, mutta Vervaeke ei itse aseta tuolle todellisuudelle teologisia vaatimuksia. Jonathan Pageau taas on ortodoksinen ikonitaiteilija, joka työskentelee uskonnollisen symboliikan parissa. Pageau myös selittää symbolista maailmankuvaa ja uskonnollisia symboliikkaa mm. "Symbolic World" YouTube-kanavallaan. Keskustelun ensimmäinen isompi kysymys oli, että onko "perimmäinen todellisuus" persoonallinen tai persoona (eli Jumala). Pageau esitti Vervaekelle kysymyksen: millä olemassaolon tasolla "persoona" on olemassa, jos se ei ole osa perimmäistä todellisuutta. Vervaeke esitti oman "persoonattoman" näkemyksensä, ja esitti vastakysymyksen Pageaulle: minkä vuoksi Jonathan ajattelee, että "perimmäisen todellisuuden" täytyy olla persoona.

Kertoakseni mitä Jonathan Pageau vastasi Vervaekelle, minun täytyy ensiksi kertoa Mayan unesta. Monet itämaiset uskonnot tuntevat käsitteen Maya. Maya on sekä nimi, että substanttiivi, joka tarkoittaa unta tai illuusiota ja sillä on paljon eri tulkintoja. Eräs (mahdollisesti länsimainen anakronistinen) lukutapa on kertomus nukkuvasta jumalolennosta nimeltä Maya. Kertomuksen mukaan kaikki, mikä on olemassa on itseasiassa Mayan unta: kaikki näkyvä on syntynyt Mayan ajatuksista, jotka hän uneksii nukkuessaan. Mutta sitten kun Maya herää ja uni päättyy, haihtuu myös kaikki olevainen unen mukana. Niinpä koska kaikki on Mayan unta, niin kaikki on oikeastaan vain illuusiota: mikään ei ole pohjimmiltaan todellista. Toinen, yleisempi tulkinta on, että meidän aistihavaintomme ympäristöstä ovat 'maya': harhaisia tai 'unen harhauttamia', jolloin ihmisen pitää nähdä tuon 'Mayan' taakse.

Pageau vastasi Vervaeken kysymykseen, että mikäli perimmäinen todellisuus on persoonaton (tai vielä pahempaa, jos tämä materiaalinen todellisuus on itsessään ainut "perimmäinen" todellisuus) niin silloin yksilön kokemus omasta persoonastaan on myös (olennaisesti) "maya" tai "Mayan unta". Jos meidän tietoisuutemme, meidän "minuuden" kokemuksemme syntyy pelkästään kaikkien meidän aistiemme kokonaisuudesta ilman että se ottaisi muotoaan mistään sitä ennen olevasta, on tämä meidän "minuus" pohjimmiltaan illuusio. Mikäli "perimmäinen todellisuus" on vain alkeishiukkasia, ei "perimäinen todellisuus" silloin tunne persoonaa. Minun persoonani on silloin "maya": unta, mutta sitä unta ei näekään mikään tuonpuoleinen jumalolento, vaan se kuollut materia, josta minä muodostun. Me olemme kuin tuo tarinani kivi, joka vain lyhyen hetken uneksii olevansa perhonen, mutta heti kun uni loppuu, se on jälleen vain kivi, joka ei tiedä eikä muista mitään.

Pageaun sanoin: ainostaan rakastava ja "persoonallinen" perimmäinen todellisuus (eli Jumala), jonka kuvaksi tämä meidän oma persoona ja "minuutemme" on luotu, kykenee ankkuroimaan meidän persoonamme olemassaolon. Vain silloin, jos persoona on olemassa ilman materiaa, olemme myös me materiasta muodostuneet persoonat aidosti olemassa, emmekä vain oman mielemme luoma illuusio.

C.S. Lewis sanoo, että vain Kristuksessa me löydämme tosi-ihmisyyden. Tämä on osa Kristuksen inkarnaation salaisuutta: tullessaan ihmiseksi ja lunastaessaan meidät katoavaisuudesta, Jumala teki  meidät todellisiksi. Hän herätti meidät todelliseen elämään: elämään, joka ei ole unta eikä harhaa. Eikä suinkaan ole niin kuin jotkut epäilevät, että kristityt uskoisivat tuon todellisen elämä alkavan vasta iankaikkisuudessa, vaan nimenomaan tuo iankaikkisuus tekee myös tästä elämästä todellisen ja arvokkaan. Tämä elämä ja meidän tekomme eivät raukea tyhjiin, vaan ylösnousemuksessaan Kristus nosti koko luomakunnan todelliseen elämään. Meidän ponnistelumme, meidän kärsimyksemme, meidän rakkautemme: mikään ei ole turhaa, mikään ei ole 'Mayan unta', joka haihtuu jälkiä jättämättä aamun sarastaessa.

Jeesus syntyi seimeen

"Huomenna, jos Jumala suo, on Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla"

Näillä sanoilla julistettiin jälleen Suomen Turusta Joulurauha. Se on yksi Suomen vanhimpia kansallisia jouluperinteitä ja vuosisatoja esimerkiksi joulukuusta vanhempi.

Yksi moderni jälkikristillinen jouluperinen Suomessa on julkaista joulun alla Raamatun Jouluevenkeliumien kyseenalaistavia lehtiartikkeleja ja mielipidekirjoituksia, eikä Helsingin Sanomat pettänyt tänäkään vuonna. Iloista kyllä, tällä kertaa jutussa jouluevankeliumi sivuutettiin liian myyttisenä ja keskityttiin siihen, mitä Jeesus Nasaretilaisesta varmasti tiedetään.

Kyseenalaistettavaa jouluevankeliumista toki löytyy. Itämaantietäjät, mystinen Joulutähti, synnytys eläinsuojassa, raskauden neitseellisestä alkuperästä nyt puhumattakaan. Ja voiko todella olla mahdollista, että Betlehemissä sijaitseva Pyhän Maan vanhin kristillinen kirkko, Jeesuksen Syntymäkirkko, todella sijaitsisi juuri sen luolan päällä, jossa Jeesus Nasaretilainen syntyi. Syystäkin mieleen nousee kysymys, että voidaanko mitään osaa kertomuksesta varmentaa riippumattomista lähteistä?

Kristityn ei kuitenkaan tarvitse hämmästyä tai säikähtää tällaisia epäilyjä, kun ihmiset osoittavat kertomusten epävarmuuden tai miten niitä on niin vaikea varmistaa. Tämä kertomuksen "varmistamattomuus" ei nimittäin ole mitenkään piilotettua, vaan se on itseasiassa koko kertomuksen keskeisimpiä teemoja.

Kertomuksessa on mukana niin itämaan tietäjät, Juudean kuningas Herodes Suuri, kuin Keisari Augustuskin. Mutta Jeesus ei syntynyt idän tähtitieteilijäiden pariin eikä Herodeksen tai Augustuksen hoviin, vaan pienen pitäjän laidalla sijaitsevaan eläinsuojaan. Hänen äitinsä ei ollut Juudean kuninkaan tytär, ei ylipapin vaimo eikä naispuolinen tähtitieteilijä, vaan nuori, hiljattain puusepälle kihlattu köyhä tyttö. Hänen syntymästään ei myöskään ilmoitettu ensimmäisenä kuninkaalle eikä itämaan tietäjille, vaan köyhille lammaspaimenille. Oletpa saattanut jopa nähdä "rennomman" joulukuvaelman, jossa enkelit ovat (alkuperäisestä käsikirjoituksesta poiketen) hämmästeleet, että ollaanko me nyt varmasti oikeassa paikassa? Että eikö Kristuksen syntymästä pitäisi nyt vähän isommalle ja arvovaltaisemmalle yleisölle ilmoittaa? 

Kristinuskon ymmärrys on, että Jeesus Nasaretilainen on Ihmiseksi tullut Jumala: yhden kolmiyhteisen Jumalan persoona, ja että juuri tämän persoonan kautta Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle. Mutta tuo ilmoitus ei tapahtunut kuten Vanhan Testamentin kertomuksessa, jossa Jumala puhui Hoorebin vuorella niin, että maa järisi ja taivas pimeni. Se ei myöskään tapahtunut kuten Ilmestyskirja tai Raamatun profeetat kuvaavat, että Jumala käärii taivaat kuin lakanan tulemuksensa tieltä. Vaan kun Kristus tuli ihmiseksi, hän syntyi seimeen. 

Nyt voimmekin havaita, että se että Jeesus syntyi seimeen eikä keisarin hoviin, viestii meille samaa kuin se että hän syntyi. Se on se sama viesti, jota profeetta Sakarja julisti:

"Iloitse suuresti, tytär Siion,

riemuitse, tytär Jerusalem,

sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle!

Vanhurskas ja auttaja hän on,

on nöyrä ja ratsastaa aasilla,

aasintamman varsalla."  (Sak. 9:9)

Se on se sama viesti, jonka Matteus ja muut evankelistat todistivat Palmusunnantaina täyttyneen (Matt 21:5).  Ja siksi adventtiaika myös aloitetaan tuolla Palmusunnuntain tekstillä: Kristus saapui nöyränä auttajana ja pelastajana, ei hevosella ratsastavana valloittajana.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, kaikkien kertomuksen osien on kerrottava samaa viestiä. Niinpä Jeesus ei tänäkään jouluna saavu ihmisten luokse valloittajana hevosella ratsastaen, vaan nöyränä auttajana aasin kantamana. Evankeliumi ei ole vastaansanomaton haastemiehen kirje saapua oikeuden eteen, vaan maailmankaikeuden Luojan hiljaa ojennettu käsi, johon hän pyytää meitä luottamuksella tarttumaan.

Mutta vaikka evankeliumi tarjotaan meille hiljaa ja nöyryydellä, ei evankeliumissa itsessään ole mitään heikkoa tai hävettävää. Paavalin sanoin: "Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi" (Room 1:16). Raamattu lupaa, että kun olemme uskon kautta osallia Kristuksen ristinkuolemaan, saamme olla osallisia myös Hänen ylösnousemukseensa. Evankeliumilla on elämää muuttava voima jo tässä ajassa, ja se antaa meille myös ylönousemustoivon kuoleman edessä, joka kantaa aina iankaikkiseen elämään. Se on suuren ilon ja riemun aihe! Mutta se tarjotaan aina ilman pakkoa. Ja siksi Jeesus syntyi seimeen.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Miehen Mieli ja Merkityksen kriisi

Viljami Lehtonen pothii pod-castissaan miehisyyden olemusta ja merkitystä

Olen seurannut YouTubessa nyt jo kolmatta vuotta kalifornialaista pastoria Paul Vanderklayta. Vanderklay aloitti Youtube-kanavansa saarnapuheidensa julkaisualustana, mutta kolme vuotta sitten hänen huomionsa kiinnittyi kanadalaiseen psykologian professori Jordan Petersoniin sekä hänen ympärilleen kehittyneeseen ilmiöön. 

Vanderklayta ihmetytti miten oli mahdollista, että tämä psykologian professori pystyi myymään 3000-paikkaisen jäähallin täyteen 15-osaisella luontosarjallaan Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja miten näille 2,5 tuntisille luentotalleinneille kertyy miljoonia katselukertoja. Ehkä kaikkien hämmentävintä oli, että vaikka Peterson puhui Raamatusta, ei hän itse edes esiintynyt kristittynä, eikä käsitellyt kertomusten teologisia merkityksiä, vaan hän käsitteli niitä myyttisinä kertomuksina, joiden avulla hän  selitti miten ihmisen psyyke toimii ja miten me havaitsemme ja koemme maailmaa ja todellisuutta. Peterson siis käytti Raamattua kuvatakseen ja selittääkseen, mitä on olla ihminen ja se herätti valtavaa kiinnostusta. Petersonin vuonna 2018 ilmestynyttä "12 elämänohjetta" kirja nousikin kansainväliseksi bestselleriksi.

Niinpä Vanderklay alkoi tutustua tarkemmin Petersonin ajatuksiin ja alkoi tehdä aiheesta videoita. Itsekin löysin Paulin kanavan, kun törmättyäni Petersoniin yritin ymmärtää "mikä hän oikein oli miehiään".

Samalla kun Vanderklay pyrki ymmärtämään Petersonin ajatuksia, hän pyrki ymmärtämään myös itse ilmiötä: miksi juuri nyt ihmiset ovat vastaanottavaisia tällaisille ajatuksille? 

Yksi merkittävä tekijä Petersonin suosion taustalla on länsimaisessa kulttuurissa vaikuttava ilmiö, jota kanadalainen kognitiotieteen professori (ja Petersonin kollega ja ystävä Toronton yliopistosta) John Vervaeke kuvaa termillä "Meaning Crisis'. Tuo termi voitaisiin kääntää suomeksi vaikkapa "merkityksen kriisiksi" ja se on termi, jolla Vervaeke kuvaa sekularisoituvan länsimaisen kulttuurin vieraantumista merkityksiä luovista myyteistään ja perinteistään. Vervaeke kuvaa uskottavasti ja perusteellisesti miten perinteiset maailmankatsomukset kykenit luomaan ihmisille merkityksellisen viitekehyksen omalle olemassaololleen ja tarjoamaan heille uskomuksia ja käytäntöjä, joilla ihmiset saattoivat oppia viisautta. Vervaeke kuvaa myös perusteellisesti, miten nuo merkitykset ovat tulleet filosofian kehittyessä haastetuiksi ja miten länsimainen kulttuuri on epäonnistunut luomaan uusia merkitystä luovia rakenteita purkamiensa vanhojen myyttien ja viisautta opettavien käytäntöjen tilalle.. Niinpä tämä nykyinen kulttuuri on jättänyt modernin ihmisen tilaan, jossa hänen ymmärryksensä, kokemuksensa ja jopa kykynsä tunnistaa ja havaita merkityksellisyyttä on kriisiytynyt. Vervaeke peräänkuuluttaakin "viisaus perinteen" välttämättömyyttä ja hänen tavoitteenaan kognitiotieteilijänä on luoda sanastoa ja käsitteitä tämän merkityksellisyyden ongelman käsittelyyn.

Paul Vanderklay pyrkii omalta osaltaan vastaamaan tähän merkityksellisyyden ongelmaan tarjoamalla siihen videoillaan kristillisestä ja protestanttisesta perinteestä nousevia näkökulmia. Omien pohdintojensa lisäksi hän käy myös paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa aiheesta ja olenpa itsekin ollut vieraana yhdellä hänen videoillaan jossa keskustelimme mm. saamelaisuudesta.

Olin ollut jo aikaisemmin sähköpostikirjeenvaihdossa Paulin kanssa ja viime tammikuussa Paul kysyi, että saisiko hän esitellä minut eräälle toiselle suomalaiselle, joka oli myös ottanut häneen yhteyttä. Niinpä Paul esitteli minut Viljami Lehtoselle, joka myös oli löytänyt Paulin videot tutkiessaan Jordan Petersonia.

Viljami pitää "Miehen Mieli" podcastia, jota hän julkaisee YouTubissa ja Soundcloudissa, ja jossa hän pohtii vieraidensa kanssa miehenä olemista ja ihmisyyden eri ulottuvuuksia. Viljami on omien sanojensa mukaan kasvanut ateistisessa taistolaisperheessä ja elänyt teini-ikänsä vasemmistolaisena anarkistinen ja punkkarina, mutta on aikuistuttuaan ja isäksi tultuaan todennut, ettei se sekulaari maailmankuva, jonka hän oli nuoruudessaan omaksunut, tarjonnutkaan riittäviä rakennuspalikoita oman miehuuden, isyyden ja ihmisyyden perustaksi. Niinpä hän on opiskellut monenlaista sekä uutta että vanhaa henkisyyttä ja ollut myös Jordan Petersonin ja Carl Jungin innostamana kiinnostunut myös kristinuskosta. 

Olemme keskustelleet kuluneen vuoden aikana Viljamin kanssa sekä sähköpostin, että videon välityksellä ja kesällä Viljami pyysi minua myös vieraaksi pod-castiinsa. Lukuisten molemmin puolisten viivästystä jälkeen Viljami viimein sai julkaistua keskustelumme Joulukuun alussa. Meillä oli kahden tunnin hyvä keskustelu, jossa käsittelimme kristillistä mieskuvaa, saamelaisuuden ja kristinuskon suhdetta, inkarnaatiota ja Jumalan Valtakuntaa sekä helluntailaisuutta.

Jos haluat kuulla ajatuksiani myös puhuttuna, niin käy toki katsomassa tai kuuntelemassa Viljamin pod-cast. Keskustelu oli sen verran hyvä, että tulen todennäköisesti lähiaikoina kirjoittamaan jonkinlaisita yhteenvetoa tai jatkopohdintoja keskustelustamme. 

Uskotko tietäväsi?

Mille meidän tietomme oikein perustuu?

Kirjoitin edellisessä tekstissäni uskon hypystä ja tulin esittäneeksi väittämän, että kaikki ihmisen toiminta on uskon varaista. Ja niin kummalliselta, kuin se ehkä ensikuulemalta kuulostaakin, niin tämä pätee myös tietämiseen.

Aloitetaan kuitenkin klassisella tarinalla, joka tavataan yhdistää 1800-luvulla eläneeseen tiedemieheen ja psykologiin William Jamesiin.

Professori James oli juuri pitänyt luennon kosmologiasta ja Aurinkokunnan rakenteesta, kun luennon jälkeen hänen puheillee saapui eräs pieni vanha mummo.

"Tämä sinun teoriasi, että Maa on pallo joka kiertää Aurinkoa: se kuulostaa toki hyvältä Herra James, mutta se on väärin. Minulla on paljon parempi teoria." 

"Minkälainen teoria?" tiedusteli James kohteliaasti.

"Minun teoriani mukaan maan kuori lepää jättiläismäisen kilpikonnan selässä."

James oli paitsi oppinut mies, myös vankkumaton kansansivistäjä, joten hän ei suinkaan halunnut vain ylimielisesti esittää kaikkia niitä lukemattomia todisteita, jotka tiedeyhteisö oli viimeisten kolmen vuosisadan aikana kerännyt Aurinkokeskeisen kosmologian tueksi. Sen sijaan hän päätti kohteliaasti esittää muutaman lisäkysymyksen, joiden hän toivoi osoittavan mummolle hänen Kilpikonnapohjaisen kosmologiansa sisäiset ristiriitaisuudet.

"Jos teoriasi pitää paikkansa, niin minkä päällä tämä suuri kilpikonna sitten seisoo?"

"Erittäin hyvä kysymys, Herra James, ja minulla on siihen vastaus. Tuo kilpikonna seisoo tietenkin vielä suuremman kilpikonnan selässä!"

"Mutta minkäs päällä se alempi kilpikonna sitten seisoo?" ihmetteli James.

Tähän mummo vastasi voitonriemuisesti:

"Alempana on tietenkin aina vain suurempia kilpikonnia!"

Tämä "alempana on aina vain suurempia kilpikonnia" (englanniksi "it's turtles all the way down") on esimerkki äärettömästä regressiosta, jossa ongelma yritetään selittää ratkaisulla, joka sisältää saman ongelman kuin aikaisempi ongelma. Eli tarinan tapauksessa maankuoren paikka saatiin näennäisesti ratkaistua, mutta ongelma siirrettiin aina vain uuden kilpikonnan selkään. 

Se mitä moni ei ole tullut ajatelleeksi on, että myös "tietopohjainen" maailmankatsomus törmää samaan "aina vain suurempia kilpikonnia"-ongelmaan, kuin kertomuksen pieni mummo.

Klassisen tietoteorian määritelmä tiedolle on, että tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Eli uskomus, jolla on kaksi ominaisuutta: "tosi" ja "hyvin perusteltu". Mutta mitä ovat nämä "hyvät perustelut"? Missä muodossa ihmisellä voi olla näitä "hyviä perusteluja" uskomuksilleen? Jos ihminen haluaa elää "tiedon varaisesti", niin mitä muuta tapaa henkilöllä on silloin omata hyviä perusteluja tiedolleen, kuin tietoon pohjautuvat perustelut? Mutta jos perustelutkin ovat tietoa, eli hyvin perusteltuja tosiasioita, niin mistä sitten niiden perustelut tulevat? Näin määriteltynä tieto ei koskaan voi pohjautua yksin tiedolle: jossakin vaiheessa kilpikonna ei voi enää seisoa isomman kilpikonnan päällä.

Nyt joku ehkä ajattelee, että yritän kieltää kaiken tietämisen mahdollisuuden. Totta on, että jo ensimmäisen vuosisadan skeptikkofilosofi Agrippa käytti tätä jatkuvaa uusien perustelujen vaatimusta yhtenä todisteenaan tiedon mahdottomuudelle. Kristittynä minulle paljon mielekkäämpi johtopäätös kuitenkin on, että myös tietäminen on syvimmältä olemukseltaan uskonvaraista toimintaa.

Kuten jo monessa aikaisemmassa tekstissäni olen todennut: uskossa on kyse uskon päämäärän mukaan toimimisesta. Hebrealaiskirje sanoo: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen [eli toimimista] sen mukaan, mikä ei näy". Kun me toivomme jotain, niin uskoa on toimia toivonsa mukaisesti. Niinpä kun ihminen uskoo, että hänelle on jollekin uskomukselleen hyvät perustelut, niin hän toimii uskonsa mukaan ja pitää tuota uskomustaan tietona. Ihminen siis uskoo tietävänsä.

Filosofian tietoteoria eri koulukuntineen onkin pohjimmiltaan keskustelua siitä, milloin ja millä perusteilla ihmisellä on syytä uskoa, että hänen uskomuksensa on hyvin perusteltu. Loogiset empiristit ja heitä myötäilevät skientistit yrittivät väittää, että ainoastaan tieteellisen metodin mukaiset havainnot kelpaavat tiedon perusteeksi. Mutta kuten edellisessä tekstissäni kuvasin, saivat hekin lopulta huomata ratsastavansa kilpikonnien selässä.

(Kuva: Public domain by Pelf at en.wikipedia. )

Voimmeko me tietää?

Suom: Meidän täytyy tietää. Me tiedämme vielä.

Minulta on parikin henkilöä kysellyt "uskon hypystä" ja halusin siksi jakaa aiheesta muutaman ajatuksen.

Uskon hyppy on tanskalaisen teologin ja filosofin Sören Kierkegardin käyttämä termi, jolla hän halusi korostaa, että usko Jumalaan on aina lopulta uskon varaista ja ettei ihminen voi ainoastaan puhtaalla päättelyllä ja tietämällä asioita tulla kristityksi. Että kristittynä olemiseen liittyy aina elementti, joka ei ole loogisella päättelyllä ja todisteluilla saavutettavissa, vaan ihmisen on uskon varaisesti, ilman täyttä varmuutta asiasta, vain "uskottava Jumalaan".

Eräs ystäväni hämmästeli kerran, että jos usko Jumalaan kerran on ihmisen iankaikkisen kohtalon kannalta niin olennainen kysymys, niin onko oikein ettei ihminen voi olla tästä asiasta varma? Kai nyt ihmisen pitäisi voida tietää, onko Jumala edes olemassa, ennen kuin voi uskoa Häneen? 

Tuossa kysymyksessä olisi paljonkin pohdittavaa. Filosofia tuntee lukuisia erilaisia tietoteoreettisia oppikuntia ja suuntauksia, jotka kaikki pyrkivät omalla tavallaan kuvaamaan, miten ja millä perusteilla ihminen voi sanoa tietävänsä jotain. Niinpä aluksi hyvin yksinkertaiselta kuulostava kysymys siitä, että voiko ihminen "tietää että Jumala on olemassa", onkin itseasiassa hyvin laaja tietoteoreettinen kysymys. On lisäksi hyvä muistaa, että kaikki tietoteorian eri suuntaukset käsittelevät ainoastaan sellaista tietoa, jonka me tiedämme muistamalla totuusarvoisia väittäminä. Mutta kuten olen useammassa aikaisemmassa blogikirjoituksessa maininnut, totuusväittämien muistaminen ei todellakaan ole ainut tapa, jolla ihminen "tietää" asioita. Niinpä kysymys laajenee jälleen suuremmaksi kysymykseksi siitä, miten ihminen ylipäänsä tietää asioita.

Mutta palataan kuitenkin siihen yksinkertaiseen totuusväittämään, josta lähimmäiseni oli huolestunut: "Jumala on olemassa". Voiko ihminen tietää, että tuo lause on totta, jotta hänellä siten olisi hyvin perusteltu syy uskoa väittämä?

Sinällään ymmärrän tuon kysymyksen erittäin hyvin. Kokeelliset luonnontieteet, joiden parissa itsekin olen koulutukseni saanut ja jonka parissa työskentelen, perustuvat empirialle: eli kaikki väittämät testataan ja todistetaan oikeiksi kokeellisesti. Luonnontieteellinen tieto rakentuu vain todennettavissa olevista, eli varmoista ja varmistettavista väittämistä. On täysin luonnollista, että kun katselee sitä varmuutta, jota empiria on kokeellisille luonnontieteille tuonut, että ihminen kaipaa samaa varmuutta myös muille elämän (ja tieteen) osa-alueille. 1800-luvulla kehittyikin loogiseksi empirismiksi (tai positivismiksi) kutsuttu filosofinen koulukunta, joka väitti kaiken (oikean) tiedon olevan luonnontieteellisisti havaittavissa/todennettavissa. 

Myös matematiikan alalle, joka vielä 1800-luvulle tultaessa oli edelleen joukko erillisiä oppeja (kuten algebra, geometria, analyysi), levisi toive löytää kaikkia matematiikan osa-alueita yhdistävä oppi, joka yhdistäisi kaiken matematiikan yhtenäiseksi ja varmennettavaksi kokonaisuudeksi. Myös 1800- ja 1900-luvun alun merkittävin matemaatikko, saksalainen David Hilbert työskenteli tämän ongelman parissa. Hän perusti 1920-luvulla formalismiksi kutsumansa koulukunnan, joka pyrki luomaan aksiomaattisen opin matematiikan pohjaksi, joka kykenisi todistamaan jokaisen aksioomansa oikeaksi. Hilbert jäi eläkkeelle professorin virastaan 1930 ja jäähyväisluennollaan lausui ohjelmansa johtoajatuksen, joka myöhemmin kaiverrettiin myös hänen hautakiveensä: 

"Wir müssen wissen 

  Wir werden wissen"

"Meidän täytyy tietää. 

  Me tiedämme vielä." 

Hilbert oli vakuuttunut, että myös kaiken matemaattisen tiedon piti olla todistettavissa (tai tarkemmin sanoen kaiken matematiikan piti perustua äärelliselle määrälle aksioomia, joiden todenperäisyys voitiin todistaa) ja Hilbert omisti akateemisen uransa kaksi viimeistä vuosikymmentä noiden todisteiden etsimiseen.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hilbertin tavoite oli toivoton. Vain päivää ennen tuota Hilbertin eläköitymisluentoa oli nuori matemaatikko Kurt Gödel esitellyt tieteellisessä konferenssissa ensimmäisen versionsa teoriastaan, joka nykyään tunnetaan Gödelin epätäydellisyyslauseena. Sen mukaan mikä tahansa (riittävän vahva) aksiomaattinen järjestelmä ei voi samaan aikaan olla sekä kaiken kattava, että johdonmukainen: jokainen äärellisestä määrästä aksioomia koostuva systeemi sisältää tosia lauseita, joiden todenperäisyyttä ei voida todistaa aksioomista käsin. Gödelin epätäydellisyyslause mullisti sekä matematiikan että filosofian ja sillä on pitkälle meneviä seurauksia mm. tietojenkäsittelytieteessä. Epätäydellisyyslausellaan Gödel tuli myös todistaneeksi matemaattisen vastaansanomattomasti, että Hilbertin tavoite oli mahdoton.

Tästä seuraa muutamakin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Ensinnäkin, jos jopa matematiikan kohdalla on niin, ettei mikään äärellinen määrä todistettavasti tosia lauseita pysty todistaamaan kaikkia loppuja tosia lauseita, niin onko mielekästä vaatia, että sitten hengellisissä asioissa voisimme saavuttaa "täyden varmuuden"? Jos mikä tahansa äärellinen looginen järjestelmä sisältää lauseita, jotka ovat tosia, mutta järjestelmän sisältä käsin mahdottomia todistaa, niin voimmeko me vaatimalla vaatia, että Jumalan olemassaolo on voitava (vastaansanomattomasti) todistaa?

Mutta tämä kertomus Hilbertin formalismiprojektista havainnollistaa meille myös sitä, mitä Kierkegaard "uskon hypyllään" pohjimmiltaan haki: nimittäin sitä, että kaikki ihmisen toiminta on pohjimmiltaan uskon varaista. Kuten jo vuoden takaisessa tekstissäni kirjoitin,  usko ei ole joidenkin väittämien totena pitämistä, vaan uskon mukaan toimimista. Hebrealaiskirjeen sanoin: "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)

Kun tarkastelemme Hilbertin työtä formalismin kehittämiseksi, niin huomaamme että vaikka hän puheissaan julisti miten meidän "täytyy tietää", oli hänen toimintansa itse asiassa täysin uskon varaista. Hän oli vakuuttunut, että meidän täytyy tietää, mille todistettaville aksioomille matematiikka perustuu. Siksi hän uskoi että me jonain päivänä saavuttaisimme tuon tiedon. Niinpä hän toimi uskonsa mukaan kehittäessään formalismiaan. Ei hän suinkaan tiennyt, että nämä aksioomat olisivat olemassa tai että ne olisivat löydettävissä: hän oli vain vakuuttunut, että niiden täytyy olla. Ja samalla hän myös tunnusti, ettei hän itseasiassa sitä (tai niitä) vielä tiennyt.

Ironista kyllä: "varman tiedon" Hilbert saavutti vasta, kun Gödel vastaansanomattomasti todisti, ettei Hilbert voinutkaan tietää.

Kainin kiusaus

Mikä sai Kain tappamaan veljänsä Abelin?

Kertomus

Raamatun alkukertomuksissa on kertomus Aadamin ja Eevan kahdesta ensimmäisestä pojasta: Kainista ja Aabelista. Tuo kertomus ei ole kovin pitkä, vain 16 jaetta (1. Moos 4:1-16), ja niistäkin viimeiset 8 koskevat Jumalan Kainille langettamaa rangaistusta. Vuoden 1992 Raamatun käännöksessä tuo kertomus alkaa näin: 

"Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: »Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen.» Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä.

Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. Herra kysyi Kainilta: »Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.»

Kain sanoi veljelleen Abelille: »Lähde mukaani.» Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet. "

Varsinainen kertomuksen siis alkaa, kun sekä Kain ja Aabel toivat molemmat Herralle uhrilahjan, mutta Herra jostain syystä mielistyi vain Aabelin lahjaan. Tästä pahastuneena Kain sitten synkistyi ja tappoi veljensä. Monet ovat ehkä miettineet, että mikä sai Kainin suuttumaan näin perinpohjaisesti nuoremmalle veljelleen. Tämä kysymys on helppo ohittaa ja kuitata murha vain syntiinlangenneen ihmisen (eli nyt Kainin) murhan himolla, joka ei oikeastaan edes tarvinnut syytä. Kertomus Kainista ja Aabelista on on näet osa laajempaa syntiinlankeemuskertomusta, joka alkaa varsinaisesta syntiinlankeemuskertomuksesta Genesiksen 3. luvussa ja jatkuu aina kertomukseen Baabelin tornista luvussa 11. Tämä kertomuskokonaisuus kuvaa ihmisen lankeamista syntiin ja sitä miten synti kasvoi yhdestä epäluottamuksesta ja tottelemattomuudesta aina murhiksi ja epäjumalan palvonnaksi asti. Niinpä kertomus Kainista ja Aabelista on helppo ohittaa pysähtymättä pohtimaan tarkemmin, miksi Kain oikeastaan tappoi Aabelin.

Mutta kertomuksen tarkempi lukeminen näyttää, että Kainilla todellakin oli motiivi veljensä tappamiseen. Jumalahan varoitti Kainia, että synti väijyy häntä, mutta hänen on itsensä pidettävä se kurissa. Jokin synkkä motiivi häntä houkutteli veljensä surmaamiseen. Mutta mikä se oli ja vaaniiko se myös meitä? Mikä oikeastaan oli Kainin kiusaus? Jos palaamme kertomuksessa vielä kaksi lausetta taaksepäin, huomamme että Kainin kiusaus syntyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta Kainin ja Aabelin uhreihin. 

Mitä uhraaminen on?

Selittääkseni, miksi Kain niin kovasti sydämistyi Jumalan erilaisesta suhtautumisesta hänen ja Aabelin uhreihin, joudun pohtimaan hieman, mitä uhraaminen oikeastaan on. On nimittäin niin, että sekä me modernit kristityt, että tässä jälkikristillisessä kulttuurissa elävät sekulaarit ihmiset, emme oikein enää tiedosta tätä. Me olemme erotelleet ihmisen kokemusmaailman tiukasti kahteen leiriin: luonnolliseen (sekulaariin) ja yliluonnolliseen (uskonnolliseen) ja sijoittaneet uhrit niin tukevasti yliluonnollisen puolelle, että olemme kadottaneet ymmärryksen uhrien ja uhrausten välisestä suhteesta. Mutta jos tätä modernia erotusta "sekulaarin" ja "uskonnollisen" välillä ei tee, niin uhrit ja uhraukset ovat oikeastaan käsitteellisesti yksi ja sama asia. Me ajattelemme, että kun muinaissuomalainen metsästäjä kävi jättämässä ruokauhrin seitakivelle ennen metsälle lähtemistä, hän suoritti uskonnollisen rituaalin, jonka jälkeen hän lähti metsästämään. Mutta koska tuo muinainen metsästäjä ei erotellut maailmaansa "sekulaariin" ja "uskonnolliseen", ei hän omasta mielestään ollut missään vaiheessa kuin yhdessä ainoassa toimessa: metsästämässä. Metsästämiseen vain kuului, että se aloitettiin antamalla uhri seitakivelle.

Miksi sitten metsästämiseen tai kalastamiseen kuului uhraaminen? Siksi, että metsälle tai kalaan lähteminen on itsessään uhraus. Sen sijaan, että muinaissavolainen kaskiviljelijä loikoilisi talven uuninpankolla lämpimässä, voi hän "uhrata" oman mukavuutensa ja lähteä metsästämään turkiseläimiä, jotta hän saisi turkkejä myytäväksi kesällä. Uhratessaan ihminen siis antaa jotain jota hänelle nyt on, saadakseen jotain toivottavasti parempaa tulevaisuudessa. Ja jos katsoo maailmaa sellaisten lasian läpi, jotka eivät erottele "sekulaaria" ja "uskonnollista", huomaa että antaessaan uhrikivelle jotain, jota metsästäjällä jo nyt on, saadakseen myöhemmin saalista, jota hänelle ei vielä ole, muinainen metsästäjä vain toistaa yhtä ja samaa käyttäytymismallia. Hän antaa jotain joka hänellä jo on, saadakseen jotain mitä hänellä ei vielä ole. Uhri ja uhraus ovat tällöin yksi ja sama asia. 

Turhia uhreja

Nyt voimme jälleen palata Kainin kiusaukseen. Kain oli siis tehnyt uhrauksen (mitä ilmeisimmin saadakseen jotain), mutta koska Jumala ei katsonutkaan hänen uhrauksensa puoleen, tarkoitti se että hänen uhrauksensa jäi turhaksi. Ja juuri tämä uhrin turhauksi osoittautuminen sai Kainin niin kovin synkistymään. Ymmärtääkseen tämän paremmin, voi Kainin kokemusta pohtia omalle kohdalleen: oletko itse tehnyt uhrauksia, jotka ovat jääneet turhiksi? 

Onko sinulta koskaan kuollut huonekasvia, kun et yhtenä kiireisenä viikonloppuna ehtinytkään kastella sitä? Silloin kaikki siihen astinen vaivannäkösi ja uhrauksesi kauniin huonekasvin eteen ovat käyneet turhiksi. 

Oletko koskaan epäonnistunut tärkeässä kokeessa tai tentissä? Oletko koskaan joutunut jättämään jonkin kurssin, opintokokonaisuuden tai jopa kokonaisen tutkinnon kesken. Silloin kaikki se työ, jonka jo ehdit tuota tavoitetta varten tehdä, on mennyt (suurimmaksi osaksi) hukkaan. 

Oletko koskaan joutunut ruuanlaiton päätteeksi toteamaan, että lopputulos onkin syömäkelvotonta? Olet ensin uhrannut omastasi ostamalla tai muuten hankkimalla kaikki ainesosat ja nähnyt paljon vaivaa ruuan laittamiseen, mutta jos lopputulos ei ole syömäkelpoista, ei ole mitään väliä miten paljon aineksista maksoit tai kuinka kauan olet ruokaa valmistanut: uhrauksesi ovat jääneet turhiksi.

Entä oletko koskaan ostanut lahjaa, josta vastaanottaja ei selvästikkään ole pitänyt?

Oletko koskaan epäonnistunut ihmissuhteessa?

Oletko joutunut käymään läpi rankkoja lääketieteellisiä hoitoja, jotka eivät olekaan auttaneet? 

Oletko yrittänyt kuntoilla tai harjoitella, mutta et ole saavuttanut tavoitettasi? 

Me jokainen teemme elämässämme paljon uhrauksia, joista monet jäävät lopulta hedelmättömiksi. Miten meidän silloin käy? Silloin huomaamme olevamme samassa tilanteessa, josta Kain löysi itsensä: synti vaanii ovellamme, mutta meidän on itse hillittävä se.

Mikä tuo synti sitten on? Mikä meidän ovellamme vaanii?

Epäilys

Ensimmäisenä ovellamme vaanii epäilys, etten ehkä olekaan tehnyt tarpeeksi. Epävarmuus omien uhrausten riittävyydestä tai oikeellisuudesta. "Josko vika olikin minussa?" Mainitsin aikaisemmassa tekstissäni kalan pyytämisestä ja miten on tärkeätä osata "pyytää oikein", eli tässä tapauksessa tehdä oikeanlaisia "uhrauksia". Ei ole väliä, miten kärsivällisesti ja pitkään yritää kalaa narrata, jos narraa niitä lammella, jossa ei elä kaloja. Ei ole väliä, minkälaista ruokavaliota harjoittaa, jos kuitenkin syö liikaa: paino ei sillä putoa. Taitamaton, vääränlainen tai riittämätön "uhraus" ei kykyne tuottamaan toivottua tulosta, mutta se ei tee uhrauksia yhtään pienemmiksi. Niinpä tämä epäily voi johtaa kahteen seuraavaan, keskenään lähes vastakkaiseen kiusaukseen.

Pettymys

Toisena kiusauksena meitä vaanii pettymys ja itseinho. Jos epäilyksemme vakuuttavat meidät, että me emme osaa tai kykyne tekemään meiltä vaadittavia uhrauksia, johdattaa se meidät myrkylliseen itseinhoon ja pettymykseen. Ja jos me vakuutumme, että me emme pysty, emme osaa emmekä kykene, me myös saatamme lopettaa yrittämästä. Me heitämme hanskat tiskiin. Vaikka meillä olisi ymmärrys siitä, että asiamme ovat huonosti ja meidän pitäisi tehdä asialle jotain, me emme edes halua emmekä uskalla yrittää. Saatammepa jopa rankaista itseämme kieltäytymällä yrittämästä: "kärsi nyt kun ei sinusta mihinkään ole". Monet kykenevät näkemään tämän kiusauksen myrkyllisyyden ja niinpä heille saattaa syntyä kiusaus taistella itseinhoa vastaan lankeamalla kolmanteen kiusaukseen. 

Viha

Kolmas kiusaus väijyy, mikäli epäilyksiemme ja kamppailujen jälkeenkin olemme vakuuttuneita siitä, että tekemämme uhraukset ovat olleet oikeita ja jos eivät riittäviä, niin ainakin yli sen minkä kohtuudella meiltä on voinut odottaa. Mutta koska siitä huolimatta ovat uhrauksemme jääneet hedelmättömiksi, vaanii meitä katkeruus ja viha. Mutta toisin kuin edellisen kiusauksen kohdalla, jossa viha ja katkeruus suuntautuu meihin itseemme, tämä viha kohdistuukin meistä ulospäin... Kaikkeen meidän ulkopuolella olevaan. Me vihaamme ja kadehdimme niitä, joiden uhraukset ovat tuottaneet hedelmää. Haluamme kostaa niille, joille meidän uhrauksemme eivät ole kelvanneet. Vihaamme Jumalaa, joka sallii toisten uhrauksen tuottaa siunauksen, mutta on jättänyt meidän työmme hedelmättömiksi.

Näin toimii esimerkiksi jätetty mies, joka vainoaa entistä tyttöystäväänsä: hän yrittää vaatia "korvausta" uhrauksistaan, jotka suhteen loppuminen teki turhiksi. Näin toimii myös töistä väsynyt puoliso, joka riitelee kotiinpalattuaan kotitöistä: hän yrittää vaatia toista "korvaamaan" ne uhraukset, joita hän on yhteiselon ja yhteistalouden eteen tehnyt ja niitä tekemällä itsensä väsyttänyt. Näin toimii myös vanhempi, joka suuttuu ruokaansa kiukuttelevalle lapselle: vanhempi ei halua hyväksyä, että hänen vaivannäkönsä ei lapselle kelpaa, ja vaatii tätä siksi kovaäänisesti hyväksymään vanhemman "uhraukset". Ja näin toimi myös Kain, joka kosti Jumalalle tekemällä tämän antaman siunauksen tyhjäksi tappamalla Aabelin, jolle Jumala oli antanut siunauksensa.

Lopuksi

Näin näemme, että myös Kainin kiusaukset vaanivat meitä jokaista. Ja koska Jeesus on kutsunut meidät elämään itsensä kieltämisessä ja lähimmäisiämme palvellen, eli elämään "uhrautuvaa" elämää, tämä kiusaus on erityisen vakava meille kristityille. Mitä "uhrautuvammin" elämme ja mitä enemmän annamme itsestämme, samaa mukaa kasvaa mahdollisuudet sille, että (jokin) uhrimme jää hedelmättömiksi ja samalla Kainin kiusaus saa sielussamme enemmän tarttumapintaa. Siksi meidän pitääkin hyvää tehdessämme toimia niin ettei "vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee" (Matt 6:2), jotta vasen käsi ei myöhemmin vaatisi korvauksia siitä, mitä oikea käsi on tehnyt. 

Kalaa pyytämässä

Miten kalaa oikein pyydetään?

Tämä koronakriisi on saanut monet ihmiset mietteliäiksi. Myös emeritusprofessori Kari Enqvist tuli pohdiskelleeksi koronakriisin vaikutusta ja merkitystä viikon takaisessa YLEN:n kolumnissaan "Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin". Enqvistin tekstissä oli paljon hyvääkin. Itsekin toivon, että ihmiset ottavat koronakriisin vakavissaan, eivätkä yritä esimerkiksi vain tervaa polttamalla pitää virusta loitolla. Tekstissään Enqvist havainnoi myös, että kirkot ovat Vatikaania myöten sulkeneet ovensa. Mutta sen sijaan, että tämä vuosikymmeniä uskonnottomana taikauskon kriitikkona itseään pitävä älykkö pitäisi hyvänä, että ihmiset suojelevat näin itseään, toteaa hän sen olevan eräänlainen tappion tunnustaminen: Jumala ei voikaan meitä nyt auttaa. Enqvististä näyttääkin kuoriutuvan mitä tiukimman linjan menestysteologi, jonka mielestä luonnollisen avun ja varjeluksen etsiminen on osoitus uskon heikkoudesta. Koronakriisin keskelläkin Enqvist siis löytää keinot pikkunäppärälle uskovien piikittelylle.

En pidä itseäni huumorintajuttomana enkä myöskään niin vanhurskaana omissa silmissäni, että pienestä itseeni tai kohderyhmääni kohdistuvasta piikittelystä itseeni kovasti ottaisin. En kuitenkaan voi olla vähän ihmettelemättä, että mikä tarkoitus tällä piikittelyllä nyt oikeastaan on? Mitä Enqvist nyt siis haluaisi meidän tekevän? Nimittäin me kaikki kyllä tiedämme, mitä huuto ja möyke siitä syntyisi, jos me uskovaiset päättäisimme uskonrohkeutemme lisäksi pitää yhtä tiukasti kiinni myös uskonnon- ja omantunnonvapaudestamme ja toteaisimme, ettei hallituksen asettama 10 hengen rajoitus julkisille tilaisuuksille voi koskea uskonnonharjoittamista. Sitä muisteltaisiin samalla pyhälllä hartaudella kuin Galileon oikeudenkäyntiä.

Mieleeni nousee Jeesuksen lyhyt opetus Luukkaan Evankeliumissa (Luuk 7:31-35):

Mihin minä siis vertaan tämän sukupolven ihmiset, ja kenen kaltaisia he ovat? He ovat lasten kaltaisia, jotka istuvat torilla ja huutavat toisilleen ja sanovat:

[viikon takaisen Agricolan päivän kunniaksi Kalevalamitassa:]
"Soitimme teille huilua,
ja te ette karkeloineet;
veisasimme itkuvirttä,
ja te ette itkeskelleet".

Sillä Johannes Kastaja on tullut, ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika on tullut, syö ja juo, ja te sanotte: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!'

Ja viisaus on kaikkien lastensa puolelta oikeaksi näytetty."

Yksi tapa lukea Jeesuksen loppukaneetti on, että Jeesus vähän näpäyttää arvostelijoitaan, jotka pitävät itseään kovinkin viisaina, mutta onnistuvat viisaudestaan huolimatta arvostelemaan häntä ja Johannesta päinvastaisista asioista. On päivän selvää, ettei tällöin arvostelijan arvostelu nouse mistään "viisaudesta", joka pyrkisi etsimään totuutta ja ohjaamaan arvostelun kohteita kohti totuutta, vaan pyrkimyksestä osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa arvostelun kohteisiin. Voikin siis hyvällä syyllä ihmitellä, että mitä tarkoitusta Enqvistin huomio kirkon ovien sulkemisesta oikein palvelee.

Mutta taustalla voi olla myös väärinymmärrys. Jo viimekesäisessä blogitekstissäni käsittelin sitä, että Jumala toimii sekä "yliluonnollisilla" että luonnollisilla tavoilla. Niinpä meille pitäisi olla selvää, ettei ole mitenkään ristiriitaista luottaa Jumalan varjelukseen ja samalla toimia kaikilla niillä luonollisilla tavoilla, joilla voimme varjeltua tartunnalta.

Tähän Jumalan toimimiseen luonnollisilla tavoilla on varsinkin näin korona-aikana olemassa myös hyvin suomalainen näkökulma. Tuo näkökulma on ymmärrys siitä mitä "pyytäminen" pohjimmiltaan on. Oletko huomannut, että suomenkielessä kun ihminen menee kalaan, niin hän menee "pyytämään" kalaa? Samoin jos metsästäjä lähtee metsästämään lintua, hirveä tai karhua, hän lähtee "linnun/hirven/karhun pyyntiin". Samoin sana "pyydys" tarkoittaa sananmukaisesti jotain sellaista laitetta jolla "pyydetään", tai sellaista astiaa johon "pyydetään". Tämän ilmaisun taustalla on muinaissuomalainen ymmärrys haltijoista, joiden hallinnassa vedet kaloineen ja metsät eläimineen olivat. Kun ihminen lähti pyytämään jotain, hän siis lähti haltijan maille tai vesille, pyytämään haltijalta jotain hänen hallinnassaan olevaa. Ja jotta jotain pystyi haltijalta pyytämään, piti myös osata "pyytää" oikein. Eli kalastaminen ja kaikki siihen liittyvä aktiviteetti ymmärrettiin "kalan pyytämiseksi". "Kalan pyytämistä" ei siis ollut vain se pieni uhri, joka jätettiin seitakivelle kalaonnea tuomaan, vaan kaikki kalan saamiseksi tähtäävä aktiviteetti aina siiman ja koukkujen valmistuksesta ja apajille soutamisesta verkkojen nostamiseen asti. Kehtaankin väittää, että kun muinaiset suomalaiset kääntyivät kristityiksi, eivät he suinkaan hylänneet ajatusta siitä, että metsät ja järvet ovat jonkun toisen omia ja että kalaa ja riistaa on edelleen "pyydettävä", vaan he vain muuttivat ymmärrystää siitä keneltä he sitä pyytävät.

Jos jo pakanina eläneet esi-isämme tiesivät, että "kalaa pyytääkseen" pitää myös lähteä järvelle, niin tottahan myös me kristityt nykysuomalaiset ymmärrämme, että jos Jumalalta pyytää varjelusta koronavirukselta, niin silloin pitää myös olla kokoontumatta yhteen ja jäädä Raamatun esimerkin mukaisesti rukoilemaan jokainen "omaan kammioonsa". Jos verkon laskeminen on kalan pyytämistä, niin kai silloin lääkärissä käyminen on terveyden pyytämistä. Ja jos ansalangan viritys on riekon pyyntiä, niin kai silloin kotiin jääminen on mitä suurimmassa määrin varjeluksen pyytämistä epidemian aikana? Mikäli Enqvist haluaa vihjata, että kotiin eristäytyvä uskovainen ei luota Jumalaansa, niin hän voisi itse ensi kesänä kokeilla kalastaa ilman koukkua.

[Kuvituskuva by Asko Kaikusalo. Uudelleen julkaistu Creative Commons lisenssillä sivustolta: http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/]