Myyteistä, rituaaleista ja tietämisestä.

Kaste on kristinuskon siirtymäriitti.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni myyteistä ja siitä miten myytit kertovat meille, miten asioiden tulisi olla. Tulin kuitenkin viitanneeksi myös toiseen myyttien funktioon mainitessani, että myytit auttavat meitä sisäistämään yhteisömme arvot. Selittääkseni tätä myyttien laajempaa merkitystä, minun pitää ensiksi kertoa rituaaleista ja siitä miten me tiedämme asioita.

Myyteistä luopuneen nykyihmisen maailmankuvassa tieto on "hyvin perusteltu tosi uskomus". Se on hyvin perusteltu, jos perustelut ovat rationaalisia ja se on tosi, mikäli se on empiirisesti totta. Niinpä moderni ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että tämä on ainut tapa, jolla ihminen tietää asioita. Tällöin tietäminen ymmärretään kyvyksi muistaa sellaisia tosia väittämiä kuten "hauki on kala" tai "kaikki kalat elävät vedessä". Älykkäänä ihmistä taas pidetään, mikäli hän näistä kahdesta todesta lauseesta osaa päätellä, että "hauki elää vedessä".

Mutta tämä ei ole ainut tapa, jolla ihminen tietää tai oppii asioita. Otetaanpa esimerkiksi seuraavat kaksi virkettä (Kiitokset ideasta Tom Scottille):

"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli täysi."
"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli liian suuri."

Lauseet kuvaavat siis yhtä ja samaa ongelmaa, ja molemmissa tapauksissa lukijalle lienee selvää, miksi kulho ei mahtunut laukkuun. Mutta lauseethan ovat lähes identtiset. Mistä lukija voi päätellä ettei ongelma ollut se, että kulho oli täysi, tai että laukku oli liian suuri? Näyttää siis siltä, että virkkeen ymmärtääkseen pitää ymmärtää miten laukku toimii. Meille ihmisille se on helppoa, mutta tietokoneille se on lähes mahdotonta. Nämä lauseet ovat esimerkki niin sanotusta Winogradin mallin mukaisesta testistä, jolla voidaan testata tietokoneohjelmia, jotka pyrkivät ymmärtämään luonnollista (ihmisen puhumaa) kieltä. Tällä hetkellä ei ole olemassa sellaista luonnollista kieltä ymmärtävää tietokoneohjelmaa, joka osaisi tulkita nuo molemmat virkkeet oikein.

Miksi se on sitten niin vaikeaa? Tietokoneet ovat loogisia laskentakoneita (englanniksi computer tarkoittaa laskijaa) ja ne ymmärtävät vain "hyvin perusteltuja tosia väitteitä", joista ne sitten tekevät loogisia laskutoimituksia. Jos haluaisit opettaa tietokoneen ymmärtämään molemmat lauseet, pitäisi sille ensiksi opettaa (loogisten väittämien avulla), mikä laukku on. Sitten sille pitäisi opettaa (jälleen loogisilla väittämillä), mitä tarkoittaa että laukun sisään voi laittaa muita esineitä. Sitten sille pitäisi opettaa, minkälaiset rajoitukset tällä ominaisuudella on: milloin laukkuun voi laittaa toisen esineen. Lopuksi pitäisi vielä neuvoa tietokonetta tarkistamaan, että onko se... skenaario jonka se noita kahta virkettä tulkitessaan muodostaa ... järkevä suhteessa siihen mitä se on oppinut laukuista. Eli ei riitä, että ohjelma osaa tulkita lauseita, se pitää opettaa myös "käyttämään laukkua".

Jos ihminen ei kykyne opettamaan tietokonetta ymmärtämään mikä laukku on, kun tietokone "ajattelee" puhtaasti loogisilla operaatioilla, tarkoittaa tämä myös sitä, ettei ihminenkään tiedä miten laukku toimii vain puhtaasti näiden väittämälauseiden tasolla. Meidän ymmärryksemme siitä mikä laukku on, ei ole vain sarja tosia väittämiä.

Me tiedämme, miten laukut toimivat, koska olemme pienestä pitäen niitä käyttäneet. Jo tarhaiässä olemme nähneet, että kun laukkuun laittaa nallen ja sitten kantaa laukun päiväkotiin niin nalle tulee myös päiväkotiin. Itse muistan edelleen, miten päivähoitoon lähtiessäni otin eteisestä lelureppuni mukaani, mutta hämmennyksekseni löysin sieltä vain isän tylsiä papereita. Vielä hämmentyneempi oli tosin isäni kun hän ilmestyi kirvesmieskurssille nallelaukun kanssa. Pro-vinkki: jos hankit kahdelle pojallesi kaksi saman näköistä pikkusalkkua, niin älä ota myöhemmin vain toista omaan käyttöösi!

Antropologit ovat nimenneet yhden vaiheen ihmisen kehityshistoriassa nimellä "homo habilis", joka tarkoittaa kätevää tai osaavaa ihmistä. Nimitys tulee siitä, että nykytietämyksen mukaan "homo habilis" osasi tehdä ja käyttää työkaluja. Hän oli siis "osaava ihminen". Nykyihmistä kutsutaan nimellä "homo sapiens", jossa sana "sapiens" viittaa tietämiseen, tiedostamiseen tai ajatteluun. Nykyihminen on siis ajatteleva tai tietävä ihminen. Mutta ero tietämisen ja osaamisen välillä ei ole mitenkään yksinkertainen. Kuten laukkuesimerkkimme näyttää, ihminen ymmärtää abstraktin lauseen laukusta, koska osaa käyttää laukkua. Ja kuten esimerkkini tietokoneen kouluttamisesta ymmärtämään "laukun merkitys" näyttää, pitää ihmisenkin ymmärtääkseen jotain "tosien väittämien tasolla" ensin osattava asia käytännössä. Vaikka ihminen onkin nyt "tietävä" hän on silti edelleen ensisijaisesti "osaava". Me opimme "tietämään" asiat sen jälkeen kun olemme ensin oppineet tekemään ne. Matematiikkaa pidetään kaikkein abstraktimpana tietämisen muotona, mutta maailmassa ei ole yhtään matemaatikkoa, joka olisi oppinut matematiikkaa *tekemättä* sitä kynällä ja paperilla. Puhumaan oppii puhumalla, lukemaan lukemalla ja kirjoittamaan kirjoittamalla. Myös ajattelu on taito (tai itseasiassa kokoelma kognitiivisia kykyjä), jotka oppii niitä harjoittamalla, eli ajattelemalla. Abstrakti ajattelu on taitoa jäsentää havaintonsa, osaamisensa ja ymmärtämisensä loogisiksi väittämiksi. Näin ollen osaaminen, kyky havainnoida ja jopa ymmärrys edeltävät abstraktia ajattelua. Ja juuri tässä on yhtymäkohta rituaaleihin ja myytteihin.

Sanotaan, että rituaalit kuvastavat yhteisön arvoja ja maailmankuvaa. Tästä taas seuraa suoraan rituaalien toinen tarkoitus: rituaaleihin osallistumalla ihminen sisäistää yhteisönsä maailmankuvan ja sitoutuu sen arvoihin. Rituaalit toteuttavat arvoja käytännössä, joten rituaaleihin osallistuja oppii ja omaksuus yhteisönsä arvot toteuttamalla niitä käytännössä rituaalien kautta. Arvot oppii toteuttamalla niitä käytännössä.

Mutta kaikki arvot eivät liity joka päiväiseen käyttäytymiseen ja maailmankuvaan kuuluu myös abstraktisempiakin asioita kuin se miten ja missä ihmistä kuuluu tervehtiä. Niinpä pelkät arkiset ja täysin profaanit rituaalit eivät yksin riitä, vaan tarvitaan jotain joka selitäisi ihmisille myös miten meitä ympäröivä maailma toimii. Tarvitaan rituaaleja ja myyttejä, jotka eivät ole profaaneja, vaan luonteeltaan uskonnollisia.

Myytit ovat kertomuksia, joihin samaistumalla ihminen kykenee ymmärtämään myös abstraktimpia asioita ympäröivästä maailmasta. Kaikkea ei nimittäin voi tai ehdi kokea itse. Lisäksi monet kokemukset ovat sellaisia, että niiden antama oppi olisi arvokasta, mutta joka on kokijalleen epämiellytä, epätoivottava tai jopa hyvin riskialtis. Siksipä onkin hyvä, että meillä on mielikuvitus. Mielikuvitus sallii meidän testata mielessämme erilaisia toimintatapoja, ennen kuin kokeilemme sitä käytännössä. Sitähän esimerkiksi shakin pelaaminen on. Ei shakin pelaaja tee siirtoja testatakseen miten käy, vaan hän käy ensin mielessään läpi vaihtoehtoja: jos minä teen noin, niin mitä toinen voisi tehdä sen jälkeen. Mitä pidemmälle shakkia voi pelata "päässään" kuvitteellista vastustajaa vastaan, sen parempi pelaaja yleensä on. Myytit ovat kertomuksia, jotka sallivat meidän saada (samaistumisen kautta) kokemusperäistä tietoa maailmasta ilman että sitä itse konkreettisesti koemme.

Luomiskertomukset osoittavat meille, että koko luomakunta on Jumalan luomana hyvä ja miten ihminen Jumalan kuvaksi luotuna on mittaamattoman arvokas. Syntiinlankeemuskertomus kertoo meille miten synti ja houkutus saavat voimansa valheesta, joka vääristää hyvät päämäärämme ja saa meidät näkemään väärät asiat tavoittelemisen arvoisina. Kertomus Kainista ja Aabelista osoittaa miten suuri houkutus vihalla ja katkeruudella on ja miten synkät seuraukset näillä synneillä on. Vedenpaisumus kertomus ja kertomus Baabelin tornista kertovat (kun niitä lukee muinaisia juutalaisia ympäröineiden mesopotamialaisten myyttien valossa), miten ihmisen usko omiin kykyihinsä ja teknologiseen osaamiseensa saa hänet kapinoimaan Jumalaa vastaan. Jobin kirja kertoo raastavasti ihmisen tuntemasta epäluottamuksesta, epäluulosta ja etäisyydestä Luojaansa. Nämä kaikki ovat joko vastaansanomattomia totuuksia, tai perustavanlaatuisia kuvauksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Ja ne kaikki on kerrottu meille myyteillä: kertomuksilla jotka sallivat meidän samaistumisen kautta oppia ymmärtämään.

Kaikkein tehokkain kokemusperäisen oppimisen muoto (heti aidon kokemuksen jälkeen) ovat riitit: rituaalit joissa jokin myyttinen kertomus toistetaan, jolloin ihminen aivan konkreettisen toimimisen kautta samaistuu myyttiin. Tällainen on esimerkiksi kristittyjen aikuiskaste. Se on riitti, eli rituaali jossa kristityksi haluava henkilö samaistuu Kristukseen: hänen kasteeseensa, ristin kuolemaansa, hautaamiseensa ja ylösnousemukseensa: siihen mitä C.S. Lewis kuvaa "Tosimyytiksi" tai "Suurimmaksi Ihmeeksi". Sellainen on myös kristittyjen ehtoollinen, rituaalinen ateria, jolla kristityt yhä uudelleen ja uudelleen samaistuvat kristuksen sovitutyöhön ja omistavat sen omalla kohdalleen.


Jälkikirjoitus:
Olen monessa aikaisemmassa tekstissäni pohtinut uskon olemusta: mitä usko pohjimmiltaan on, miten me uskomme ja miten me opimme tuntemaan Jumalan. Kun nyt kerran tulin tässä tekstissä väittäneeksi, ettei tietäminen ole vain tosien lauseiden osaamista, niin luonnollinen jatkokysymys on, että miten me oikeastaan tunnemme Jumalan? Mikä on se tietämisen ja tuntemisen tapa, jolla ihminen Jumalan tuntee. Ja kun nyt tulin väittäneeksi, että ihminen oppii asiat tekemällä, niin mikä on se tapa, jolla ihminen oppii Jumalan tuntemaan? Luulenpa palaavani näihin kysymyksiin vastakin.

[edit 13.4.2020: lisätty linkki myöhempään tekstiini]

Mitä myytit ovat?

Mitä myytit oikeastaan ovat?

Nykyihminen ei ymmärrä myyttejä. En ole itsekään niitä ymmärtänyt. Tämä moderni maailma kaikkine myytinmurtajineen sai minutkin, fundamentalistiksi kasvatetun helluntailaisen oppimaan, että myytti on vain tarina joka ei pidä paikkaansa. En vieläkään väitä myyttejä kovin hyvin ymmärtäväni, mutta sen verran olen oppinut, että tuo nai'ivi ymmärrys myyteistä on täysin riittämätön.

No mitä myytit sitten ovat, jos ne eivät ole vain (yliluonnollisia) kertomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa?

Yksi näkökulma siihen, mitä myytit ovat, voidaan jäljittää filosofi David Humen esittelemästä "Humen giljotiinista". "Humen giljotiini" pitäisi olla jokaiselle tieteen historiaan ja filosofiaan tutustuneelle tuttu, merkittävä tieteelliseen vallankumoukseen johtanut havainto. Humen esittämä väittämä kuuluu: "siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, kuinka niiden tulisi olla". Tuon väittämän logiikka tulee paremmin esille sen alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa: "there is no ought from is". Se siis tarkoittaa, että pelkästään tosiasioita kuvaavista väittämistä ("is") ei voi loogisesti johtaa arvoväittämiä ("ought"). Arvoväittämistä voi kyllä johtaa (yhdessä tosiasioita kuvaavien väittämien kanssa) uusia arvoväittämiä, mutta pohjalle tarvitaan aina jokin arvoväittämä.

Miksi tämä Humen giljotiini oli sitten niin merkittävä edistysaskel tieteen filosofiassa? Siihen asti kaikki todellisuutta kuvaavat väittämät olivat sisältäneet myös arvoväittämiä. Alkemistit esimerkiksi pohtivat, että sitruunalla on samoja ominaisuuksia kuin Auringolla, koska sitruuna on Auringon värinen. Kaikella havaitulla oli siis myös symbolinen merkitys ja ulottuvuus. Esimerkiksi modernin fysiikan isänä tunnettu Isaac Newton tutki fysikaalisten ilmiöiden ohella okkultistista symboliikkaa ja alkemiaa. Humen giljotiini vapautti luonnonfilosofit tutkimaan luonnon ilmiöitä ilman niiden symbolisen merkityksen "taakkaa". Näin vanhojen "alkumyyttien" tilalle saatettiin alkaa muodostamaan "arvoväittämistä vapaata" selitystä ilmiöiden alkuperästä. Ja juuri tässä on avain myytin (yhteen) olemukseen. Myytti on kertomus, joka ei ainoastaan kerro miten asiat ovat, vaan myös miten niiden tulisi olla. Tällainen myyttinen kertomus voi olla luonteeltaan joko alkumyytti, tai jokin muu kertomus, johon samaistumalla kuulija voi ymmärtää (sisäistää) myytin esittämät arvot.

Tämä modernien ihmisten ymmärtämättömyys myyttien luonnetta kohtaan johtaa moniin kummallisuuksiin. Jokaisessa sukupolvessa löytyy joukko idealistisia humanisteja, jotka väittävät voivansa perustaa universaalit humanististiset arvonsa empirialle ja rationaalisuudelle, vaikka Humen giljotiini sanooo vastaansanomattomasti, että pelkistä tosiasioista (eli empirialla) ei loogisesti (eli rationaalisesti) voi johtaa arvoja. Tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan joukko sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat joko niin ilmeisen tosia, etteivät ne tarvitse selittäjää, tai joille löytyy jokin hyväksyttävä "myyttinen kertomus", joka selittää miksi ne ovat totta.

Toinen modernin ihmisen ongelma on, että hän ei tunnista, milloin kertomus on arvoja luova myytti. Mikäli myytin ainoa tunnettu ominaisuus ovat yliluonnolliset elementit tai yliluonnolliset toimijat, niin ihminen sokeutuu "sekulaareille myyteille": myyteille, jotka koostuvat ainoastaan "luonnollisista" elementeistä. On helpompi puhua kristallikivien värähtelytaajuuksista ja energioista, kuin niiden hengistä. Mutta vahvimmat sekulaarit myytit koostuvat vain "todennettavista tosiasioista". Mutta se, että sekulaari myytti koostuu (pääosin) vain empiirisesti todennettavissa olevista tosiasioista, ei tee siitä yhtään vähempää myyttistä. Jos se tekee arvoväittämiä, niin jossakin taustalla on arvoja luova myytti, sillä pelkistä tosiasioista ei arvoja yksinkertaisesti saa.

Joskus tämä myytti saattaa piileskellä kaikkien nähtävillä: kertomuksen koostumuksessa. Kuten viime vuoden viimeisessä tekstissäni totesin, todellisuutta voi kuvata rajattomalla tarkkuudella, mutta mikä tahansa ihmisten luoma kertomus on aina rajallisen mittainen. Niinpä kertomuksen kertoja joutuu valikoimaan mitä hän todellisuudesta kertoo. Ja jokainen valinta sisältää aina arvovalinnan: jokin tosiasia katsotaan 'merkityksellisemmäksi' kuin toiset. Kun sekulaarin myytin kertojat kertovat empiiristä tosiasioista koostuvaa kertomustaan, heidän empiirisesti todennettavat kertomuksen osansa on katsottu arvokkaammiksi kuin lukematon määrä muita todellisuutta kuvaavia väittämiä. Ja juuri tässä valinnan kohdalla arvovalinnat ja arvoväittämät uivat heidän kertomukseensa ja tekevät siitä myytin.

Yksi erikoinen esimerkki tällaisesta valikoiduista tosiasioista koostuvasta sekulaarista myytistä on joidenkin evoluutiopsykologien tapa käyttää ihmisen kehityshistoriaa "alkumyyttinä". Evoluutiopsykologit, kuten vaikkapa suomalainen dosentti Markus Rantala ovat onnistuneet närkästyttämään sekä uskovaiset, että perinteiset humanistit, kun ovat alkaneet selittämään ihmisen käyttäytymistä ihmisen kehityshistorialla ja muinaisella valintapaineella. Toki on niin, että mikäli ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan seurauksena, niin kaikille meidän ominaisuuksillemme on olemassa "luonnollinen" syy (eri asia on toki se, onko se löydettävissä). Mutta luonnonhistorialliset tosiasiat ovat nekin vain tosiasioita, eikä niistäkään voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta on tästä myyttien merkityksen huonosta ymmärryksestä haittaa myös kristityille. Jos keskittää kaiken huomionsa siihen, miten Raamatun kertomukset suhtautuvat nykyiseen käsitykseen maailman historiasta, voi jäädä huomaamatta miksi ne on alunperin kerrottu. Olisinkohan ollut jo päälle 25 vuoden ikäinen, kun lukiessani syntiinlankeemuskertomusta ällistyin huomatessani ensimmäisen kerran, että kertomushan kertoo yleisemminkin kiusauksen ja synnin luonteesta (mihin tarjosin yhden näkökulman jo aikaisemmassa tekstissäni). Vaikka olin nuoruudesta asti Raamattua lukenut, en ollut luomiskertomuksia (joihin syntiinlankeemuskertomus kuuluu) lukiessani huomannut ajatella, mitä ne tahtovat kertoa. Olin lukenut niitäkin kuin mitä tahansa kuvauksia tapahtumista. En ollut osannut etsiä hengellisiä totuuksia Raamatusta, elleivät ne olleet suoraan opetuksiksi kirjoitettu, kuten vaikkapa Jeesuksen opetuksissa tai Paavalin kirjeissä. Olin oppinut, ettei tosiasioista voi päätellä miten asiat tulisi olla, mutta en ollut ymmärtänyt etteivät myytit koskaan ole vain kylmiä tosiasioita.