Herran Päivä

Evankeliumit päättyvät kuvaukseen Jeesuksen taivaaseen astumisesta. Apostolien teot jatkaa kertomusta, miten kaksi enkeliä laskeutui kertomaan opetuslapsille, että Jeesus olisi tuleva takaisin samalla tavalla, kuin he näkivät hänen nousevan ylös. Niinpä kristikunta on aina elänyt odottaen Jeesuksen paluuta eli Herran päivää ja Viimeistä Tuomiota. Valitettavan usein tuo odotus on kuitenkin näkynyt myös konkreettisina ajankohtien arvailuina ja noiden tulevien aikamääreiden pelkäämisenä. Näin siitä huolimatta, että Jeesus evankeliumeissaan kerta toisensa jälkeen (ja vielä jopa Jonanneksen ilmestyksessä), vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin, että Herran Päivä tulee yllättäen, ilman että me sitä osaisimme odottaa.

Koska Jeesus vakuutti, ettei Herran Päivän ajankohtaa voi kukaan tietää, ei Jeesuksen paluun ja Viimeisen Tuomion merkitys voi olla sen varsinaisessa ajankohdassa, vaan siinä mitä ne kertovat inhimillisestä todellisuudesta. Esimerkiksi Maailmanloppua on odotettu jo lukemattomia kertoja ilman että se on tullut, mutta jokainen ihminen kohtaa kerran henkilökohtaisen maailmanlopun. Tämä meidän maallinen vaellus (jota Augustinus kutsuu sekulaariksi ajaksi), päättyy kerran meillä jokaisella. Meidän tarinamme täällä maan päällä päättyy tavalla tai toisella, usein yllättäen tai suunnittelematta. Kerran Jumala on kutsuva meitä nimeltä ja meidän aikamme päättyy, tapahtuu se sitten vain meille tai koko maailmalle viimeisenä päivänä.

Samoin Herran päivä ja Viimeinen Tuomio eivät ole ainoastaan historian loppu, vaan myös se hetki, jolloin asioiden todellinen laita tulee ilmi. Se on hetki, jolloin meidän kaikki tekomme tuodaan esille arvioitavaksi. Tuomio, jolla meidän jokainen tekomme arvioidaan niiden itsensä mukaan ilman niitä mielestämme hyviä päämääriä, joilla me oikeutimme tekemisemme. Me saatamme perustella epätäydellisyyttämme, laiminlyöntejämme ja jopa suoranaista pahuuttamme sillä, että me tavoittelemme sillä jotain hyvää ja parempaa. Mutta kun Herran Päivä koittaa ja pyyhkii pois tulevaisuuden, vie se mennessään myös sen "hyvän tavoitteen" jonka edestä olimme valmiit syntejämme tekemään. Niinpä myös ne ylevät tavoitteet haihtuvat kuin uni aamunkoittaessa ja meidän tekomme tulevat julki sellaisina, kuin ne ovat. Ja samoin kuin maailmanloppu voi kohdata meitä myös yksilöinä, voi Herran Päivä, jolloin totuus teoistamme tulee julki, koittaa meille jo tässä ajassa.

Aihe nousi mieleeni alunperin, kun katsoin C.S. Lewis Doodles YouTube kanavan video-esseen "Maailman viimeinen ilta". Toinen innoituksen lähde kirjoitukselleni taas oli eilinen uutinen Helsingin Sanomissa. Uutisessa kerrottiin, että Suomen muodostelmaluistelijat eivät pääsekään MM-kisoihin Lake Placidiin huhtikuun alussa, koska kisat on Corona-virusepidemian vuoksi peruttu. Toinen kisoihin valittu joukkue oli Helsinkiläisen HSK-seuran Team Unique, joka on ollut kohun keskellä pitkäaikaisen valmentajansa Mirjami Penttisen käytöksen vuoksi. Tuon otsikon luettuani mieleeni nousi ajatus, että nyt näyttää Herran Päivä koittaneen HSK:lle.

En halua nyt alkaa puimaan Mirjami Penttisen edesottamuksia valmentajana sen tarkemmin: jokainen jota aihe kiinnostaa, löytää varmasti suomalaisista lehdistä tarpeeksi tietoa tapauksesta. Mutta se mikä on varmaa on, että koko tämän kohun ajan Mirjami Penttinen ja häntä puolustaneet luistelijat, vanhemmat ja seura-aktiivit, ovat perustelleet toimintaansa huhtikuun MM-kisoilla. Mirjamin valmennuspanos tarvitaan, koska meillä on MM-kisat tulossa. Mirjami on valinnut koreografian, luistelijat, harjoitusohjelman ja valmennusmetodit MM-kisoja varten. Kaikki on tähdännyt noihin kisoihin. Ja nyt on Herran Päivä koittanut: se on pyyhkinyt pois sen päämäärän, jota varten joukkue (ja seura) on työtä tehnyt. Päämäärä ei koskaan tullutkaan todeksi. Ja nyt ainut mikä heillä on jäljellä, on se miten he ovat tuohon päämäärän valmistautuneet. "Herran Päivä" on paljastanut heille paljaan totuuden heidän teoistaan ja nyt he joutuvat tuon totuuden valossa itse arvioimaan (eli tuomitsemaan) omat tekonsa sellaisina, kuin ne ovat.

Viimeinen Tuomio muistuttaa meitä, että meidän tulee aina elää ja toimia totuudellisesti. Tulevaisuus on epävarma ja kaikki lupaukset, joita teemme tulevaisuudelle oikeuttaaksemme tekemisemme tänään, ovat vain toiveita, haaveita ja hyviä pyrkimyksiä. Mutta meidän toiveemme, haaveemme ja hyvät pyrkimyksemme eivät ole vielä todellisuutta, eivätkä siten kykene pyhittämään tekojamme, jotka tulevat todellisuudeksi sillä hetkellä kun niihin ryhdymme. Niinpä totuus meidän toiveistamme ja haaveistamme on itseasiassa ne teot, joita nuo meidän pyrkimyksemme saavat meidät tekemään; ei se päämäärä, jonka toivomme teoillamme saavuttavamme. Ja tämän totuus tuo julki Herran Päivänä. Ja juuri siksi Jeesus, joka on Tie, Totuus ja Elämä, kuvataan tuomariksi Viimeisellä Tuomiolla: Totuus tuomitsee (ja paljastaa) meidän tekomme.

Myyteistä, rituaaleista ja tietämisestä.

Kaste on kristinuskon siirtymäriitti.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni myyteistä ja siitä miten myytit kertovat meille, miten asioiden tulisi olla. Tulin kuitenkin viitanneeksi myös toiseen myyttien funktioon mainitessani, että myytit auttavat meitä sisäistämään yhteisömme arvot. Selittääkseni tätä myyttien laajempaa merkitystä, minun pitää ensiksi kertoa rituaaleista ja siitä miten me tiedämme asioita.

Myyteistä luopuneen nykyihmisen maailmankuvassa tieto on "hyvin perusteltu tosi uskomus". Se on hyvin perusteltu, jos perustelut ovat rationaalisia ja se on tosi, mikäli se on empiirisesti totta. Niinpä moderni ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että tämä on ainut tapa, jolla ihminen tietää asioita. Tällöin tietäminen ymmärretään kyvyksi muistaa sellaisia tosia väittämiä kuten "hauki on kala" tai "kaikki kalat elävät vedessä". Älykkäänä ihmistä taas pidetään, mikäli hän näistä kahdesta todesta lauseesta osaa päätellä, että "hauki elää vedessä".

Mutta tämä ei ole ainut tapa, jolla ihminen tietää tai oppii asioita. Otetaanpa esimerkiksi seuraavat kaksi virkettä (Kiitokset ideasta Tom Scottille):

"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli täysi."
"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli liian suuri."

Lauseet kuvaavat siis yhtä ja samaa ongelmaa, ja molemmissa tapauksissa lukijalle lienee selvää, miksi kulho ei mahtunut laukkuun. Mutta lauseethan ovat lähes identtiset. Mistä lukija voi päätellä ettei ongelma ollut se, että kulho oli täysi, tai että laukku oli liian suuri? Näyttää siis siltä, että virkkeen ymmärtääkseen pitää ymmärtää miten laukku toimii. Meille ihmisille se on helppoa, mutta tietokoneille se on lähes mahdotonta. Nämä lauseet ovat esimerkki niin sanotusta Winogradin mallin mukaisesta testistä, jolla voidaan testata tietokoneohjelmia, jotka pyrkivät ymmärtämään luonnollista (ihmisen puhumaa) kieltä. Tällä hetkellä ei ole olemassa sellaista luonnollista kieltä ymmärtävää tietokoneohjelmaa, joka osaisi tulkita nuo molemmat virkkeet oikein.

Miksi se on sitten niin vaikeaa? Tietokoneet ovat loogisia laskentakoneita (englanniksi computer tarkoittaa laskijaa) ja ne ymmärtävät vain "hyvin perusteltuja tosia väitteitä", joista ne sitten tekevät loogisia laskutoimituksia. Jos haluaisit opettaa tietokoneen ymmärtämään molemmat lauseet, pitäisi sille ensiksi opettaa (loogisten väittämien avulla), mikä laukku on. Sitten sille pitäisi opettaa (jälleen loogisilla väittämillä), mitä tarkoittaa että laukun sisään voi laittaa muita esineitä. Sitten sille pitäisi opettaa, minkälaiset rajoitukset tällä ominaisuudella on: milloin laukkuun voi laittaa toisen esineen. Lopuksi pitäisi vielä neuvoa tietokonetta tarkistamaan, että onko se... skenaario jonka se noita kahta virkettä tulkitessaan muodostaa ... järkevä suhteessa siihen mitä se on oppinut laukuista. Eli ei riitä, että ohjelma osaa tulkita lauseita, se pitää opettaa myös "käyttämään laukkua".

Jos ihminen ei kykyne opettamaan tietokonetta ymmärtämään mikä laukku on, kun tietokone "ajattelee" puhtaasti loogisilla operaatioilla, tarkoittaa tämä myös sitä, ettei ihminenkään tiedä miten laukku toimii vain puhtaasti näiden väittämälauseiden tasolla. Meidän ymmärryksemme siitä mikä laukku on, ei ole vain sarja tosia väittämiä.

Me tiedämme, miten laukut toimivat, koska olemme pienestä pitäen niitä käyttäneet. Jo tarhaiässä olemme nähneet, että kun laukkuun laittaa nallen ja sitten kantaa laukun päiväkotiin niin nalle tulee myös päiväkotiin. Itse muistan edelleen, miten päivähoitoon lähtiessäni otin eteisestä lelureppuni mukaani, mutta hämmennyksekseni löysin sieltä vain isän tylsiä papereita. Vielä hämmentyneempi oli tosin isäni kun hän ilmestyi kirvesmieskurssille nallelaukun kanssa. Pro-vinkki: jos hankit kahdelle pojallesi kaksi saman näköistä pikkusalkkua, niin älä ota myöhemmin vain toista omaan käyttöösi!

Antropologit ovat nimenneet yhden vaiheen ihmisen kehityshistoriassa nimellä "homo habilis", joka tarkoittaa kätevää tai osaavaa ihmistä. Nimitys tulee siitä, että nykytietämyksen mukaan "homo habilis" osasi tehdä ja käyttää työkaluja. Hän oli siis "osaava ihminen". Nykyihmistä kutsutaan nimellä "homo sapiens", jossa sana "sapiens" viittaa tietämiseen, tiedostamiseen tai ajatteluun. Nykyihminen on siis ajatteleva tai tietävä ihminen. Mutta ero tietämisen ja osaamisen välillä ei ole mitenkään yksinkertainen. Kuten laukkuesimerkkimme näyttää, ihminen ymmärtää abstraktin lauseen laukusta, koska osaa käyttää laukkua. Ja kuten esimerkkini tietokoneen kouluttamisesta ymmärtämään "laukun merkitys" näyttää, pitää ihmisenkin ymmärtääkseen jotain "tosien väittämien tasolla" ensin osattava asia käytännössä. Vaikka ihminen onkin nyt "tietävä" hän on silti edelleen ensisijaisesti "osaava". Me opimme "tietämään" asiat sen jälkeen kun olemme ensin oppineet tekemään ne. Matematiikkaa pidetään kaikkein abstraktimpana tietämisen muotona, mutta maailmassa ei ole yhtään matemaatikkoa, joka olisi oppinut matematiikkaa *tekemättä* sitä kynällä ja paperilla. Puhumaan oppii puhumalla, lukemaan lukemalla ja kirjoittamaan kirjoittamalla. Myös ajattelu on taito (tai itseasiassa kokoelma kognitiivisia kykyjä), jotka oppii niitä harjoittamalla, eli ajattelemalla. Abstrakti ajattelu on taitoa jäsentää havaintonsa, osaamisensa ja ymmärtämisensä loogisiksi väittämiksi. Näin ollen osaaminen, kyky havainnoida ja jopa ymmärrys edeltävät abstraktia ajattelua. Ja juuri tässä on yhtymäkohta rituaaleihin ja myytteihin.

Sanotaan, että rituaalit kuvastavat yhteisön arvoja ja maailmankuvaa. Tästä taas seuraa suoraan rituaalien toinen tarkoitus: rituaaleihin osallistumalla ihminen sisäistää yhteisönsä maailmankuvan ja sitoutuu sen arvoihin. Rituaalit toteuttavat arvoja käytännössä, joten rituaaleihin osallistuja oppii ja omaksuus yhteisönsä arvot toteuttamalla niitä käytännössä rituaalien kautta. Arvot oppii toteuttamalla niitä käytännössä.

Mutta kaikki arvot eivät liity joka päiväiseen käyttäytymiseen ja maailmankuvaan kuuluu myös abstraktisempiakin asioita kuin se miten ja missä ihmistä kuuluu tervehtiä. Niinpä pelkät arkiset ja täysin profaanit rituaalit eivät yksin riitä, vaan tarvitaan jotain joka selitäisi ihmisille myös miten meitä ympäröivä maailma toimii. Tarvitaan rituaaleja ja myyttejä, jotka eivät ole profaaneja, vaan luonteeltaan uskonnollisia.

Myytit ovat kertomuksia, joihin samaistumalla ihminen kykenee ymmärtämään myös abstraktimpia asioita ympäröivästä maailmasta. Kaikkea ei nimittäin voi tai ehdi kokea itse. Lisäksi monet kokemukset ovat sellaisia, että niiden antama oppi olisi arvokasta, mutta joka on kokijalleen epämiellytä, epätoivottava tai jopa hyvin riskialtis. Siksipä onkin hyvä, että meillä on mielikuvitus. Mielikuvitus sallii meidän testata mielessämme erilaisia toimintatapoja, ennen kuin kokeilemme sitä käytännössä. Sitähän esimerkiksi shakin pelaaminen on. Ei shakin pelaaja tee siirtoja testatakseen miten käy, vaan hän käy ensin mielessään läpi vaihtoehtoja: jos minä teen noin, niin mitä toinen voisi tehdä sen jälkeen. Mitä pidemmälle shakkia voi pelata "päässään" kuvitteellista vastustajaa vastaan, sen parempi pelaaja yleensä on. Myytit ovat kertomuksia, jotka sallivat meidän saada (samaistumisen kautta) kokemusperäistä tietoa maailmasta ilman että sitä itse konkreettisesti koemme.

Luomiskertomukset osoittavat meille, että koko luomakunta on Jumalan luomana hyvä ja miten ihminen Jumalan kuvaksi luotuna on mittaamattoman arvokas. Syntiinlankeemuskertomus kertoo meille miten synti ja houkutus saavat voimansa valheesta, joka vääristää hyvät päämäärämme ja saa meidät näkemään väärät asiat tavoittelemisen arvoisina. Kertomus Kainista ja Aabelista osoittaa miten suuri houkutus vihalla ja katkeruudella on ja miten synkät seuraukset näillä synneillä on. Vedenpaisumus kertomus ja kertomus Baabelin tornista kertovat (kun niitä lukee muinaisia juutalaisia ympäröineiden mesopotamialaisten myyttien valossa), miten ihmisen usko omiin kykyihinsä ja teknologiseen osaamiseensa saa hänet kapinoimaan Jumalaa vastaan. Jobin kirja kertoo raastavasti ihmisen tuntemasta epäluottamuksesta, epäluulosta ja etäisyydestä Luojaansa. Nämä kaikki ovat joko vastaansanomattomia totuuksia, tai perustavanlaatuisia kuvauksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Ja ne kaikki on kerrottu meille myyteillä: kertomuksilla jotka sallivat meidän samaistumisen kautta oppia ymmärtämään.

Kaikkein tehokkain kokemusperäisen oppimisen muoto (heti aidon kokemuksen jälkeen) ovat riitit: rituaalit joissa jokin myyttinen kertomus toistetaan, jolloin ihminen aivan konkreettisen toimimisen kautta samaistuu myyttiin. Tällainen on esimerkiksi kristittyjen aikuiskaste. Se on riitti, eli rituaali jossa kristityksi haluava henkilö samaistuu Kristukseen: hänen kasteeseensa, ristin kuolemaansa, hautaamiseensa ja ylösnousemukseensa: siihen mitä C.S. Lewis kuvaa "Tosimyytiksi" tai "Suurimmaksi Ihmeeksi". Sellainen on myös kristittyjen ehtoollinen, rituaalinen ateria, jolla kristityt yhä uudelleen ja uudelleen samaistuvat kristuksen sovitutyöhön ja omistavat sen omalla kohdalleen.


Jälkikirjoitus:
Olen monessa aikaisemmassa tekstissäni pohtinut uskon olemusta: mitä usko pohjimmiltaan on, miten me uskomme ja miten me opimme tuntemaan Jumalan. Kun nyt kerran tulin tässä tekstissä väittäneeksi, ettei tietäminen ole vain tosien lauseiden osaamista, niin luonnollinen jatkokysymys on, että miten me oikeastaan tunnemme Jumalan? Mikä on se tietämisen ja tuntemisen tapa, jolla ihminen Jumalan tuntee. Ja kun nyt tulin väittäneeksi, että ihminen oppii asiat tekemällä, niin mikä on se tapa, jolla ihminen oppii Jumalan tuntemaan? Luulenpa palaavani näihin kysymyksiin vastakin.

[edit 13.4.2020: lisätty linkki myöhempään tekstiini]

Mitä myytit ovat?

Mitä myytit oikeastaan ovat?

Nykyihminen ei ymmärrä myyttejä. En ole itsekään niitä ymmärtänyt. Tämä moderni maailma kaikkine myytinmurtajineen sai minutkin, fundamentalistiksi kasvatetun helluntailaisen oppimaan, että myytti on vain tarina joka ei pidä paikkaansa. En vieläkään väitä myyttejä kovin hyvin ymmärtäväni, mutta sen verran olen oppinut, että tuo nai'ivi ymmärrys myyteistä on täysin riittämätön.

No mitä myytit sitten ovat, jos ne eivät ole vain (yliluonnollisia) kertomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa?

Yksi näkökulma siihen, mitä myytit ovat, voidaan jäljittää filosofi David Humen esittelemästä "Humen giljotiinista". "Humen giljotiini" pitäisi olla jokaiselle tieteen historiaan ja filosofiaan tutustuneelle tuttu, merkittävä tieteelliseen vallankumoukseen johtanut havainto. Humen esittämä väittämä kuuluu: "siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, kuinka niiden tulisi olla". Tuon väittämän logiikka tulee paremmin esille sen alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa: "there is no ought from is". Se siis tarkoittaa, että pelkästään tosiasioita kuvaavista väittämistä ("is") ei voi loogisesti johtaa arvoväittämiä ("ought"). Arvoväittämistä voi kyllä johtaa (yhdessä tosiasioita kuvaavien väittämien kanssa) uusia arvoväittämiä, mutta pohjalle tarvitaan aina jokin arvoväittämä.

Miksi tämä Humen giljotiini oli sitten niin merkittävä edistysaskel tieteen filosofiassa? Siihen asti kaikki todellisuutta kuvaavat väittämät olivat sisältäneet myös arvoväittämiä. Alkemistit esimerkiksi pohtivat, että sitruunalla on samoja ominaisuuksia kuin Auringolla, koska sitruuna on Auringon värinen. Kaikella havaitulla oli siis myös symbolinen merkitys ja ulottuvuus. Esimerkiksi modernin fysiikan isänä tunnettu Isaac Newton tutki fysikaalisten ilmiöiden ohella okkultistista symboliikkaa ja alkemiaa. Humen giljotiini vapautti luonnonfilosofit tutkimaan luonnon ilmiöitä ilman niiden symbolisen merkityksen "taakkaa". Näin vanhojen "alkumyyttien" tilalle saatettiin alkaa muodostamaan "arvoväittämistä vapaata" selitystä ilmiöiden alkuperästä. Ja juuri tässä on avain myytin (yhteen) olemukseen. Myytti on kertomus, joka ei ainoastaan kerro miten asiat ovat, vaan myös miten niiden tulisi olla. Tällainen myyttinen kertomus voi olla luonteeltaan joko alkumyytti, tai jokin muu kertomus, johon samaistumalla kuulija voi ymmärtää (sisäistää) myytin esittämät arvot.

Tämä modernien ihmisten ymmärtämättömyys myyttien luonnetta kohtaan johtaa moniin kummallisuuksiin. Jokaisessa sukupolvessa löytyy joukko idealistisia humanisteja, jotka väittävät voivansa perustaa universaalit humanististiset arvonsa empirialle ja rationaalisuudelle, vaikka Humen giljotiini sanooo vastaansanomattomasti, että pelkistä tosiasioista (eli empirialla) ei loogisesti (eli rationaalisesti) voi johtaa arvoja. Tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan joukko sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat joko niin ilmeisen tosia, etteivät ne tarvitse selittäjää, tai joille löytyy jokin hyväksyttävä "myyttinen kertomus", joka selittää miksi ne ovat totta.

Toinen modernin ihmisen ongelma on, että hän ei tunnista, milloin kertomus on arvoja luova myytti. Mikäli myytin ainoa tunnettu ominaisuus ovat yliluonnolliset elementit tai yliluonnolliset toimijat, niin ihminen sokeutuu "sekulaareille myyteille": myyteille, jotka koostuvat ainoastaan "luonnollisista" elementeistä. On helpompi puhua kristallikivien värähtelytaajuuksista ja energioista, kuin niiden hengistä. Mutta vahvimmat sekulaarit myytit koostuvat vain "todennettavista tosiasioista". Mutta se, että sekulaari myytti koostuu (pääosin) vain empiirisesti todennettavissa olevista tosiasioista, ei tee siitä yhtään vähempää myyttistä. Jos se tekee arvoväittämiä, niin jossakin taustalla on arvoja luova myytti, sillä pelkistä tosiasioista ei arvoja yksinkertaisesti saa.

Joskus tämä myytti saattaa piileskellä kaikkien nähtävillä: kertomuksen koostumuksessa. Kuten viime vuoden viimeisessä tekstissäni totesin, todellisuutta voi kuvata rajattomalla tarkkuudella, mutta mikä tahansa ihmisten luoma kertomus on aina rajallisen mittainen. Niinpä kertomuksen kertoja joutuu valikoimaan mitä hän todellisuudesta kertoo. Ja jokainen valinta sisältää aina arvovalinnan: jokin tosiasia katsotaan 'merkityksellisemmäksi' kuin toiset. Kun sekulaarin myytin kertojat kertovat empiiristä tosiasioista koostuvaa kertomustaan, heidän empiirisesti todennettavat kertomuksen osansa on katsottu arvokkaammiksi kuin lukematon määrä muita todellisuutta kuvaavia väittämiä. Ja juuri tässä valinnan kohdalla arvovalinnat ja arvoväittämät uivat heidän kertomukseensa ja tekevät siitä myytin.

Yksi erikoinen esimerkki tällaisesta valikoiduista tosiasioista koostuvasta sekulaarista myytistä on joidenkin evoluutiopsykologien tapa käyttää ihmisen kehityshistoriaa "alkumyyttinä". Evoluutiopsykologit, kuten vaikkapa suomalainen dosentti Markus Rantala ovat onnistuneet närkästyttämään sekä uskovaiset, että perinteiset humanistit, kun ovat alkaneet selittämään ihmisen käyttäytymistä ihmisen kehityshistorialla ja muinaisella valintapaineella. Toki on niin, että mikäli ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan seurauksena, niin kaikille meidän ominaisuuksillemme on olemassa "luonnollinen" syy (eri asia on toki se, onko se löydettävissä). Mutta luonnonhistorialliset tosiasiat ovat nekin vain tosiasioita, eikä niistäkään voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta on tästä myyttien merkityksen huonosta ymmärryksestä haittaa myös kristityille. Jos keskittää kaiken huomionsa siihen, miten Raamatun kertomukset suhtautuvat nykyiseen käsitykseen maailman historiasta, voi jäädä huomaamatta miksi ne on alunperin kerrottu. Olisinkohan ollut jo päälle 25 vuoden ikäinen, kun lukiessani syntiinlankeemuskertomusta ällistyin huomatessani ensimmäisen kerran, että kertomushan kertoo yleisemminkin kiusauksen ja synnin luonteesta (mihin tarjosin yhden näkökulman jo aikaisemmassa tekstissäni). Vaikka olin nuoruudesta asti Raamattua lukenut, en ollut luomiskertomuksia (joihin syntiinlankeemuskertomus kuuluu) lukiessani huomannut ajatella, mitä ne tahtovat kertoa. Olin lukenut niitäkin kuin mitä tahansa kuvauksia tapahtumista. En ollut osannut etsiä hengellisiä totuuksia Raamatusta, elleivät ne olleet suoraan opetuksiksi kirjoitettu, kuten vaikkapa Jeesuksen opetuksissa tai Paavalin kirjeissä. Olin oppinut, ettei tosiasioista voi päätellä miten asiat tulisi olla, mutta en ollut ymmärtänyt etteivät myytit koskaan ole vain kylmiä tosiasioita.

Jumala ei ole kaukana

Jeesus koki ristillä suurimman mahdollisen inhimillisen epätoivon.

Esitin tässä taannoin eräälle ystävälleni ajatuksen, jonka hän käski minun laittaa talteen. Niinpä päätin työstää siitä lyhyen tekstin myös muiden luettavaksi.

Paavali vakuuttaa puheessaan Ateenalaisille Areiopagilla (Ap 17:27) että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Tämä on hieman hämmentävä lupaus, sillä varmasti jokainen meistä voi todistaa, ettei aina Jumala ole tuntunut läheiseltä. Sen sijaan Jumala tuntuu usein etäiseltä. Muinaiset ihmiset uskoivat Jumalan asuinsijan olevan Jumalan taivaassa, tähtien takana, mutta nykykosmologia on siirtänyt tuon viimeisen horisontin kymmenien miljardien valovuosien päähän. Haluaisimme ymmärtää Jumalaa, mutta jos jo kaiken inhimillisen tiedon omaksuminen on epätoivoinen tehtävä yhdelle ihmiselle, niin miten paljon käsittämättömämmät ovat äärettömän Jumalan aivoitukset. Ehkä haluasimme tuntea Jumalan läheisyyden ja nähdä hänen siunauksensa elämässämme, mutta sielumme on kylmä arkemme keskellä eivät työmme hedelmät osoita mitään suuria siunauksen merkkejä. Kaiken tämän keskellä meidät voi vallata epätoivo: miksi Jumala on niin kaukainen. Niinpä meitä saattaa myös hämmentää, kuinka Paavali voi silti sanoa, ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä.

Englantilainen kristinuskon puolustaja ja ajattelija C.K. Chesterton näyttää pohtineen tätä samaa kysymystä. Evankeliumien kertomuksen mukaan Jeesus huusi ristillä epätoivon vallassa psalmia 22 lainaten: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" Tästä evankeliumien hämmentävimmästä jakeesta Chesterton tekee lähes yhtä hämmentävän havainnon: näyttää siltä, kuin Jumala itse olisi hetkeksi lakannut uskomasta itseensä. Oliko Jumala todella hylännyt Jeesuksen? Oliko Jumalan kolminaisuus mennyt jotenkin rikki?

Ihmiskunnan ja Jumalan välissä on todellakin välimatka, raja tai juopa: raja luodun ja luojan välillä. Inkarnaatiossa Jumala ylitti kuitenkin tuon rajan: Isä Jumalan ainoa Poika, riisutui Jumalaisesta muodostaan ja otti ihmisen muodon. Poika syntyi Jeesus Nasaretilaiseksi, ihmiseksi, mutta säilytti silti yhteyden Isään pystyen näin ilmoittamaan meille Isän. Kun Jeesus sitten naulittiin ristille, koki hän tuon ihmiskunnan ja Jumalan välisen etäisyyden kaikessa karmeudessaan. Se kärsimys, josta hän oli edellisenä yönä Getsemanessa kyynelin rukoillut Isää hänet säästämään, oli nyt kohdannut häntä. Hänet oli petetty, hylätty, syyttömänä ja väärin perustein tuomittu, kidutettu ja jätetty kuolemaan. Kansanjoukot, jotka olivat vain muutamaa päivää aiemmin huutaneet häntä pelastajakseen, olivat nyt vaatineet hänen kuolemaansa. Jopa keskipäivän aurinko oli peittynyt raskaan pilviverhon taakse ja pimeys peitti maan. Eikä Jumala ollut rukouksista huolimatta halunnut säästää häntä tältä kärsimykseltä. Koko Jeesuksen inhimillinen kokemusmaailma todisti, että Jumala oli hänet hyljännyt. Hänen inhimillinen epätoivon ei tuossa hetkessä olisi mitenkään voinut olla suurempi.

Jos oletamme, ettei Jumala kykene sillä tavalla särkemään itseään, että Jeesus olisi ristillä lakannut olemasta Jumalan Poika (joka on erottamatta ja sekoittumatta osa Isää ja Pyhää Henkeä) niin huomaamme, että tuo inhimillinen epätoivo ja etäisyyden kokemus, jonka Jeesus koki suhteessa Jumalaan, näyttäisi olevan osa Isän ja Pojan välistä suhdetta ja siten osa Jumalaa itseään. Jos näin todellakin on, niin voimme esittää kysymyksen: missä Kristun on silloin, kun me koemme tuon inhimillisen etäisyyden Jumalaan? Onko Kristuskin tavoittamattomissa Isä Jumalan kanssa? Ei ole: Jumala kyllä tuntuu meistä etäiseltä, mutta koska tuo inhimillinen etäisyyden kokemus on osa Isän ja Pojan suhdetta, on Kristus itseasiassa tuon kokemuksen "tässä päässä". Kristuksen henki on jo meidän kanssamme! Jumala ikäänkuin "alkaa" jo tuosta etäisyyden kokemuksesta, koska se kokemus on itsessään osa Jumalaa. Juuri Kristuksen henki vaikuttaa meissä tuon murheen, kutsuen meitä Isän Jumalan yhteyteen.

Niinpä jos hyvä lukijani koet nyt Jumalan kaukaisena ja tavoittamattomana, niin tiedä että sinä olet jo Hänen syleilyssään ja Jeesus Kristus on jo sinun kanssasi. Jumala ei totisesti ole kaukana yhdestäkään meistä!

[edit 10.4.2020, lisätty unohtunut sana toiseksi viimeiseen kappaleeseen, jotta kolminaisuusoppi pysyy selkeämpänä]

Evoluutiobiologin kummallinen ihmiskuva

Myös Leonardo da Vinci pohti, mikä ihminen oikeastaan on.

Nuoruuden ystäväni V-J lainaa Baabelin torni blogissaan Richard Dawkingsin ajatusta, että ihmisen pitäisi kuoleman lähestyessä (tai sitä pohtiessaan) pitää itseään onnekkaana, että on ylipäänsä saanut elää. Ihmisen genomi on näet niin pitkä, ja se mahdollistaa niin monta erilaista geenien yhdistelmää, että vain häviävän pieni osa kaikista mahdollisista genomiyhdistelmistä on koskaan syntynyt ihmisiksi: niinpä me, jotka olemme saaneet elää, olemme se harvojen onnekkaiden joukko niistä miljardeista miljardeista (^n)  ihmisistä, jotka olisivat potentiaalisesti voineet olla olemassa.

En missään tapauksessa kritisoi ketään, joka tällaisesta ajatuksesta löytää lohtua sielulleen: ihmiselämän ainutlaatuisuus on tärkeimpiä asioita, mitä ihminen voi ymmärtää. En silti voi olla kummastelematta sitä tapaa, jolla Richard Dawkings nämä lohdun sanansa ihmiselämän ainutlaatuisuudesta perustelee, tai sitä ihmiskuvaa josta ne kertovat. Ne nimittäin antavat ymmärtää, että ihminen on pohjimmiltaan kokoelma geenejä: että juuri "minä" olen olemassa, koska juuri minun genomini omaava biologinen olento on olemassa.

Vaikka pitäisimme ihmistä "vain" biologisena olentona, niin hän on silloinkin paljon muutakin, kuin vain geeniensä summa. Muutenhan esimerkiksi identtisillä kaksosilla ei olisi mitään eroa sen enempää luonteessaan, harrastuksissaan, mieltymyksissään tai ajatuksissaan. Mutta jokainen, joka tuntee identtisiä kaksosia, tietää etteivät he ole suinkaan samanlaisia. Vaikka heillä molemmilla on samat geenit ja olennaisesti sama kasvuympäristö, muokkaavat heidän erilaiset kokemuksensa heistä erilaisia persoonia. Jokin tekee "Juhasta" ja "Jannesta" kaksi eri henkilöä, vaikka he ovat molemmat saaneet alkunsa yhdestä ja samasta biologisesta solusta. Siinä vaiheessa, kun he ovat eläneet 35 vuotta, opiskelleet ja asuneet eri paikkakunnilla, perustaneet omat perheensä ja saaneet omia lapsia, on selvää, ettei heidän elämänsä ja minuutensa määrittävä tekijä ole ollut heidän geeninsä.

Niinpä huomaamme, että juurikin eletty elämä rakentaa "minuuden" ja tekee ihmisestä ihmisen. Kaksosenkin elämää määrittää varmasti enemmän se, että ylipäänsä on olemassa toinen ihminen, jonka kanssa hän jakaa samat geenit, kuin noiden yhteisten geenien varsinainen sisältö. Ihminen yrittää sopeutua (niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin) kaikkeen kokemaansa ja näin jokainen kokemus tulee muuttaneeksi ihmistä. Ihminen ei suinkaan muista kaikkea kokemaansa, mutta kaikki ne ovat jättäneet häneen jälkensä.  Kaikista ihmisen kokemuksista muodostuu kertomus ja kaikkein parhaiten ihminen ymmärtää itseään, mikäli hän kykenee muodostamaan kaikesta kokemastaan johdonmukaisen tarinan, joka on sopusoinnussa tuon kertomuksen kanssa.

Tällöin geenit määrittelevät tietyt biologiset reunaehdot sille, miten ihminen voi kokemuksiinsa reagoida, mutta nimenomaan mukautuminen noihin kokemuksiin muokkaa ihmistä. Niinpä myös väittely siitä, määrittävätkö ihmistä enemmän geenit vai ympäristö, on tietyssä mielessä väärinymmärrys. Meidän psyykkeemme (ja oikeastaan koko ruumiimme) on monimutkainen dynaaminen systeemi, eli ympäristöään havainnoiva ja siihen sopeutuva kokonaisuus. Ja koska kokemuksemme ovat ennustamattomia, ei meidän psyykkeemmekään voi koskaan olla biologisesti ennalta määrätty.

Niinpä joudun toteamaan, että samoin kuin identtiset kaksoset ovat erilaisia vaikka ovat syntyneet samoilla geeneillä ja jakaneet saman kasvuympäristön, niin samoin vaikka olisi olemassa joku biologinen olento, jolla on täysin samat geenit kuin minulla, ei hän kuitenkaan olisi millään muotoa "minä". Samoin joudun toteamaan, että kun Richard Dawkings ihasteli miten paljon erilaisia ihmisiä voisi olla olemassa ja kuitenkin vain niin harva on oikeasti syntynyt, että hän on oikeastaan vasta raapaissut pintaa. Dawkings maalaa eteemme kuvan kaikista mahdollisista geeniyhdistelmistä ja näyttä meille miten "onnekkaita" saamme olla juuri omista geeneistämme. Jos kuitenkin voisimme nähdä myös kaikki ne mahdolliset elämät, joita pelkästään itse (näillä geeneillämme) olisimme voineet elää (tai mitä vielä tulevaisuudessa toivottavasti voimme elää), huomasimme, että saamme olla vielä paljon onneekkaampia juuri tästä eletystä elämästä ja siitä, miksi se on meidät muovannut. Samalla saattaisimme myös nähdä, että oikeastaan se geneettinen materiaali, josta meidät on tehty, ei ole itsessään arvokasta, vaan juurikin se kertomus jonka olemme kokeneet.

Olen kuullut sellaisen mielenkiintoisen ajatuksen, että juuri tämä meidän sisäinen kertomuksemme koetusta ja eletystä elemästä on se, mitä me kutsumme ihmisen sieluksi. Juuri tuo yhtenäinen kertomus sitoo, yhdistää ja jäsentää yksittäiset kokemuksemme kokonaisuudeksi, johon kaikki psyykkeemme osat samaistuvat ja luovat yhtenäisen "minän". Silloin Raamatun lupaus iankaikkisesta elämästä on lupaus tuon tarinan ja kertomuksen jatkumisesta. Se on lupaus, että tämä tarina ei ole ollut turha, eikä kokemamme kärsimykset yhdentekeviä, onnen hetkemme mitättömiä eivätkä hyvät tekomme tarpeettomia. Lupaus, että tämä tarina ja kertomus jatkuvat, vaikka tämä geneettinen materiaali katoaa ja ruumiimme palaa jälleen maaksi, josta se on otettu. Se on minun turvani ja lohtuni.

kuvituskuva: Hans Bernhard (Schnobby) [CC BY-SA (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)]

Oikea viitekehys on avain Raamatun ymmärtämiseen

Image by: Hubert Robert [Public domain]

Olin muistaakseni kolmannella luokalla, kun sain joululahjaksi päiväkirjan. En muista olinko sitä itse pyytänyt, vai olivatko vanhempani ajatelleet koulussa hyvin pärjäävän ja pohdiskelevan lapsensa ehkä tykkäävän päiväkirjasta. Aluksi olinkin hyvin innostunut lahjastani.

Hyvin nopeasti törmäsin kuitenkin ongelmaan: mitä minä oikeastaan kirjoittaisin? Olin kuullut jostain, että päiväkirjaa oli tapana kirjoittaa päivittän, mutta mitä kiinnostavaa tavallisessa kaamoksen pimeässä koulupäivässä olisi? Aamulla pimeällä kouluun, iltapäivällä pimeässä kotiin ja ruuan jälkeen illalla ehkä laskimme takapihalla mäkeä (pimeässä). Ja ei kai ketään nyt peruskoulun opetussisältö niin paljoa kiinnostanut, että olisi siitä halunnut toisen (tai omasta vanhasta) päiväkirjasta myöhemmin lukea? En siis oikein osannut kirjoittaa mitään päivittäisestä elämästäni.

Onneksi elämään mahtui paljon muutakin kuin pimeitä koulupäiviä kaamoksessa. Oli luokkaretkiä, oli kerhoja, oli leirejä ja joskus lomamatkojakin. Niistähän olisi kiva kirjoittaa! Mutta pian huomasin olevani jälleen samankaltaisten kysymysten äärellä: mitä kaikkea näistä seikkailuista pitäisi kirjoittaa?

Kävimme esimerkiksi kolmannella luokalla teatterimatkalla Rovaniemellä. Jo bussimatka sinne kesti neljä tuntia: pitäisikö minun kirjoittaa kaikki keskustelut, vitsit ja tietovisailut, jota matkan aikana käytiin? Entäs se teatteriesitys (joka taisi olla Colin Serreaun "Kani Kani")? Pitäisikö minun kirjoittaa siitä synopsis tai/ja arvostelu. Jos oma arvioni on riittävän tärkeä tallennettavaksi, niin pitäisikö minun laittaa ylös myös muiden reaktioita? Esityksessähän oli myös väliaika... pitääkö minun kirjoittaa mitä silloin teimme? Ai niin, ja käytiinhän me teatteriesityksen jälkeen vielä syömässä pizzeriassa. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun söin pizzaa. No se ainakin kannattaa laittaa ylös, mutta pitääkö minun laittaa ylös myös pizzan täytteet ja ruoka-arvostelu? Entä pitääkö tehdä jonkinlainen arvio myös ravintolasta ja saamastamme palvelusta? Entä mitä minun pitäisi kirjoittaa siitä, että ruuan saaminen 30 hengen koululaisryhmällemme kesti niin kauan, että naapurin pikku-Petteri, joka sai annoksensa viimeisenä, ehti nälkäänsä juoda vedet kukkamaljakosta? Ja mitä kukkia ne muuten olivat?


Ehkä tässä vaiheessa ei lukijalleni tule enää yllätyksenä, että lopetin päiväkirjani kirjoittamisen lyhyeen. En muistaakseni saanut valmiiksi edes tätä ensimmäistä matkakertomustani: matkaan kuului vielä yöpyminen, iltaharrastus ja paluumatka seuraavana päivänä. Oli yksinkertaisesti liikaa kirjoitettavaa pienelle pojalla. Olisi pitänyt osata tiivistää.

Jokainen, joka on joskus kirjoittanut koulussa aineen, tehnyt esitelmän, tai joutunut opettamaan jotain, on törmännyt samaan käytännön kysymykseen: mikä tästä on oleellista kertoa? Maailma on niin monimutkainen ja meidän aistiemme luoma kokemusmaailma niin monipuolinen ja valtaisia, että me voisimme kuvailla mitä tahansa tilaa, hetkeä tai asiaa mielivaltaisella tarkkuudella. Jos aistittavia asioita on joka hetki mielivaltaisen paljon ja jokainen tällaisista hetkistä koostuva kertomus voi siten sisältää vielä suuremman määrän yksityiskohtia, niin miten tästä ihmisen mielivaltaisen yksityiskohtaisesta kokemusmaailmasta voi rajata ja jäsentää mielekkään kertomuksen?

Niinpä muodostaakseen minkäänlaista (mielekästä) kertomusta, ihmisen on välttämättä valittava mitkä yksityiskohdat tästä lukemattomien yksityiskohtien tulvasta ovat "oleellisia". Kun ihminen muodostaa kokemuksistaan kertomusta, hän joutuu aina valitsemaan, mistä kokemuksista tuo kertomus koostuu. Jotta tällaisen valinnan voi tehdä, on kertomuksella oltava jokin päämäärä. Tällöin jokainen sisällöllinen valinta heijastaa joko tietoisesti tai tiedostamatta tuota päämäärää jota varten kertomusta muodostetaan. Mikäli tuota päämäärää ei ole (havaittavissa), on kertomus kaoottinen ja määritelmällisesti "merkityksetön", sillä siitä ei löydy mitään tarkoitusta, jota varten se olisi kirjoitettu. Tämä pitää paikkansa, olipa kertomus sitten kirjallinen, tai osa meidän sitä sisäistä tarinaa, jota itsestämme sielumme sopukoissa kerromme. Kertomuksen rakenne, jäsentely ja "valitut elementit" ovat osa sen viitekehystä ja viitekehys on taas erottamaton osa itse kertomusta.


Mutta miten tämä kaikki liittyy uskoon ja Raamattuun? Mikäli tätä kiinteää yhteyttä kertomuksen muodon ja sisällön välillä, sekä toisaalta kertomuksen rajaamisen välttämättömyyttä ei ymmärrä, voi Raamatun äärellä helposti hämmentyä. Kaikkein "kirjaimellisintakin" raamatuntulkintaa harjoittavissa seurakunnissa osataan yleensä Paavalin kirjeitä lukiessa miettiä, kenelle Paavali on tekstinsä kirjoittanut ja mitä hän on sillä tahtonut vastaanottajilleen sanoa ja vasta sitten siitä yritetään pohtia, miten sitä voisi soveltaa tähän päivään. Paavalin kirjeiden kohdalla tämä on suhteellisen helppoa, koska Paavali opetuskirjeissään selvästi ilmoittaa kenelle ja miksi on kirjeensä kirjoittanut.

Tekstin kirjoittajan alkuperäisen viitekehyksen pohdinta muuttuu kuitenkin vaikeammaksi jo esimerkiksi evankeliumien kohdalla. Ihmiset harvoin tiedostavat, että papyrusrullien, joille evankeliumit alunperin kirjoitettiin, käytännöllinen maksimipituus oli 10 metriä. Kymmeneen metriin kolmekymmentä senttiä leveää papyrusta, piti koko evankeliumi mahduttaa. Mahtuuhan siihen toki paljon sanoja, mutta paljon oli myös kerrottavaa. Mutta koska evankelistat eivät käyttäneet arvokkaita palstamillimetrejä selittääkseen valintojaan, me helposti unohdamme, että myös he ovat jäsentäneet ja valinneet, mistä osista ja missä järjestyksessä heidän ilosanomansa muodostuu. Ja nuo valinnat on tehty yhtä tarkoitusta varten: kertomaan kuka Jeesus Nasaretilainen oli, mitä hän opetti ja mitä hän teki. Niiden tarkoitus ei ole antaa kaiken kattavaa selvitystä kaikesta tapahtuneesta. Sanoohan evankelista Johanneskin evankeliuminsa lopussa, että "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh 21:25). Tämä Johanneksen lausahdus lienee tarkoitettu liioitteluksi, vaikkei se sitä tarkkaanottaen olekaan.

Jotkut ovat esimerkiksi ihmetelleet, miksi Vuorisaarna löytyy vain Matteuksen evankeliumista tai että eikös tuo kolmen luvun mittainen opetus ole toisaalta liian pitkä, että sitä kukaan voisi jälkeen päin ulkoa muistaa ja toisaalta aika lyhyt koko päivän mittaiseksi opetukseksi. Silloin unohtuu, että eivät evankelistat yrittäneet kirjoittaa ylös jokaista merkityksettömimpääkin yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä, vaan he halusivat ilmoittaa kuka Hän on. Niinpä ei pidä hämmästyä, jos evankelistat ovat päätyneet kertomaan joitakin asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä toistensa kanssa: he ovat valinneet kirjoittamansa sitä kokonaisilmoitusta varten, jota he ovat kertomassa. Tämä ei tarkoita, että he olisivat satuilleet tai keksineet asioita omasta päästään, vaan he kertoivat sen, minkä uskoivat olevan merkityksellistä osana sitä ilosanomaa, jota he halusivat välittää. Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö Raamattu olisi ilmoituksessaan luotettava, sillä aiheen rajaaminen ja yksityiskohtien "valinta" ovat välttämätön edellytys sille, että tekstillä voi ensinkään olla merkityksellistä viestiä. Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin Raamatun ilmoituksen luotettavuuden tulevan sen kyvyssä kuvata ihmisen kokemusmaailmaa, samoin Evankeliumien luotettavuus tulee ensisijaisesti niiden elämää muuttavasta voimasta.

Samalla tavalla oikean viitekehyksen ymmärtäminen on tärkeää kaikkien Raamatun kirjojen kanssa.

Millä todennäköisyydellä Jumala on olemassa?

Photo by Brett Jordan on Unsplash

Olin vuosia sitten erään seurakuntalaisemme syntymäpäiväkutsuilla. Suurin osa paikalla olevista oli jonkinlaisesta seurakuntataustasta, joten kutsuille keskustelumme sivusivat myös syvällisempiä aiheita. Kesken illan eräs vieraista, jota en entuudestaan tuntenut, rohkaisi mielensä ja kysyi epäilyistään: millä todennäköisyydellä meidän mielestämme Jumala on olemassa. Hän kertoi, että kun hän tuli uskoon, hän oli "satavarma", että Jumala on olemassa, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäilemään. Kun hän katseli maailmaa, historiaa, tiedettä ja kristikuntaa, oli hänessä herännyt epäilyksiä ja hänestä oli alkanut tuntua, että todennäköisyys sille, että Jumala on olemassa, oli paljon alle 100, ehkä jopa alle 50/50. Että jos meidän pitäisi lyödä vetoa, niin minkä me arvioisimme "voiton todennäköisyydeksi"?

Monet lukijani ovat varmasti lukeneet Pascalin vedonlyönnistä (käännetään joskus myös Pascalin vaa'aksi). Tämä ajatuskoe on saanut nimensä 1600-luvulla eläneen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin mukaan. Hänen aikanaan matematiikassa oli keksitty uusi käsite: voiton odotusarvo, ja Blaise Pascal laski odotusarvon sille, kannattaako ihmisen uskoa Jumalaan. Koska iankaikkinen elämä on niin ääretön verrattuna tähän lyhyeen ajalliseen elämäämme, laski Bascal, että oli Jumalan olemassaolo miten epätodennäköistä tahansa, kannattaa Häneen aina silti uskoa: voiton odotusarvo kun on aina ääretön.

Jotkut kanssavieraani yrittivät tarjota Pascalin vedonlyönnin suuntaisia näkökulmia epäilevälle veljellemme, mutta ne eivät tuntuneet vakuuttavan häntä. Itselleni Pascalin ajatuskoe on ollut lähinnä juuri sitä: mielenkiintoinen ajatuskoe, enkä ole koskaan kokenut sen omaa uskoani erityisesti vahvistavan. Niinpä en olisi osannutkaan lähteä sitä tarjoamaan uskon vahvistukseksi. Sen sijaan mieleeni nousi toinen ajatus, jonka jaoin seurueellemme. Pääpiirteissään vastaukseni meni näin:

"Usko Jumalaan ei ole vain jokin tietoteoreettinen väittämä, jonka todennäköisyyttä me arvioimme sen joko hyväksyäksemme tai hylätäksemme. En minäkään usko Jumalaan siksi, että Hänen olemassaolostaan on kiistattomat todisteet, tai että se olisi välttämättä edes kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Jumala on salattu Jumala, joka on ilmoittanut itsensä, mutta hänen ilmoituksensa ei ole vastaansanomaton. Niinpä meidän uskomme pohjana ei oikeastaan voi olla ilmoituksen tietoteoreettinen varmuus, vaan sanoman luotettavuus." (Enkä tarkoittanut mitään tekstikriittistä luottavuutta: kuinka varmasti jokin Paavalin teksti on juuri Paavalin kynästä, vaan... temaattisesta, symbolista uskottavuutta.) "Kun Raamattu kuvaa ihmistä, Jumalaa ja ihmisen kokemusmaailmaa ja suhdetta Jumalaan, niin onko se tässä kuvauksessaan luotettava? Kun Raamattu sanoo, että kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet, onko se totta? Kun Raamattu sanoo, että minä tarvitsen synneilleni sovittajaa, niin pitääkö se paikkansa? Kun Raamattu lupaa, että meidän syntimme on sovitettu Jeesuksen ristin kuolemassa, niin synnyttääkö se minun sisälläni toivon syntieni anteeksisaamisesta, johon voin uskossa tarttua ja sen mukaan ojentautua?"

En ollut aikaisemmin pukenut kyseistä ajatusta sanoiksi ja uskonkin, että sanani tuossa hetkessä olivat sitä, mitä Paavali kutsuu 1. Korintilaiskirjeessä tiedon sanojen armolahjaksi. Olen kuitenkin pohdiskellut asiaa jälkeen päin niin paljon, etten enää mene takuuseen että lainaukseni on sanatarkka.

Tunnistan yhdeksi innoituksen lähteeksi tälle ajatukselleni C.S. Lewisin ajatuksen, että hän ei usko Kristukseen ainoastaan siksi, että se on hänestä uskottavaa, vaan siksi että "Kristuksen valossa" hän näkee ja ymmärtää myös kaiken muun paremmin. Usko Kristuksen sovitustyöhön on kuin päivän valo, jossa hän näkee kaiken muunkin tarkasti. Niinpä evankeliumin luotettavuus syntyy nimenomaan tästä valosta, jota se levittää kaiken muun ylle. Monet yrittävät nakertaa Raamatun luotettavuutta epäilemällä sen tekstikriittistä tai luonnontieteellistä luotettavuutta, mutta tällaiset nai'ivit väittämät sivuuttavat täysin sen luotettavuuden joka syntyy siitä miten tarkasti Raamattu kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa. Mikä muu kertomus kuvaisi ihmiselon todellisuutta yhtä tarkasti, kuin kertomus ihmisen syntiinlankeemuksesta ja karkoituksesta paratiisista? Mikä muu kertomus voisi yhtä vakuuttavasti kuvata jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, kuin ilmaisu että "jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?" Onko kukaan koskaan kuvannut Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan kauniimmin kuin Jeesus vertauksellaan Tuhlaajapojasta? Ja kuka on koskaan kutsunut väkevämmin ihmisiä rakastamaan lähimmäistään, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan sanoessaan: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." (Matt 5:14-16).

Näiden Jeesuksen lauseiden valossa kysymys ei olekaan enää: "millä todennäköisyydellä uskot niiden olleen Jumalan sanoja?" vaan: "Toivotko niiden olevan?" Haluatko elää niin kuin ne olisivat totta? Ja mitä olet valmis uhraamaan: mistä luopumaan ja mitä antamaan, jotta voisit elää ne todeksi?