Kalaa pyytämässä

Miten kalaa oikein pyydetään?

Tämä koronakriisi on saanut monet ihmiset mietteliäiksi. Myös emeritusprofessori Kari Enqvist tuli pohdiskelleeksi koronakriisin vaikutusta ja merkitystä viikon takaisessa YLEN:n kolumnissaan "Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin". Enqvistin tekstissä oli paljon hyvääkin. Itsekin toivon, että ihmiset ottavat koronakriisin vakavissaan, eivätkä yritä esimerkiksi vain tervaa polttamalla pitää virusta loitolla. Tekstissään Enqvist havainnoi myös, että kirkot ovat Vatikaania myöten sulkeneet ovensa. Mutta sen sijaan, että tämä vuosikymmeniä uskonnottomana taikauskon kriitikkona itseään pitävä älykkö pitäisi hyvänä, että ihmiset suojelevat näin itseään, toteaa hän sen olevan eräänlainen tappion tunnustaminen: Jumala ei voikaan meitä nyt auttaa. Enqvististä näyttääkin kuoriutuvan mitä tiukimman linjan menestysteologi, jonka mielestä luonnollisen avun ja varjeluksen etsiminen on osoitus uskon heikkoudesta. Koronakriisin keskelläkin Enqvist siis löytää keinot pikkunäppärälle uskovien piikittelylle.

En pidä itseäni huumorintajuttomana enkä myöskään niin vanhurskaana omissa silmissäni, että pienestä itseeni tai kohderyhmääni kohdistuvasta piikittelystä itseeni kovasti ottaisin. En kuitenkaan voi olla vähän ihmettelemättä, että mikä tarkoitus tällä piikittelyllä nyt oikeastaan on? Mitä Enqvist nyt siis haluaisi meidän tekevän? Nimittäin me kaikki kyllä tiedämme, mitä huuto ja möyke siitä syntyisi, jos me uskovaiset päättäisimme uskonrohkeutemme lisäksi pitää yhtä tiukasti kiinni myös uskonnon- ja omantunnonvapaudestamme ja toteaisimme, ettei hallituksen asettama 10 hengen rajoitus julkisille tilaisuuksille voi koskea uskonnonharjoittamista. Sitä muisteltaisiin samalla pyhälllä hartaudella kuin Galileon oikeudenkäyntiä.

Mieleeni nousee Jeesuksen lyhyt opetus Luukkaan Evankeliumissa (Luuk 7:31-35):

Mihin minä siis vertaan tämän sukupolven ihmiset, ja kenen kaltaisia he ovat? He ovat lasten kaltaisia, jotka istuvat torilla ja huutavat toisilleen ja sanovat:

[viikon takaisen Agricolan päivän kunniaksi Kalevalamitassa:]
"Soitimme teille huilua,
ja te ette karkeloineet;
veisasimme itkuvirttä,
ja te ette itkeskelleet".

Sillä Johannes Kastaja on tullut, ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika on tullut, syö ja juo, ja te sanotte: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!'

Ja viisaus on kaikkien lastensa puolelta oikeaksi näytetty."

Yksi tapa lukea Jeesuksen loppukaneetti on, että Jeesus vähän näpäyttää arvostelijoitaan, jotka pitävät itseään kovinkin viisaina, mutta onnistuvat viisaudestaan huolimatta arvostelemaan häntä ja Johannesta päinvastaisista asioista. On päivän selvää, ettei tällöin arvostelijan arvostelu nouse mistään "viisaudesta", joka pyrkisi etsimään totuutta ja ohjaamaan arvostelun kohteita kohti totuutta, vaan pyrkimyksestä osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa arvostelun kohteisiin. Voikin siis hyvällä syyllä ihmitellä, että mitä tarkoitusta Enqvistin huomio kirkon ovien sulkemisesta oikein palvelee.

Mutta taustalla voi olla myös väärinymmärrys. Jo viimekesäisessä blogitekstissäni käsittelin sitä, että Jumala toimii sekä "yliluonnollisilla" että luonnollisilla tavoilla. Niinpä meille pitäisi olla selvää, ettei ole mitenkään ristiriitaista luottaa Jumalan varjelukseen ja samalla toimia kaikilla niillä luonollisilla tavoilla, joilla voimme varjeltua tartunnalta.

Tähän Jumalan toimimiseen luonnollisilla tavoilla on varsinkin näin korona-aikana olemassa myös hyvin suomalainen näkökulma. Tuo näkökulma on ymmärrys siitä mitä "pyytäminen" pohjimmiltaan on. Oletko huomannut, että suomenkielessä kun ihminen menee kalaan, niin hän menee "pyytämään" kalaa? Samoin jos metsästäjä lähtee metsästämään lintua, hirveä tai karhua, hän lähtee "linnun/hirven/karhun pyyntiin". Samoin sana "pyydys" tarkoittaa sananmukaisesti jotain sellaista laitetta jolla "pyydetään", tai sellaista astiaa johon "pyydetään". Tämän ilmaisun taustalla on muinaissuomalainen ymmärrys haltijoista, joiden hallinnassa vedet kaloineen ja metsät eläimineen olivat. Kun ihminen lähti pyytämään jotain, hän siis lähti haltijan maille tai vesille, pyytämään haltijalta jotain hänen hallinnassaan olevaa. Ja jotta jotain pystyi haltijalta pyytämään, piti myös osata "pyytää" oikein. Eli kalastaminen ja kaikki siihen liittyvä aktiviteetti ymmärrettiin "kalan pyytämiseksi". "Kalan pyytämistä" ei siis ollut vain se pieni uhri, joka jätettiin seitakivelle kalaonnea tuomaan, vaan kaikki kalan saamiseksi tähtäävä aktiviteetti aina siiman ja koukkujen valmistuksesta ja apajille soutamisesta verkkojen nostamiseen asti. Kehtaankin väittää, että kun muinaiset suomalaiset kääntyivät kristityiksi, eivät he suinkaan hylänneet ajatusta siitä, että metsät ja järvet ovat jonkun toisen omia ja että kalaa ja riistaa on edelleen "pyydettävä", vaan he vain muuttivat ymmärrystää siitä keneltä he sitä pyytävät.

Jos jo pakanina eläneet esi-isämme tiesivät, että "kalaa pyytääkseen" pitää myös lähteä järvelle, niin tottahan myös me kristityt nykysuomalaiset ymmärrämme, että jos Jumalalta pyytää varjelusta koronavirukselta, niin silloin pitää myös olla kokoontumatta yhteen ja jäädä Raamatun esimerkin mukaisesti rukoilemaan jokainen "omaan kammioonsa". Jos verkon laskeminen on kalan pyytämistä, niin kai silloin lääkärissä käyminen on terveyden pyytämistä. Ja jos ansalangan viritys on riekon pyyntiä, niin kai silloin kotiin jääminen on mitä suurimmassa määrin varjeluksen pyytämistä epidemian aikana? Mikäli Enqvist haluaa vihjata, että kotiin eristäytyvä uskovainen ei luota Jumalaansa, niin hän voisi itse ensi kesänä kokeilla kalastaa ilman koukkua.

[Kuvituskuva by Asko Kaikusalo. Uudelleen julkaistu Creative Commons lisenssillä sivustolta: http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/]

Pääsiäisen Aamunkoitto

Pääsiäisen aamunkoitto on lupaus iankaikkisesta elämästä

Tänään on 2. Pääsiäispäivä ja kolmas päivä Pitkäperjantaista. Pääsiäistä juhlitaan kaksipäiväisenä osittain siitä syystä, että se on Kristikunnan suurin juhla ja osittain siitä syystä, että Pääsiäisen aikajana ei ole ihan yksinkertainen.

Ensinnäkin juutalaisten Pääsiäisjuhlan ajankohdan määräävä kalenteri oli kuukalenteri, kun taas Roomalaisten ajalta periytyvä juliaaninen kalenteri (jota ortodoksit edelleen juhlissaan seuraavat) ja siitä paranneltu meidän kaikkien tuntema gregoriaaninen kalenteri, ovat aurinkokalentereita. Niinpä kun me kristitut muistelemme tapahtumaa, joka tapahtui juutalaisen kuukalenterin määrittämän juhlan aikaan, niin ei ole ihan yksinkertaista, milloin sitä pitäisi viettää.

Toisekseen. Jeesuksen ristiinnaulitsemista muistellaan Pitkäperjantaina, koska evankeliumien mukaan Jeesus ristiinnaulittiin sapattia edeltävänä päivänä ja juulaisten viikkosapatti on lauantaina. Pääsiäistä taas vietetään sunnuntaina, koska kaikki evankeliumit kertovat, että Jeesuksen hauta todettiin tyhjäksi viikon ensimmäisenä päivänä joka tuolloin ja vielä pitkään tuon jälkeenkin oli sunnuntai (tämä on muuten se syy, miksi keskiviikon nimi on keskiviikko, vaikka se ei enää olekaan keskellä viikkoa). Mutta toisaalta taas Evankeliumit puhuvat moneen otteeseen, että Jeesus oli kuolleena kolme päivää ja kolme yötä ja 2. Pääsiäispäivä eli pääsiäismaanantai on kolmas päivä Pitkäperjantaista. Onpa siksi esitetty sellaistakin vaihtoehtoa, koska juutalaisten juhlat, kuten Pääsiäinen eivät sattuneet aina samoille viikonpäiville, että Jeesus ristiinnaulittiin nimenomaan pääsiäissapattia edeltäneenä päivänä ja että tuo päivä olisi ollut keskiviikko. Lisämausteensa soppaan tuo se, että juutalaisten päivä alkoi ja päättyi auringon laskusta (koska kukaan ei ollut havaitsemassa tai mittaamassa keskiyön ajankohtaa pimeässä ilman mekaanisia kelloja) ja roomalaisten päivä auringon noususta. Tästä löytyy paljon erilaisia pohdintoja, eikä siitä kristityn tarvitse ottaa suurta stressiä vaan iloita siitä että saa juhlistaa Jeesuksen ylösnousemusta kahtena päivänä peräkkäin.

Siksipä ajattelin itsekin jakaa vielä yhden ajatuksen Pääsiäisestä.

Legendan mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli Piispa Henrik. Legenda kertoo, että hän saapui englannista aluksi ruotsiin Upsalaan ja teki sieltä yhdessä Ruotsin kuninkaan Pyhän Eerikin kanss 1. ristiretken Suomeen opettaakseen myös suomenniemen pakanoille taivaan Jumalasta. Legendan mukaan talonpoika Lalli tappoi Piispa Henrikin vuonna 1156 Köyliöjärven jäällä. Mutta nykytietämyksen mukaan suomenniemellä on ollut kristittyjä jo ainakin kaksi vuosisataa ennen Henrikin ja Eerikin ensimmäistä ristiretkeä ja vanhimmat tunnetut Suomen alueella asuneiden kristittyjen haudat on ajoitettu 900-luvulle.

Nyt jolle kulle varmasti nousee mieleen kysymys: mistä hautojen tiedettiin kuuluneen kristityille. Päällisin puolin ne olivatkin hyvin saman näköisiä kuin samalta ajalta peräisin olevan suomeniemellä asuneiden pakanoiden haudat, mutta niissä oli yksi erikoinen piirre. Muinaisilla suomalaisilla oli nimittäin tapana kaivaa hautansa siten, että ne osoittivat kohti jotain pyhää paikkaa, kuten palvontakukkulaa. Vaihtoehtoisesti ne saattoivat osoittaa kohti kevät- ja syyspäiväntasausten, talvipäivänseisauksen tai kesäpäivänseisauksen Auringonnousua. Kristittyjen haudat erosivat siinä, että ne eivät osoittaneet kohti mitään näistä. Sen sijaan ne tunnistettiin kristittyjen haudoiksi siitä, että ne oli kaivettu kohti Pääsiäisen Auringonnousua.

Jo aivan ensimmäisessä blogitekstissäni pohdiskelin mitä usko oikeastaan on ja lainasin pohdintojani varten Hebrealaiskirjettä:

"Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." (Hebr 11:1)

Totesin, että tuo ojentautuminen, josta Hebrealaiskirjeen kirjoittaja puhuu, on uskon mukaan toimimista. Me nykyajan herätyskristityt tapaamme olla aika tiukkaoppisia siinä, miten tuon uskossa ojentautumisen tulisi ihmisen elämässä näkyä. Me emme tiedä noista muinaisista Suomalaisista emmekä heidän uskostaan oikeastaan mitään ja saattaapa joku tiukkaoppinen protestantti epäillä ettei tuohon maailmanaikaan edes puhdasta kristinoppia ollut olemassakaan.

Sen me kuitenkin tiedämme, että kun uutinen ylösnousemuksen aamusta oli saavuttanut nämä muinaiset suomalaiset, he ojentautuivat tuon ilosanoman mukaan niin kirjaimellisesti, että he kaivattivat hautansakin osoittamaan kohti Pääsiäistä. Meillä on nykyäänkin tapana syödä pääsiäismunia, koska muna joka kätkee kuorensa sisään uuden elämän, symboloi Jeesuksen hautaan kätkettyä uutta iankaikkista elämää, joka Pääsiäisen aamuna avataan kaikkien nähtäville. Ja siihen myös nuo muinaiset suomalaisetkin laittoivat kuoleman hetkelläkin toivonsa, kun he kaivoivat hautansa kohti sitä ainoa paikkaa, josta Jumalan lupaama iankaikkinen elämä voi ihmiselle tulla: Pääsiäisen aamunkoittoa.

[Image by Acabashi republished under Creative Commons license]

Suurin Ihme

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Tänään on Pääsiäissunnuntai ja erityisesti tänään me juhlimme Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta. Se on koko Kristillisen uskon merkittävin tapahtuma. Paavali todista ensimmäisessä kirjeessään Korintilaisille (1. Kor 15:14), että jollei Kristus ole noussut kuolleista, meidän uskomme ja opetuksemme ovat turhia. Siksipä varsinkin itäisssä kristillisissä perinteissä on ollut tapana Pääsiäisenä tervehtiä kanssakristittyjä  erityisellä Pääsiäistervehdyksellä: "Kristus nousi kuollesta!" johon on tapana vastata "Totisesti nousi!"

Myös C.S. Lewis kuvaa kirjassaan "Miracles" (eli ihmeet) Jeesuksen ylösnousemusta kristinuskon Suureksi Ihmeeksi, jota ilman kristinuskoa ei voi olla olemassa. Suosittelen lämpimästi katsomaan  C.S. Lewis Doodles Youtube kanavan upean video-esseen "Miracles" kirjan luvusta "Grand Miracle", jossa Lewis selittää tämän Kristuksen ylösnousemuksen merkityksen.

Kuten rakas pastorini Mika Särkkä usein tykkää lainata Hesekieliä, myös Lewisin mukaan Jeesuksen ylösnousemuksessa on ikään kuin "pyörä pyörässä", eli sama periaate, sama "kuvio" toistuu useamman kerran. Kun me sanomme, että Jeesus "nousi kuolleista", tarkoittaa se myös sitä, että Jeesus ensin "laskeutui kuolemaan". Nyt tämä Jeesuksen "laskeutuminen kuolemaan" ja sitä seurannut "ylösnousu kuolleista" ovat toisinto Kristuksen ihmiseksi tulosta ja taivaaseen astumisesta. Jumalan Sana, jonka kautta meidät kaikki on luotu, "laskeutui alas" luomakuntaansa, ei edes valmiiksi ihmiseksi, vaan aivan inhimillisen elämän alkuun: yhdeksi pieneksi soluksi. Ja tuosta yhdestä solusta Kristus "nousi": kehittyi, syntyi ja kasvoi ihmiseksi: Jeesus Nasaretilaiseksi. Ja kun Kristus oli saanut inhimillisen työnsä päätökseen, Hän huusi ristillä "Isä, sinun käsiisi minä jätän henkeni", ja Hän aloitti uuden laskeutumisen, nyt pois elämästä kohti kuolemaa. Kristus oli laskeutunut aivan pohjalle: Hän oli enää kuollut ruumis, joka ilman ylösnousemusta olisi jatkanut matkaansa hajoamalla ja ikään kuin sulanut osaksi luomakuntaa  siihen mitään jälkiä jättämättä. Ja nyt sieltä, aivan ruumiillisen elämän pohjalta, Kristus alkaakin nousta takaisin. Ensiksi hän nousee ylös kuolleista, ja palaa tähän elämään nyt ylösnousemusruumiissa. Ja sitten hän jatkaa nousuaan ylös Taivaaseen ja istuutuu Isä Jumalan oikealle puolle pukeutuen jälleen Jumalaiseen luontoonsa, josta Hän oli riisuutunut. Ja kristinuskon suuri sanoma on, että kun Kristus näin koroitettiin maasta, hän veti meidän kaikki mukanaan (Joh 12:32) ja nyt mekin saamme olla uskon kautta osalliset Jeesuksen ylösnousemukseen (1. Kor 15:22).

[Lewisin sanoin] Kristus on kuin helmenkalastaja, joka rannalla riisuu vaatteensa, hyppää kielekkeeltä lämpimään veteen sukeltaen kohti kylmää, pimeää, liejuista ja mutaista pohjaa. Ja sieltä hän kääntyy takaisin ylös, nousten ensiksi pinnan kirkkaaseen Auringon valon lämmittämään veteen ja siitä takaisin pinnalle pitäen kädessään sitä arvokasta helmeä, jota hän lähti pohjalta sukeltamaan.

Kristus on laskeutunut Taivaasta, Jumalan Valtakunnasta alas kuolemaan asti, nostaaksen sieltä mukanaan meidät kaikki, ei ainoastaan takaisin tähän ruumiilliseen elämään jonka me tunnemme, vaan siihen iankaikkiseen elämään Jumalan Valtakunnassa, jonne Hän nousi takaisin! Tänään me juhlimme sitä päivää, jolloin tuo nousu alkoi ja iloitsemme siitä, että Hän nostaa meidät mukanaan.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Jumalan Silmät

Tänään on Pitkäperjantai, jolloin muistelemme Herramme Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemaa. Tulin kuitenkin kirjoittaneeksi (ja julkaisseeksi) Pitkäperjantain tekstini jo viime tammikuussa ja suosittelen lämpimästi sen (uudelleen) lukemista. Haluaisin lisätä siihen vielä yhden ajatuksen.

Eräs rakkaimmista Raamatun kohdistani löytyy Jobin kirjasta. Siinä sairauden uuvuttama Job suuntaa Jumalalle kysymyksen:
(Job 10:4-5)
Onko sinulla samanlaiset silmät kuin meillä,
näetkö sinä samalla tavoin kuin ihminen näkee?
Ovatko sinun päiväsi vähät kuin ihmisen päivät,
hupenevatko sinun vuotesi niin kuin ihmisen vuodet?

Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa erikoiselta valinnalta rakkaimpien raamatunpaikkojen listalle, joten avaan hieman miksi näin on.

Jobin kirja kuuluu Raamatun ja Vanhan Testamentin vanhimpaan tekstiperinteeseen, mittaapa sitä millä tahansa mittarilla. Sen omat kuvaukset ympäröivistä kansoista viittaavat patriarkkoja edeltävään aikaan ja onpa esitetty että se voisi kuvata jopa aikaa ennen Nooan tulvaa. Myös lähdekriittiset raamatuntutkimukset pitävät Jobin kirjan kertomusta vanhenpana kuin vaikkapa ensimmäistä luomiskertomusta.

Niinpä onkin merkittävää, että Raamatun kaikkein vanhin kertomus on kertomus miehestä, jota kohtaa onnettomuus ja joka onnettomuutensa keskellä alkaa kysellä, että välittääkö Jumala hänen kärsimyksestään. Nyt koronapandemian keskellä mekin edelleen kysymme samaa mitä Job: välittääkö Jumala meidän kärsimyksestämme. Mekin yhdymme Jobin kysymykseen, jonka hän kysyy koko ihmiskunnan puolesta Jumalalta: "Onko Sinulla samanlaiset silmät kuin meillä?" "Voitko Sinä ymmärtää meidän tuskamme".

Nyt inkarnaatiossa Jumala Sana: se osa Jumalaa / se Jumalan persoona, joka oli kaikkein suorimmin vastuussa meidän luomisestamme, otti ihmisen muodon, syntyi ihmiseksi, Jeesus Nasaretilaiseksi. Jeesus Nasaretilaisessa Maailmankaikkeuden Luoja on siis itse tullut ihmiseksi, ja nähnyt ja kokenut meidän tuskamme. Kuten tammikuun tekstissäni kuvasin, kun Jeesus huusi ristillä "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" Jeesus koki tuon saman inhimillisen kokemuksen olla erossa ja etäällä Jumalasta, jota Job koki suunnatessaan tuon kysymyksensä Jumalalle. Inkarnaatio, Jumalan Sanan syntyminen Jeesus Nasaretilaiseksi on Jumalan vastaus Jobille:

"Kyllä, minulla on Jeesus Nasaretilaisen silmät.
Kyllä, minä voin ymmärtää sinun tuskasi.
Ja minä ymmärrän myös sen tuskan, jota koet kysyessäsi tuon kysymyksen."

Herran Päivä

Evankeliumit päättyvät kuvaukseen Jeesuksen taivaaseen astumisesta. Apostolien teot jatkaa kertomusta, miten kaksi enkeliä laskeutui kertomaan opetuslapsille, että Jeesus olisi tuleva takaisin samalla tavalla, kuin he näkivät hänen nousevan ylös. Niinpä kristikunta on aina elänyt odottaen Jeesuksen paluuta eli Herran päivää ja Viimeistä Tuomiota. Valitettavan usein tuo odotus on kuitenkin näkynyt myös konkreettisina ajankohtien arvailuina ja noiden tulevien aikamääreiden pelkäämisenä. Näin siitä huolimatta, että Jeesus evankeliumeissaan kerta toisensa jälkeen (ja vielä jopa Jonanneksen ilmestyksessä), vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin, että Herran Päivä tulee yllättäen, ilman että me sitä osaisimme odottaa.

Koska Jeesus vakuutti, ettei Herran Päivän ajankohtaa voi kukaan tietää, ei Jeesuksen paluun ja Viimeisen Tuomion merkitys voi olla sen varsinaisessa ajankohdassa, vaan siinä mitä ne kertovat inhimillisestä todellisuudesta. Esimerkiksi Maailmanloppua on odotettu jo lukemattomia kertoja ilman että se on tullut, mutta jokainen ihminen kohtaa kerran henkilökohtaisen maailmanlopun. Tämä meidän maallinen vaellus (jota Augustinus kutsuu sekulaariksi ajaksi), päättyy kerran meillä jokaisella. Meidän tarinamme täällä maan päällä päättyy tavalla tai toisella, usein yllättäen tai suunnittelematta. Kerran Jumala on kutsuva meitä nimeltä ja meidän aikamme päättyy, tapahtuu se sitten vain meille tai koko maailmalle viimeisenä päivänä.

Samoin Herran päivä ja Viimeinen Tuomio eivät ole ainoastaan historian loppu, vaan myös se hetki, jolloin asioiden todellinen laita tulee ilmi. Se on hetki, jolloin meidän kaikki tekomme tuodaan esille arvioitavaksi. Tuomio, jolla meidän jokainen tekomme arvioidaan niiden itsensä mukaan ilman niitä mielestämme hyviä päämääriä, joilla me oikeutimme tekemisemme. Me saatamme perustella epätäydellisyyttämme, laiminlyöntejämme ja jopa suoranaista pahuuttamme sillä, että me tavoittelemme sillä jotain hyvää ja parempaa. Mutta kun Herran Päivä koittaa ja pyyhkii pois tulevaisuuden, vie se mennessään myös sen "hyvän tavoitteen" jonka edestä olimme valmiit syntejämme tekemään. Niinpä myös ne ylevät tavoitteet haihtuvat kuin uni aamunkoittaessa ja meidän tekomme tulevat julki sellaisina, kuin ne ovat. Ja samoin kuin maailmanloppu voi kohdata meitä myös yksilöinä, voi Herran Päivä, jolloin totuus teoistamme tulee julki, koittaa meille jo tässä ajassa.

Aihe nousi mieleeni alunperin, kun katsoin C.S. Lewis Doodles YouTube kanavan video-esseen "Maailman viimeinen ilta". Toinen innoituksen lähde kirjoitukselleni taas oli eilinen uutinen Helsingin Sanomissa. Uutisessa kerrottiin, että Suomen muodostelmaluistelijat eivät pääsekään MM-kisoihin Lake Placidiin huhtikuun alussa, koska kisat on Corona-virusepidemian vuoksi peruttu. Toinen kisoihin valittu joukkue oli Helsinkiläisen HSK-seuran Team Unique, joka on ollut kohun keskellä pitkäaikaisen valmentajansa Mirjami Penttisen käytöksen vuoksi. Tuon otsikon luettuani mieleeni nousi ajatus, että nyt näyttää Herran Päivä koittaneen HSK:lle.

En halua nyt alkaa puimaan Mirjami Penttisen edesottamuksia valmentajana sen tarkemmin: jokainen jota aihe kiinnostaa, löytää varmasti suomalaisista lehdistä tarpeeksi tietoa tapauksesta. Mutta se mikä on varmaa on, että koko tämän kohun ajan Mirjami Penttinen ja häntä puolustaneet luistelijat, vanhemmat ja seura-aktiivit, ovat perustelleet toimintaansa huhtikuun MM-kisoilla. Mirjamin valmennuspanos tarvitaan, koska meillä on MM-kisat tulossa. Mirjami on valinnut koreografian, luistelijat, harjoitusohjelman ja valmennusmetodit MM-kisoja varten. Kaikki on tähdännyt noihin kisoihin. Ja nyt on Herran Päivä koittanut: se on pyyhkinyt pois sen päämäärän, jota varten joukkue (ja seura) on työtä tehnyt. Päämäärä ei koskaan tullutkaan todeksi. Ja nyt ainut mikä heillä on jäljellä, on se miten he ovat tuohon päämäärän valmistautuneet. "Herran Päivä" on paljastanut heille paljaan totuuden heidän teoistaan ja nyt he joutuvat tuon totuuden valossa itse arvioimaan (eli tuomitsemaan) omat tekonsa sellaisina, kuin ne ovat.

Viimeinen Tuomio muistuttaa meitä, että meidän tulee aina elää ja toimia totuudellisesti. Tulevaisuus on epävarma ja kaikki lupaukset, joita teemme tulevaisuudelle oikeuttaaksemme tekemisemme tänään, ovat vain toiveita, haaveita ja hyviä pyrkimyksiä. Mutta meidän toiveemme, haaveemme ja hyvät pyrkimyksemme eivät ole vielä todellisuutta, eivätkä siten kykene pyhittämään tekojamme, jotka tulevat todellisuudeksi sillä hetkellä kun niihin ryhdymme. Niinpä totuus meidän toiveistamme ja haaveistamme on itseasiassa ne teot, joita nuo meidän pyrkimyksemme saavat meidät tekemään; ei se päämäärä, jonka toivomme teoillamme saavuttavamme. Ja tämän totuus tuo julki Herran Päivänä. Ja juuri siksi Jeesus, joka on Tie, Totuus ja Elämä, kuvataan tuomariksi Viimeisellä Tuomiolla: Totuus tuomitsee (ja paljastaa) meidän tekomme.

Myyteistä, rituaaleista ja tietämisestä.

Kaste on kristinuskon siirtymäriitti.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni myyteistä ja siitä miten myytit kertovat meille, miten asioiden tulisi olla. Tulin kuitenkin viitanneeksi myös toiseen myyttien funktioon mainitessani, että myytit auttavat meitä sisäistämään yhteisömme arvot. Selittääkseni tätä myyttien laajempaa merkitystä, minun pitää ensiksi kertoa rituaaleista ja siitä miten me tiedämme asioita.

Myyteistä luopuneen nykyihmisen maailmankuvassa tieto on "hyvin perusteltu tosi uskomus". Se on hyvin perusteltu, jos perustelut ovat rationaalisia ja se on tosi, mikäli se on empiirisesti totta. Niinpä moderni ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että tämä on ainut tapa, jolla ihminen tietää asioita. Tällöin tietäminen ymmärretään kyvyksi muistaa sellaisia tosia väittämiä kuten "hauki on kala" tai "kaikki kalat elävät vedessä". Älykkäänä ihmistä taas pidetään, mikäli hän näistä kahdesta todesta lauseesta osaa päätellä, että "hauki elää vedessä".

Mutta tämä ei ole ainut tapa, jolla ihminen tietää tai oppii asioita. Otetaanpa esimerkiksi seuraavat kaksi virkettä (Kiitokset ideasta Tom Scottille):

"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli täysi."
"Kulho ei mahtunut laukkuun, koska se oli liian suuri."

Lauseet kuvaavat siis yhtä ja samaa ongelmaa, ja molemmissa tapauksissa lukijalle lienee selvää, miksi kulho ei mahtunut laukkuun. Mutta lauseethan ovat lähes identtiset. Mistä lukija voi päätellä ettei ongelma ollut se, että kulho oli täysi, tai että laukku oli liian suuri? Näyttää siis siltä, että virkkeen ymmärtääkseen pitää ymmärtää miten laukku toimii. Meille ihmisille se on helppoa, mutta tietokoneille se on lähes mahdotonta. Nämä lauseet ovat esimerkki niin sanotusta Winogradin mallin mukaisesta testistä, jolla voidaan testata tietokoneohjelmia, jotka pyrkivät ymmärtämään luonnollista (ihmisen puhumaa) kieltä. Tällä hetkellä ei ole olemassa sellaista luonnollista kieltä ymmärtävää tietokoneohjelmaa, joka osaisi tulkita nuo molemmat virkkeet oikein.

Miksi se on sitten niin vaikeaa? Tietokoneet ovat loogisia laskentakoneita (englanniksi computer tarkoittaa laskijaa) ja ne ymmärtävät vain "hyvin perusteltuja tosia väitteitä", joista ne sitten tekevät loogisia laskutoimituksia. Jos haluaisit opettaa tietokoneen ymmärtämään molemmat lauseet, pitäisi sille ensiksi opettaa (loogisten väittämien avulla), mikä laukku on. Sitten sille pitäisi opettaa (jälleen loogisilla väittämillä), mitä tarkoittaa että laukun sisään voi laittaa muita esineitä. Sitten sille pitäisi opettaa, minkälaiset rajoitukset tällä ominaisuudella on: milloin laukkuun voi laittaa toisen esineen. Lopuksi pitäisi vielä neuvoa tietokonetta tarkistamaan, että onko se... skenaario jonka se noita kahta virkettä tulkitessaan muodostaa ... järkevä suhteessa siihen mitä se on oppinut laukuista. Eli ei riitä, että ohjelma osaa tulkita lauseita, se pitää opettaa myös "käyttämään laukkua".

Jos ihminen ei kykyne opettamaan tietokonetta ymmärtämään mikä laukku on, kun tietokone "ajattelee" puhtaasti loogisilla operaatioilla, tarkoittaa tämä myös sitä, ettei ihminenkään tiedä miten laukku toimii vain puhtaasti näiden väittämälauseiden tasolla. Meidän ymmärryksemme siitä mikä laukku on, ei ole vain sarja tosia väittämiä.

Me tiedämme, miten laukut toimivat, koska olemme pienestä pitäen niitä käyttäneet. Jo tarhaiässä olemme nähneet, että kun laukkuun laittaa nallen ja sitten kantaa laukun päiväkotiin niin nalle tulee myös päiväkotiin. Itse muistan edelleen, miten päivähoitoon lähtiessäni otin eteisestä lelureppuni mukaani, mutta hämmennyksekseni löysin sieltä vain isän tylsiä papereita. Vielä hämmentyneempi oli tosin isäni kun hän ilmestyi kirvesmieskurssille nallelaukun kanssa. Pro-vinkki: jos hankit kahdelle pojallesi kaksi saman näköistä pikkusalkkua, niin älä ota myöhemmin vain toista omaan käyttöösi!

Antropologit ovat nimenneet yhden vaiheen ihmisen kehityshistoriassa nimellä "homo habilis", joka tarkoittaa kätevää tai osaavaa ihmistä. Nimitys tulee siitä, että nykytietämyksen mukaan "homo habilis" osasi tehdä ja käyttää työkaluja. Hän oli siis "osaava ihminen". Nykyihmistä kutsutaan nimellä "homo sapiens", jossa sana "sapiens" viittaa tietämiseen, tiedostamiseen tai ajatteluun. Nykyihminen on siis ajatteleva tai tietävä ihminen. Mutta ero tietämisen ja osaamisen välillä ei ole mitenkään yksinkertainen. Kuten laukkuesimerkkimme näyttää, ihminen ymmärtää abstraktin lauseen laukusta, koska osaa käyttää laukkua. Ja kuten esimerkkini tietokoneen kouluttamisesta ymmärtämään "laukun merkitys" näyttää, pitää ihmisenkin ymmärtääkseen jotain "tosien väittämien tasolla" ensin osattava asia käytännössä. Vaikka ihminen onkin nyt "tietävä" hän on silti edelleen ensisijaisesti "osaava". Me opimme "tietämään" asiat sen jälkeen kun olemme ensin oppineet tekemään ne. Matematiikkaa pidetään kaikkein abstraktimpana tietämisen muotona, mutta maailmassa ei ole yhtään matemaatikkoa, joka olisi oppinut matematiikkaa *tekemättä* sitä kynällä ja paperilla. Puhumaan oppii puhumalla, lukemaan lukemalla ja kirjoittamaan kirjoittamalla. Myös ajattelu on taito (tai itseasiassa kokoelma kognitiivisia kykyjä), jotka oppii niitä harjoittamalla, eli ajattelemalla. Abstrakti ajattelu on taitoa jäsentää havaintonsa, osaamisensa ja ymmärtämisensä loogisiksi väittämiksi. Näin ollen osaaminen, kyky havainnoida ja jopa ymmärrys edeltävät abstraktia ajattelua. Ja juuri tässä on yhtymäkohta rituaaleihin ja myytteihin.

Sanotaan, että rituaalit kuvastavat yhteisön arvoja ja maailmankuvaa. Tästä taas seuraa suoraan rituaalien toinen tarkoitus: rituaaleihin osallistumalla ihminen sisäistää yhteisönsä maailmankuvan ja sitoutuu sen arvoihin. Rituaalit toteuttavat arvoja käytännössä, joten rituaaleihin osallistuja oppii ja omaksuus yhteisönsä arvot toteuttamalla niitä käytännössä rituaalien kautta. Arvot oppii toteuttamalla niitä käytännössä.

Mutta kaikki arvot eivät liity joka päiväiseen käyttäytymiseen ja maailmankuvaan kuuluu myös abstraktisempiakin asioita kuin se miten ja missä ihmistä kuuluu tervehtiä. Niinpä pelkät arkiset ja täysin profaanit rituaalit eivät yksin riitä, vaan tarvitaan jotain joka selitäisi ihmisille myös miten meitä ympäröivä maailma toimii. Tarvitaan rituaaleja ja myyttejä, jotka eivät ole profaaneja, vaan luonteeltaan uskonnollisia.

Myytit ovat kertomuksia, joihin samaistumalla ihminen kykenee ymmärtämään myös abstraktimpia asioita ympäröivästä maailmasta. Kaikkea ei nimittäin voi tai ehdi kokea itse. Lisäksi monet kokemukset ovat sellaisia, että niiden antama oppi olisi arvokasta, mutta joka on kokijalleen epämiellytä, epätoivottava tai jopa hyvin riskialtis. Siksipä onkin hyvä, että meillä on mielikuvitus. Mielikuvitus sallii meidän testata mielessämme erilaisia toimintatapoja, ennen kuin kokeilemme sitä käytännössä. Sitähän esimerkiksi shakin pelaaminen on. Ei shakin pelaaja tee siirtoja testatakseen miten käy, vaan hän käy ensin mielessään läpi vaihtoehtoja: jos minä teen noin, niin mitä toinen voisi tehdä sen jälkeen. Mitä pidemmälle shakkia voi pelata "päässään" kuvitteellista vastustajaa vastaan, sen parempi pelaaja yleensä on. Myytit ovat kertomuksia, jotka sallivat meidän saada (samaistumisen kautta) kokemusperäistä tietoa maailmasta ilman että sitä itse konkreettisesti koemme.

Luomiskertomukset osoittavat meille, että koko luomakunta on Jumalan luomana hyvä ja miten ihminen Jumalan kuvaksi luotuna on mittaamattoman arvokas. Syntiinlankeemuskertomus kertoo meille miten synti ja houkutus saavat voimansa valheesta, joka vääristää hyvät päämäärämme ja saa meidät näkemään väärät asiat tavoittelemisen arvoisina. Kertomus Kainista ja Aabelista osoittaa miten suuri houkutus vihalla ja katkeruudella on ja miten synkät seuraukset näillä synneillä on. Vedenpaisumus kertomus ja kertomus Baabelin tornista kertovat (kun niitä lukee muinaisia juutalaisia ympäröineiden mesopotamialaisten myyttien valossa), miten ihmisen usko omiin kykyihinsä ja teknologiseen osaamiseensa saa hänet kapinoimaan Jumalaa vastaan. Jobin kirja kertoo raastavasti ihmisen tuntemasta epäluottamuksesta, epäluulosta ja etäisyydestä Luojaansa. Nämä kaikki ovat joko vastaansanomattomia totuuksia, tai perustavanlaatuisia kuvauksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Ja ne kaikki on kerrottu meille myyteillä: kertomuksilla jotka sallivat meidän samaistumisen kautta oppia ymmärtämään.

Kaikkein tehokkain kokemusperäisen oppimisen muoto (heti aidon kokemuksen jälkeen) ovat riitit: rituaalit joissa jokin myyttinen kertomus toistetaan, jolloin ihminen aivan konkreettisen toimimisen kautta samaistuu myyttiin. Tällainen on esimerkiksi kristittyjen aikuiskaste. Se on riitti, eli rituaali jossa kristityksi haluava henkilö samaistuu Kristukseen: hänen kasteeseensa, ristin kuolemaansa, hautaamiseensa ja ylösnousemukseensa: siihen mitä C.S. Lewis kuvaa "Tosimyytiksi" tai "Suurimmaksi Ihmeeksi". Sellainen on myös kristittyjen ehtoollinen, rituaalinen ateria, jolla kristityt yhä uudelleen ja uudelleen samaistuvat kristuksen sovitutyöhön ja omistavat sen omalla kohdalleen.


Jälkikirjoitus:
Olen monessa aikaisemmassa tekstissäni pohtinut uskon olemusta: mitä usko pohjimmiltaan on, miten me uskomme ja miten me opimme tuntemaan Jumalan. Kun nyt kerran tulin tässä tekstissä väittäneeksi, ettei tietäminen ole vain tosien lauseiden osaamista, niin luonnollinen jatkokysymys on, että miten me oikeastaan tunnemme Jumalan? Mikä on se tietämisen ja tuntemisen tapa, jolla ihminen Jumalan tuntee. Ja kun nyt tulin väittäneeksi, että ihminen oppii asiat tekemällä, niin mikä on se tapa, jolla ihminen oppii Jumalan tuntemaan? Luulenpa palaavani näihin kysymyksiin vastakin.

[edit 13.4.2020: lisätty linkki myöhempään tekstiini]

Mitä myytit ovat?

Mitä myytit oikeastaan ovat?

Nykyihminen ei ymmärrä myyttejä. En ole itsekään niitä ymmärtänyt. Tämä moderni maailma kaikkine myytinmurtajineen sai minutkin, fundamentalistiksi kasvatetun helluntailaisen oppimaan, että myytti on vain tarina joka ei pidä paikkaansa. En vieläkään väitä myyttejä kovin hyvin ymmärtäväni, mutta sen verran olen oppinut, että tuo nai'ivi ymmärrys myyteistä on täysin riittämätön.

No mitä myytit sitten ovat, jos ne eivät ole vain (yliluonnollisia) kertomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa?

Yksi näkökulma siihen, mitä myytit ovat, voidaan jäljittää filosofi David Humen esittelemästä "Humen giljotiinista". "Humen giljotiini" pitäisi olla jokaiselle tieteen historiaan ja filosofiaan tutustuneelle tuttu, merkittävä tieteelliseen vallankumoukseen johtanut havainto. Humen esittämä väittämä kuuluu: "siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, kuinka niiden tulisi olla". Tuon väittämän logiikka tulee paremmin esille sen alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa: "there is no ought from is". Se siis tarkoittaa, että pelkästään tosiasioita kuvaavista väittämistä ("is") ei voi loogisesti johtaa arvoväittämiä ("ought"). Arvoväittämistä voi kyllä johtaa (yhdessä tosiasioita kuvaavien väittämien kanssa) uusia arvoväittämiä, mutta pohjalle tarvitaan aina jokin arvoväittämä.

Miksi tämä Humen giljotiini oli sitten niin merkittävä edistysaskel tieteen filosofiassa? Siihen asti kaikki todellisuutta kuvaavat väittämät olivat sisältäneet myös arvoväittämiä. Alkemistit esimerkiksi pohtivat, että sitruunalla on samoja ominaisuuksia kuin Auringolla, koska sitruuna on Auringon värinen. Kaikella havaitulla oli siis myös symbolinen merkitys ja ulottuvuus. Esimerkiksi modernin fysiikan isänä tunnettu Isaac Newton tutki fysikaalisten ilmiöiden ohella okkultistista symboliikkaa ja alkemiaa. Humen giljotiini vapautti luonnonfilosofit tutkimaan luonnon ilmiöitä ilman niiden symbolisen merkityksen "taakkaa". Näin vanhojen "alkumyyttien" tilalle saatettiin alkaa muodostamaan "arvoväittämistä vapaata" selitystä ilmiöiden alkuperästä. Ja juuri tässä on avain myytin (yhteen) olemukseen. Myytti on kertomus, joka ei ainoastaan kerro miten asiat ovat, vaan myös miten niiden tulisi olla. Tällainen myyttinen kertomus voi olla luonteeltaan joko alkumyytti, tai jokin muu kertomus, johon samaistumalla kuulija voi ymmärtää (sisäistää) myytin esittämät arvot.

Tämä modernien ihmisten ymmärtämättömyys myyttien luonnetta kohtaan johtaa moniin kummallisuuksiin. Jokaisessa sukupolvessa löytyy joukko idealistisia humanisteja, jotka väittävät voivansa perustaa universaalit humanististiset arvonsa empirialle ja rationaalisuudelle, vaikka Humen giljotiini sanooo vastaansanomattomasti, että pelkistä tosiasioista (eli empirialla) ei loogisesti (eli rationaalisesti) voi johtaa arvoja. Tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan joukko sellaisia arvoväittämiä, jotka ovat joko niin ilmeisen tosia, etteivät ne tarvitse selittäjää, tai joille löytyy jokin hyväksyttävä "myyttinen kertomus", joka selittää miksi ne ovat totta.

Toinen modernin ihmisen ongelma on, että hän ei tunnista, milloin kertomus on arvoja luova myytti. Mikäli myytin ainoa tunnettu ominaisuus ovat yliluonnolliset elementit tai yliluonnolliset toimijat, niin ihminen sokeutuu "sekulaareille myyteille": myyteille, jotka koostuvat ainoastaan "luonnollisista" elementeistä. On helpompi puhua kristallikivien värähtelytaajuuksista ja energioista, kuin niiden hengistä. Mutta vahvimmat sekulaarit myytit koostuvat vain "todennettavista tosiasioista". Mutta se, että sekulaari myytti koostuu (pääosin) vain empiirisesti todennettavissa olevista tosiasioista, ei tee siitä yhtään vähempää myyttistä. Jos se tekee arvoväittämiä, niin jossakin taustalla on arvoja luova myytti, sillä pelkistä tosiasioista ei arvoja yksinkertaisesti saa.

Joskus tämä myytti saattaa piileskellä kaikkien nähtävillä: kertomuksen koostumuksessa. Kuten viime vuoden viimeisessä tekstissäni totesin, todellisuutta voi kuvata rajattomalla tarkkuudella, mutta mikä tahansa ihmisten luoma kertomus on aina rajallisen mittainen. Niinpä kertomuksen kertoja joutuu valikoimaan mitä hän todellisuudesta kertoo. Ja jokainen valinta sisältää aina arvovalinnan: jokin tosiasia katsotaan 'merkityksellisemmäksi' kuin toiset. Kun sekulaarin myytin kertojat kertovat empiiristä tosiasioista koostuvaa kertomustaan, heidän empiirisesti todennettavat kertomuksen osansa on katsottu arvokkaammiksi kuin lukematon määrä muita todellisuutta kuvaavia väittämiä. Ja juuri tässä valinnan kohdalla arvovalinnat ja arvoväittämät uivat heidän kertomukseensa ja tekevät siitä myytin.

Yksi erikoinen esimerkki tällaisesta valikoiduista tosiasioista koostuvasta sekulaarista myytistä on joidenkin evoluutiopsykologien tapa käyttää ihmisen kehityshistoriaa "alkumyyttinä". Evoluutiopsykologit, kuten vaikkapa suomalainen dosentti Markus Rantala ovat onnistuneet närkästyttämään sekä uskovaiset, että perinteiset humanistit, kun ovat alkaneet selittämään ihmisen käyttäytymistä ihmisen kehityshistorialla ja muinaisella valintapaineella. Toki on niin, että mikäli ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan seurauksena, niin kaikille meidän ominaisuuksillemme on olemassa "luonnollinen" syy (eri asia on toki se, onko se löydettävissä). Mutta luonnonhistorialliset tosiasiat ovat nekin vain tosiasioita, eikä niistäkään voi päätellä, miten asioiden tulisi olla.

Mutta on tästä myyttien merkityksen huonosta ymmärryksestä haittaa myös kristityille. Jos keskittää kaiken huomionsa siihen, miten Raamatun kertomukset suhtautuvat nykyiseen käsitykseen maailman historiasta, voi jäädä huomaamatta miksi ne on alunperin kerrottu. Olisinkohan ollut jo päälle 25 vuoden ikäinen, kun lukiessani syntiinlankeemuskertomusta ällistyin huomatessani ensimmäisen kerran, että kertomushan kertoo yleisemminkin kiusauksen ja synnin luonteesta (mihin tarjosin yhden näkökulman jo aikaisemmassa tekstissäni). Vaikka olin nuoruudesta asti Raamattua lukenut, en ollut luomiskertomuksia (joihin syntiinlankeemuskertomus kuuluu) lukiessani huomannut ajatella, mitä ne tahtovat kertoa. Olin lukenut niitäkin kuin mitä tahansa kuvauksia tapahtumista. En ollut osannut etsiä hengellisiä totuuksia Raamatusta, elleivät ne olleet suoraan opetuksiksi kirjoitettu, kuten vaikkapa Jeesuksen opetuksissa tai Paavalin kirjeissä. Olin oppinut, ettei tosiasioista voi päätellä miten asiat tulisi olla, mutta en ollut ymmärtänyt etteivät myytit koskaan ole vain kylmiä tosiasioita.