Oikea viitekehys on avain Raamatun ymmärtämiseen

Image by: Hubert Robert [Public domain]

Olin muistaakseni kolmannella luokalla, kun sain joululahjaksi päiväkirjan. En muista olinko sitä itse pyytänyt, vai olivatko vanhempani ajatelleet koulussa hyvin pärjäävän ja pohdiskelevan lapsensa ehkä tykkäävän päiväkirjasta. Aluksi olinkin hyvin innostunut lahjastani.

Hyvin nopeasti törmäsin kuitenkin ongelmaan: mitä minä oikeastaan kirjoittaisin? Olin kuullut jostain, että päiväkirjaa oli tapana kirjoittaa päivittän, mutta mitä kiinnostavaa tavallisessa kaamoksen pimeässä koulupäivässä olisi? Aamulla pimeällä kouluun, iltapäivällä pimeässä kotiin ja ruuan jälkeen illalla ehkä laskimme takapihalla mäkeä (pimeässä). Ja ei kai ketään nyt peruskoulun opetussisältö niin paljoa kiinnostanut, että olisi siitä halunnut toisen (tai omasta vanhasta) päiväkirjasta myöhemmin lukea? En siis oikein osannut kirjoittaa mitään päivittäisestä elämästäni.

Onneksi elämään mahtui paljon muutakin kuin pimeitä koulupäiviä kaamoksessa. Oli luokkaretkiä, oli kerhoja, oli leirejä ja joskus lomamatkojakin. Niistähän olisi kiva kirjoittaa! Mutta pian huomasin olevani jälleen samankaltaisten kysymysten äärellä: mitä kaikkea näistä seikkailuista pitäisi kirjoittaa?

Kävimme esimerkiksi kolmannella luokalla teatterimatkalla Rovaniemellä. Jo bussimatka sinne kesti neljä tuntia: pitäisikö minun kirjoittaa kaikki keskustelut, vitsit ja tietovisailut, jota matkan aikana käytiin? Entäs se teatteriesitys (joka taisi olla Colin Serreaun "Kani Kani")? Pitäisikö minun kirjoittaa siitä synopsis tai/ja arvostelu. Jos oma arvioni on riittävän tärkeä tallennettavaksi, niin pitäisikö minun laittaa ylös myös muiden reaktioita? Esityksessähän oli myös väliaika... pitääkö minun kirjoittaa mitä silloin teimme? Ai niin, ja käytiinhän me teatteriesityksen jälkeen vielä syömässä pizzeriassa. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun söin pizzaa. No se ainakin kannattaa laittaa ylös, mutta pitääkö minun laittaa ylös myös pizzan täytteet ja ruoka-arvostelu? Entä pitääkö tehdä jonkinlainen arvio myös ravintolasta ja saamastamme palvelusta? Entä mitä minun pitäisi kirjoittaa siitä, että ruuan saaminen 30 hengen koululaisryhmällemme kesti niin kauan, että naapurin pikku-Petteri, joka sai annoksensa viimeisenä, ehti nälkäänsä juoda vedet kukkamaljakosta? Ja mitä kukkia ne muuten olivat?


Ehkä tässä vaiheessa ei lukijalleni tule enää yllätyksenä, että lopetin päiväkirjani kirjoittamisen lyhyeen. En muistaakseni saanut valmiiksi edes tätä ensimmäistä matkakertomustani: matkaan kuului vielä yöpyminen, iltaharrastus ja paluumatka seuraavana päivänä. Oli yksinkertaisesti liikaa kirjoitettavaa pienelle pojalla. Olisi pitänyt osata tiivistää.

Jokainen, joka on joskus kirjoittanut koulussa aineen, tehnyt esitelmän, tai joutunut opettamaan jotain, on törmännyt samaan käytännön kysymykseen: mikä tästä on oleellista kertoa? Maailma on niin monimutkainen ja meidän aistiemme luoma kokemusmaailma niin monipuolinen ja valtaisia, että me voisimme kuvailla mitä tahansa tilaa, hetkeä tai asiaa mielivaltaisella tarkkuudella. Jos aistittavia asioita on joka hetki mielivaltaisen paljon ja jokainen tällaisista hetkistä koostuva kertomus voi siten sisältää vielä suuremman määrän yksityiskohtia, niin miten tästä ihmisen mielivaltaisen yksityiskohtaisesta kokemusmaailmasta voi rajata ja jäsentää mielekkään kertomuksen?

Niinpä muodostaakseen minkäänlaista (mielekästä) kertomusta, ihmisen on välttämättä valittava mitkä yksityiskohdat tästä lukemattomien yksityiskohtien tulvasta ovat "oleellisia". Kun ihminen muodostaa kokemuksistaan kertomusta, hän joutuu aina valitsemaan, mistä kokemuksista tuo kertomus koostuu. Jotta tällaisen valinnan voi tehdä, on kertomuksella oltava jokin päämäärä. Tällöin jokainen sisällöllinen valinta heijastaa joko tietoisesti tai tiedostamatta tuota päämäärää jota varten kertomusta muodostetaan. Mikäli tuota päämäärää ei ole (havaittavissa), on kertomus kaoottinen ja määritelmällisesti "merkityksetön", sillä siitä ei löydy mitään tarkoitusta, jota varten se olisi kirjoitettu. Tämä pitää paikkansa, olipa kertomus sitten kirjallinen, tai osa meidän sitä sisäistä tarinaa, jota itsestämme sielumme sopukoissa kerromme. Kertomuksen rakenne, jäsentely ja "valitut elementit" ovat osa sen viitekehystä ja viitekehys on taas erottamaton osa itse kertomusta.


Mutta miten tämä kaikki liittyy uskoon ja Raamattuun? Mikäli tätä kiinteää yhteyttä kertomuksen muodon ja sisällön välillä, sekä toisaalta kertomuksen rajaamisen välttämättömyyttä ei ymmärrä, voi Raamatun äärellä helposti hämmentyä. Kaikkein "kirjaimellisintakin" raamatuntulkintaa harjoittavissa seurakunnissa osataan yleensä Paavalin kirjeitä lukiessa miettiä, kenelle Paavali on tekstinsä kirjoittanut ja mitä hän on sillä tahtonut vastaanottajilleen sanoa ja vasta sitten siitä yritetään pohtia, miten sitä voisi soveltaa tähän päivään. Paavalin kirjeiden kohdalla tämä on suhteellisen helppoa, koska Paavali opetuskirjeissään selvästi ilmoittaa kenelle ja miksi on kirjeensä kirjoittanut.

Tekstin kirjoittajan alkuperäisen viitekehyksen pohdinta muuttuu kuitenkin vaikeammaksi jo esimerkiksi evankeliumien kohdalla. Ihmiset harvoin tiedostavat, että papyrusrullien, joille evankeliumit alunperin kirjoitettiin, käytännöllinen maksimipituus oli 10 metriä. Kymmeneen metriin kolmekymmentä senttiä leveää papyrusta, piti koko evankeliumi mahduttaa. Mahtuuhan siihen toki paljon sanoja, mutta paljon oli myös kerrottavaa. Mutta koska evankelistat eivät käyttäneet arvokkaita palstamillimetrejä selittääkseen valintojaan, me helposti unohdamme, että myös he ovat jäsentäneet ja valinneet, mistä osista ja missä järjestyksessä heidän ilosanomansa muodostuu. Ja nuo valinnat on tehty yhtä tarkoitusta varten: kertomaan kuka Jeesus Nasaretilainen oli, mitä hän opetti ja mitä hän teki. Niiden tarkoitus ei ole antaa kaiken kattavaa selvitystä kaikesta tapahtuneesta. Sanoohan evankelista Johanneskin evankeliuminsa lopussa, että "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh 21:25). Tämä Johanneksen lausahdus lienee tarkoitettu liioitteluksi, vaikkei se sitä tarkkaanottaen olekaan.

Jotkut ovat esimerkiksi ihmetelleet, miksi Vuorisaarna löytyy vain Matteuksen evankeliumista tai että eikös tuo kolmen luvun mittainen opetus ole toisaalta liian pitkä, että sitä kukaan voisi jälkeen päin ulkoa muistaa ja toisaalta aika lyhyt koko päivän mittaiseksi opetukseksi. Silloin unohtuu, että eivät evankelistat yrittäneet kirjoittaa ylös jokaista merkityksettömimpääkin yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä, vaan he halusivat ilmoittaa kuka Hän on. Niinpä ei pidä hämmästyä, jos evankelistat ovat päätyneet kertomaan joitakin asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä toistensa kanssa: he ovat valinneet kirjoittamansa sitä kokonaisilmoitusta varten, jota he ovat kertomassa. Tämä ei tarkoita, että he olisivat satuilleet tai keksineet asioita omasta päästään, vaan he kertoivat sen, minkä uskoivat olevan merkityksellistä osana sitä ilosanomaa, jota he halusivat välittää. Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö Raamattu olisi ilmoituksessaan luotettava, sillä aiheen rajaaminen ja yksityiskohtien "valinta" ovat välttämätön edellytys sille, että tekstillä voi ensinkään olla merkityksellistä viestiä. Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin Raamatun ilmoituksen luotettavuuden tulevan sen kyvyssä kuvata ihmisen kokemusmaailmaa, samoin Evankeliumien luotettavuus tulee ensisijaisesti niiden elämää muuttavasta voimasta.

Samalla tavalla oikean viitekehyksen ymmärtäminen on tärkeää kaikkien Raamatun kirjojen kanssa.

Millä todennäköisyydellä Jumala on olemassa?

Photo by Brett Jordan on Unsplash

Olin vuosia sitten erään seurakuntalaisemme syntymäpäiväkutsuilla. Suurin osa paikalla olevista oli jonkinlaisesta seurakuntataustasta, joten kutsuille keskustelumme sivusivat myös syvällisempiä aiheita. Kesken illan eräs vieraista, jota en entuudestaan tuntenut, rohkaisi mielensä ja kysyi epäilyistään: millä todennäköisyydellä meidän mielestämme Jumala on olemassa. Hän kertoi, että kun hän tuli uskoon, hän oli "satavarma", että Jumala on olemassa, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäilemään. Kun hän katseli maailmaa, historiaa, tiedettä ja kristikuntaa, oli hänessä herännyt epäilyksiä ja hänestä oli alkanut tuntua, että todennäköisyys sille, että Jumala on olemassa, oli paljon alle 100, ehkä jopa alle 50/50. Että jos meidän pitäisi lyödä vetoa, niin minkä me arvioisimme "voiton todennäköisyydeksi"?

Monet lukijani ovat varmasti lukeneet Pascalin vedonlyönnistä (käännetään joskus myös Pascalin vaa'aksi). Tämä ajatuskoe on saanut nimensä 1600-luvulla eläneen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin mukaan. Hänen aikanaan matematiikassa oli keksitty uusi käsite: voiton odotusarvo, ja Blaise Pascal laski odotusarvon sille, kannattaako ihmisen uskoa Jumalaan. Koska iankaikkinen elämä on niin ääretön verrattuna tähän lyhyeen ajalliseen elämäämme, laski Bascal, että oli Jumalan olemassaolo miten epätodennäköistä tahansa, kannattaa Häneen aina silti uskoa: voiton odotusarvo kun on aina ääretön.

Jotkut kanssavieraani yrittivät tarjota Pascalin vedonlyönnin suuntaisia näkökulmia epäilevälle veljellemme, mutta ne eivät tuntuneet vakuuttavan häntä. Itselleni Pascalin ajatuskoe on ollut lähinnä juuri sitä: mielenkiintoinen ajatuskoe, enkä ole koskaan kokenut sen omaa uskoani erityisesti vahvistavan. Niinpä en olisi osannutkaan lähteä sitä tarjoamaan uskon vahvistukseksi. Sen sijaan mieleeni nousi toinen ajatus, jonka jaoin seurueellemme. Pääpiirteissään vastaukseni meni näin:

"Usko Jumalaan ei ole vain jokin tietoteoreettinen väittämä, jonka todennäköisyyttä me arvioimme sen joko hyväksyäksemme tai hylätäksemme. En minäkään usko Jumalaan siksi, että Hänen olemassaolostaan on kiistattomat todisteet, tai että se olisi välttämättä edes kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Jumala on salattu Jumala, joka on ilmoittanut itsensä, mutta hänen ilmoituksensa ei ole vastaansanomaton. Niinpä meidän uskomme pohjana ei oikeastaan voi olla ilmoituksen tietoteoreettinen varmuus, vaan sanoman luotettavuus." (Enkä tarkoittanut mitään tekstikriittistä luottavuutta: kuinka varmasti jokin Paavalin teksti on juuri Paavalin kynästä, vaan... temaattisesta, symbolista uskottavuutta.) "Kun Raamattu kuvaa ihmistä, Jumalaa ja ihmisen kokemusmaailmaa ja suhdetta Jumalaan, niin onko se tässä kuvauksessaan luotettava? Kun Raamattu sanoo, että kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet, onko se totta? Kun Raamattu sanoo, että minä tarvitsen synneilleni sovittajaa, niin pitääkö se paikkansa? Kun Raamattu lupaa, että meidän syntimme on sovitettu Jeesuksen ristin kuolemassa, niin synnyttääkö se minun sisälläni toivon syntieni anteeksisaamisesta, johon voin uskossa tarttua ja sen mukaan ojentautua?"

En ollut aikaisemmin pukenut kyseistä ajatusta sanoiksi ja uskonkin, että sanani tuossa hetkessä olivat sitä, mitä Paavali kutsuu 1. Korintilaiskirjeessä tiedon sanojen armolahjaksi. Olen kuitenkin pohdiskellut asiaa jälkeen päin niin paljon, etten enää mene takuuseen että lainaukseni on sanatarkka.

Tunnistan yhdeksi innoituksen lähteeksi tälle ajatukselleni C.S. Lewisin ajatuksen, että hän ei usko Kristukseen ainoastaan siksi, että se on hänestä uskottavaa, vaan siksi että "Kristuksen valossa" hän näkee ja ymmärtää myös kaiken muun paremmin. Usko Kristuksen sovitustyöhön on kuin päivän valo, jossa hän näkee kaiken muunkin tarkasti. Niinpä evankeliumin luotettavuus syntyy nimenomaan tästä valosta, jota se levittää kaiken muun ylle. Monet yrittävät nakertaa Raamatun luotettavuutta epäilemällä sen tekstikriittistä tai luonnontieteellistä luotettavuutta, mutta tällaiset nai'ivit väittämät sivuuttavat täysin sen luotettavuuden joka syntyy siitä miten tarkasti Raamattu kuvaa ihmisen kokemusmaailmaa. Mikä muu kertomus kuvaisi ihmiselon todellisuutta yhtä tarkasti, kuin kertomus ihmisen syntiinlankeemuksesta ja karkoituksesta paratiisista? Mikä muu kertomus voisi yhtä vakuuttavasti kuvata jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, kuin ilmaisu että "jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?" Onko kukaan koskaan kuvannut Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan kauniimmin kuin Jeesus vertauksellaan Tuhlaajapojasta? Ja kuka on koskaan kutsunut väkevämmin ihmisiä rakastamaan lähimmäistään, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan sanoessaan: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." (Matt 5:14-16).

Näiden Jeesuksen lauseiden valossa kysymys ei olekaan enää: "millä todennäköisyydellä uskot niiden olleen Jumalan sanoja?" vaan: "Toivotko niiden olevan?" Haluatko elää niin kuin ne olisivat totta? Ja mitä olet valmis uhraamaan: mistä luopumaan ja mitä antamaan, jotta voisit elää ne todeksi?

Ole hyvä, Jumala antoi

Olen kotoisin Ivalosta ja onnekseni kuulun niihin ensimmäisiin ikäluokkiin, joilla oli mahdollisuus opiskella inarinsaamea A2-kielenä peruskoulussa. Opiskelinkin esi-isieni kieltä 2. luokalta lähtien ja kirjoitin inarinsaamen ylioppilaskirjoituksissa lyhyenä kielenä.

Uusia kieliä opiskellessa ei opi ainoastaan uutta sanastoa tai uutta kielioppia, vaan uuden tavan ajatella. Tutkijat ja filosofit eivät nimittäin ole onnistuneet löytämään ihmisiltä mitään sellaista salattua ja yhteistä 'sielun kieltä' josta käsin ihmiset yrittäisivät eri kielillä ilmaista itseään, tai jolle he yrittäisivät kuulemaansa ja lukemaansa 'kääntää', tai jolla Elon Musk yrittää telepaattisesti viestiä muille ihmisille ajatuksiaan ilman puhetta. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että ihmisen alitajunta hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan ensisijaisesti erilaisina (esisanallisilla) symboleina, joita mieli sitten pyrkii sanallistamaan sillä kielellä, jota ihminen on oppinut puhumaan. Voidaankin siis sanoa, että ihmisen mieli ymmärtää (alitajunnan) kokemuksia vasta, kun se on onnistunut sanoittamaan ne.

Kieli on siis tapa sanoittaa tunteita, kokemuksia ja ajatuksia, sekä jäsentää ihmisen kokemusmaailmaa. Mutta koska jokainen kieli (ja jokaista kieltä ympäröivä kulttuuri) on erilainen, niin myös jokaisen kielen tapa jäsentää todellisuutta on, jos ei nyt täysin erilainen, niin ainakin omanlaisensa. Niinpä vieraiden kielien oppiminen voi parhaimmillaan opettaa ihmistä hahmottamaan kokemusmaailmaansa (eli ajattelemaan) uudella tavalla.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä erilaisesta hahmottamisesta, jonka saamea opiskellessa opin, liittyy kiitollisuuteen ja siihen miten sitä osoitetaan. Suomenkielessä tuttu kolmen vuorosanan keskustelu "Ole hyvä", "kiitos" ja "ei kestä" osoittaa ja kuvaa vaatimattomuutta. Englannin kielessä sama keskustelu "please", "thank you" ja "you're welcome" taas kuvaa pikemminkin vieraanvaraisuutta. Sama keskustelu inarinsaameksi eroaa kuitenkin noista molemmista, sillä se päättyy ilmaukseen "Immeel addim", mikä tarkoittaa, "Jumala antoi".

Tuo ilmaisu kuvaa laajemminkin pohjoista elämänasennetta, josta uskon monen etelän ihmisenkin voivan oppia paljon hyödyllistä. Tuon elämänasenteen keskiössä ovat kiitollisuus ja riippuvaisuus Jumalasta. Vaikkei pohjoisen ihminen uskoisi Jumalaan, on hänen asenteensa elämään silti kiitollisuuden ja riippuvuuden läpäisemää: ne vain suuntautuvat eri tavalla, riippuen siitä mikä on se 'korkeampi' todellisuus, jonka henkilö kokee omaa olemassaoloaan todellisemmaksi. Vastaavasti kiittämätöntä elämän asennetta pidetään suurena syntinä ja paheena.

Mitä kaikkea tuo ilmaisu sitten viestii? Vastatessaan saamaansa kiitokseen 'Jumala antoi', tunnustaa sanoja että hän on vain antanut siitä, mitä Jumala on jo hänelle antanut. Hän tunnustaa, että kaikki apu tulee lopulta Jumalalta ja ettemme me ihmiset edes voi antaa kuin sitä, minkä olemme Häneltä jo saaneet. Hän myös julistaa kiitoksen antajalle, että vaikka tämä nyt kiittää häntä saamastaan avusta (tai ruuasta tai lahjasta), on hän itseasiassa saanut sen Jumalalta. Ja mikäli lahjan vastaanottaja joskus antaa lahjan eteenpäin, kutsuu lahjan antaja hänet toistamaan tämän rituaalin: vastaanottaja on nyt ikään kuin 'velvollinen' itsekin sanomaan saaneensa lahjan Jumalalta.

Voidaan myös ajatella, että näin sanoessaan avunantaja myös tavallaan suostuu Jumalan työvälineeksi: hän luovuttaa omat resurssinsa Jumalan käyttöön ja suostuu olemaan se väline, jonka kautta Jumala auttaa ihmisiä. Istuin kerran Ivalon-lennolla erään vanhan toimittajan vieressä, joka muisteli vanhoja juttukeikkojaan lappiin 70- ja 80-luvuilla. Hän muisteli, miten hänen kulkuneuvonsa oli kerran rikkoutunut ja miten eräs paikallinen mies oli pysähtynyt häntä auttamaan ja järjestänyt hänelle kyydin määränpäähän. Kun tämä lehtimies oli tarjonnut saamastaan avusta maksua, oli lapinmies kieltäytynyt sanoen, ettei hän tarvitse maksua: jos hän nyt tarjoaa apuaan, niin vastaistaisuudessa kun hän itse tarvitsee apua, hän tietää sitä myös saavansa. Tämä lehtimies kertoi tämän kertomuksen sellaisilla äänenpainoilla, että hän ilmeisesti oletti lapinmiehen puhuvan karmasta. Lappilaisena uskallan kuitenkin väittää, ettei kyseessä ollut niinkään usko mystiseen karmaan, kuin hyvin kouriintuntuva ymmärrys omasta riippuvuudesta Jumalan ja toisten ihmisten avusta. Lapinmies ymmärsi, että vain sellaisessa maailmassa, jossa ihmiset pysähtyvät auttamaan tuntemattomia avun tarvitsijoita, voi hän itse odottaa apua, kun hän sitä tarvitsee. Hän vain teki kaikkensa elääkseen sellaisessa maailmassa, jossa avun tarvitsija saa avun.

Mitä on Jumalan sana?

(Osa tästä tekstistä perustuu 2.3.2019 Malmin Saalemilla pitämääni saarnaan.)

Me helluntalaiset kuvaamme itseämme "Raamattu-uskollisiksi": me uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus ja että se on siksi luotettava. Saattaapa meidän piirissämme kuulla Raamattua kuvattavan myös "erehtymättömäksi" ja soitetaampa meillä paljon myös sellaista Jippii-lastenlaulua kuin "Jumalan Sana", jossa Raamattua kutsutaan tuolla nimellä. Valitettavan usein me emme kuitenkaan avaa tarkemmin, mitä me näillä sanoilla ja ilmauksilla tarkoitamme. Me toistelemme, että Raamattu on Jumalan sanaa, ja että se on Jumalan ilmoitusta, mutta harvemmin pysähdymme selittämään, millä tavalla Raamattu on Jumalan sanaa ja millä tavalla se on Jumalan ilmoitusta.

Kun Raamattua kutsutaan Jumalan sanaksi, niin ensimmäinen ja yksinkertaisin tapa ymmärtää tuo lause on, että Raamattu on jotain, jonka Jumala itse on puhunut. Että Jumala puhui, se kirjoitettiin ylös ja nyt meillä on "Jumalan Sana", josta me voimme lukea mitä Jumala on sanonut. Tämä vastaa muuten islamin ymmärrystä Koraanista: islamilaisen näkemyksen mukaan Allah puhui profeetta Muhammedille ja Muhamed kirjoitti (tai saneli kirjurille) Allahin puheet (eli suurat) ja näiden puheiden kokoelma on heille Allahin puhetta.

Kristinusko ei (pääsääntöisesti) jaa tätä 'islamilaista' ymmärrystä Jumalan ilmoituksesta, sillä siitä seuraisi harmillisia johtopäätöksiä. Tärkein johtopäätös tällaisesta ymmärryksestä olisi, että Raamattua ei voisi kääntää. Jos Raamattu Jumalan sanana olisi luonteeltaan Jumalan suoraa puhetta, jonka Hän on "suoraan" puhunut profeetansa suulla, niin siitä seuraisi sellainen ikävä johtopäätös, että vain alkuperäiskielinen teksti on todella tuota aitoa Jumalan puhetta. Islamilainen ymmärrys on, että vain alkuperäinen arabiankielinen Qu'ran on Allahin puhetta, ja suomennettu Koraani on vain sen 'selitysteos'. Raamatun kohdalla asia ei kuitenkaan lähtökohtaisesti voi olla näin. Nimittäin Jeesus Nasaretilainen oli galilealainen puuseppä, jonka äidinkieli oli aramea, mutta kaikki Uuden Testamentin kirjat ja kirjeet on kirjoitettu koineen kreikalla. Jopa Katolisen kirkon käyttämä  Vulgata on käännös, jonka kääntäjä on kanonisoitu pyhimykseksi juurikin siksi, että hän käänsi Vulgatan kreikasta silloiselle 'kansankielelle' eli latinaksi.

Jo se, että me luemme Raamattua suomenkielellä, vaatii että Raamattu ei ole 'vain' Jumalan puhetta kirjoittajan kynästä. Raamattu: Jumalan Sana, merkitsee siis välttämättä jotain enemmän kuin että Jumala puhui Moosekselle tai Paavalille.

Mutta jos kerran Raamattu ei ole Jumalan... 'alkuperäisin' ilmoitus, niin mikä sitten on? Miten Jumala on ilmoittanut itsensä meille? Kristinuskon vastaus tuohon kysymykseen on inkarnaatio: Ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus Kristus Nasaretilainen. Hebrealaiskirjeen kirjoittaja nimittäin aloittaa kirjeensä julistamalla, että samoin kuin Jumala muinoin ilmoitti itsensä profeettojen suulla, on Hän nyt ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa (Heb 1:1-2)

Kristinuskon ymmärrys on, että Jumalan luoma ihmiskunta on syntiinlankeemuksen seurauksena erossa Luojastaan ja että Jumala päätti itse ilmoittaa itsensä ihmisille päästäkseen jälleen yhteyteen luotujensa kanssa. Ja tuon ilmoituksen huipentuma oli, että Jumala itse syntyisi ihmiseksi. Ymmärryksemme on, että koko maailman historia on Jumalan johdattama ja sen tavoitteena: päämääränä oli Jumalan syntyminen ihmiseksi. Jumala Sana, se osa Jumalaa / se Jumalan persoona, joka oli kaikkein suorimmin vastuussa meidän luomisestamme, otti ihmisen muodon, syntyi ihmiseksi, eli ihmisenä ja puhui meille kuin ihminen ihmiselle. Ja tämän tehdäkseen hänen piti ensin tehdä paljon muutakin.

Senpä vuoksi evankelista Markus aloittaa evankeliuminsa (Mark 1:1) kertomalla Johannes Kastajan toiminnasta ja lainaamalla profeetta Jesajan sanoja: Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle tasaisiksi. Tuo profeetta Jesajan sana kuvaa paitsi Johannes Kastajan toimintaa, myös kaikkea sitä edeltänyttä Jumalan toimintaa, jolla hän on valmistellut ihmiskuntaa vastaanottamaan Kristuksen. Ensimmäinen lupaus Kristuksesta voidaan löytää jo syntiinlankeemuskertomuksesta, kun Jumala kirotessaan käärmeen lupaa, että vaimon siemen tulee tallaamaan tämän pään rikki (1. Moos 3:15). Jumalan lupaus Aabrahamille: sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä (1. Moos 26:4) . Jumala suunnitelma alkoi yhden miehen valinnasta: hän valitsi Aabrahamin tehdäkseen hänestä kansan, jonka pariin Kristus voisi syntyä. Hän johdatti tuota kansaa, ja ilmoitti itsensä ja tahtonsa heille profeettojensa kautta, jotta tuo kansa oppisi tuntemaan Jumalan ja jotta he pystyisivät tunnistamaan Kristuksen, kun hän syntyy.

Ja kun Kristus syntyi, mitä hän teki? Hän ei tullut kuninkaaksi, ei hallitsijaksi eikä suureksi opettajaksi, jonka oppiin matkustetaan maailman ääristä. Hän ei jättänyt jälkeensä patsasta, ei riemukaarta, ei suuria kirjallisia teoksia eikä niitä tutkivaa oppineiden koulukuntaa. Hän jätti jälkeensä noin sata seuraajaa sekä käskyn: menkää kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, opettamalla heitä pitämään kaikki mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Kaikki, mitä sen jälkeen syntyi, syntyi hänen opetuslapsiensa toteuttaessa tuota yhtä käskyä.

Mikä sitten on Raamattu? Se on lopputulema ja todistus tuosta Jumalan ilmoituksesta. Vanha Testamentti on lopputulema siitä valmistelevasta työstä, jolla Jumala valmisti maailman vastaanottamaan ja tunnistamaan Kristuksen ja Uusi Testamentti on hänen opetuslastensa todistus Kristuksesta. Evankeliumit ovat hänen opetuslastensa todistuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Apostolien teot ovat Luukkaan todistus evankeliumin leviämisestä apostolien toimesta. Uuden testamentin kirjeet ovat apostolien seurakunnille ja uskoville lähettämiä kirjeitä, joilla he opettavat kirjeen vastaanottajia Jeesuksen tuntemiseen. Ilmestyskirja on Johanneksen saama ilmestys Jumalan valtakunnan ja suunnitelman vääjäämättömästä voitosta, jonka hän kirjoitti rohkaisuksi Rooman valtakunnan vainoamille kristityille.

Raamattuun on siis tallennettu Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle. Olen joskus kuullut sellaisenkin hienon ilmauksen, että Kristus on kätkettynä Raamattuun, koska se opettaa hänestä. Näin Raamattu myös itsessään täyttää Jeesuksen lähetyskäskyä: opettaa meitä pitämään kaiken, mitä Jeesus olen opettanut meidän pitää. Siksi voidaankin sanoa, että myös Raamattu on Jumalan sanaa ja Jumalan ilmoitusta luomakunnalleen. Tämä ymmärrys Raamatun luonteesta auttaa myös ymmärtämään Raamatun eroa esimerkiksi koraaniin. Siinä missä muslimi on vankasti sitä mieltä, että vain alkuperäisellä arabian kielisellä koraanilla on Jumalan sanan arvovalta, saa Raamattu arvovaltansa Jumalan sanana vasta sitten, kun se on käännetty ihmisen ymmärrettävälle kielelle, koska vasta silloin sillä on voima opettaa ihminen tuntemaan Jumalansa. Niinpä suomenkielinen Raamattu ei ole yhtään vähempää Jumalan sanaa, kuin evankeliumeiden ensimmäiset kreikankieliset alkuperäiskäsikirjoitukset.

(edit 30.12.2019: Lisätty 5. kappaleeseen viittaus Hebrealaiskirjeeseen)

Mikä oli Aadamin ja Eevan kiusaus?

Mikä oli Aadamin ja Eevan kiusaus?

Raamatun ensimmäinen kirja on kreikankieliseltä nimeltään "Genesis", joka tarkoittaa alkua. Nimi tulee kirjan alkulauseesta: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Suomenkielisiin Raamattuihin Genesis on nimetty myöhemmän perinteen mukaisesti 1. Mooseksen kirjaksi. Kirja alkaa kahdella luomiskertomuksella, joista jälkimmäinen on samalla alkuosa pidemmässä kertomuskokonaisuudessa, johon kuuluvat myös kertomukset syntiinlankeemuksesta, Kainista ja Aabelista, Jumalan pojista, Vedenpaisumuksesta ja Baabelin tornista.

Ensimmäinen luomiskertomus lyötyy 1. Moos 1:1-2:3 ja sen pääviesti on kertoa, miten Jumala, Jahve, on luonut kaiken: maan, meren, auringon, kuun, tähdet, eläimet, syvyyksien hirviöt, linnut, kalat ja lopulta myös ihmisen; kaikki mitä Lähi-idän muinaiset kansat palvoivat jumalinaan. Kaikki ne olivat itse asiassa yhden Luojan, Jahven luomia. Toinen luomiskertomus taas alkaa 1. Mooseksen kirjan toisen luvun 3. jakeesta ja siinä taas kerrotaan kuinka Jahve loi ihmisen kuvakseen ja miten ihmiskunta alkoi kapinoida Luojaansa vastaan ja miten tuo kapina johti yhä suurempaan syntiin ja rikkomukseen. Siinä missä myöhemmät kertomukset Baabelin tornista ja vedenpaisumuksesta kuvaavat jo helposti ymmärrettävää ja konkreettista syntiä ja pahuutta, herättää kertomus ensimmäisestä lankeemuksesta kaiken synnin alkulähteenä paljon hämmennystä ja paljon kysymyksiä. Mikä oikeastaan oli Aadamin ja Eevan synti ja mikä oli se kiusaus, joka heidät sai siihen lankeamaan?

1. Mooseksen kirjan 3. luvussa kerrotaan ihmisen syntiinlankeemuksesta seuraavasti:

1. Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: »Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?» 2. Nainen vastasi käärmeelle: »Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. 3. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ’Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.’» 4. Silloin käärme sanoi naiselle: »Ei, ette te kuole. 5. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.» 5. Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.

Eräs suosittu tapa lukea syntiinlankeemuskertomusta, on keskittyä Aadamin ja Eevan houkutukseen tietää hyvä ja paha. Tieto hyvästä ja pahasta oli jotain sellaista jumalallista viisautta, jonka vain Jumala saattoi tietää, ja siksi Aadamin ja Eevan houkutuksena oli jumalallinen, salattu tieto. Tämä luentatapa ei välttämättä ole väärin, joskin se muistuttaa paljon kreikkalaista legendaa Prometheus jättiläisestä, joka varasti tulen jumalilta ja opetti ihmisille tulenteon salat. Saman teemaisia kertomuksia sankareista, jotka uhmaavat jumalten tahtoa paljastamalla ihmiskunnalle salaista jumalallista tietoa löytyy myös jo paljon varhaisemmasta Gilgamesh saagasta, sekä lukuisista muista lähteistä. Siksi on helppo nähdä, miksi tällainen luentatapa on luontainen: se on tuttu myös muualta.

Itse en kuitenkaan ole tällaisen tulkinnan suuri ystävä. Minun mielestäni syntiinlankeemuskertomus eroaa elementeiltään niin olennaisesti esimerkiksi Prometheuksen legendasta, etteivät ne puhu samoista asioista. Siinä missä Prometheus varastaa tulen, Gilgamesh opettaa astrologiaa ja jossain toisaalla ihmiset oppivat metallin työstön, haluavat Aadam ja Eeva tuntea hyvän ja pahan. Siinä missä muissa kertomuksissa jumalallinen tieto on "taidollisuutta", on Aadamin ja Eevan himoitsema tieto eettistä tai moraalista tietoisuutta. Siinä missä muissa kertomuksissa jumalat rankaisevat jumallisen taidon varastajaa pääasiassa mustasukkaisista motiiveista, näyttäytyy Aadamin ja Eevan kautta langennut synnin kirous olevan seurausta (pääasiassa) synnistä itsestään. Temaattisesti syntiinlankeemuskertomuksella on mielestäni enemmän yhteistä Ikaroksen, kuin Prometheuksen legendan kanssa. Ikaroshan halusi lentämään päästyään lentää katsomaan aurinkoa, mutta auringon valo sulatti hänen siipensä ja niin Ikaros putosi kuolemaansa.

Toinen syy, miksi en oikein pidä tästä "Prometheus-luennasta" on se, ettei se täysin vastaa myöskään syntiinlankeemuskertomuksen omaa logiikkaa. Mikäli Aadamin ja Eevan houkutus oli vain tietää mikä on Hyvää ja mikä Pahaa, he olisivat voineet kysyä sitä suoraan Jumalalta. Kertomuksessa Aadam ja Eeva näkivät Eedenin puutarhassa Jumalan kasvoista kasvoihin ja puhuivat Hänen kanssaan säännöllisin väliajoin. Jos heillä siis oli vain halu tehdä Hyvää mutta ei Pahaa, tai oppia, mikä on Hyvää ja mikä Pahaa, he olisivat varmastikin voineet kysyä, jos ei mahdollisuutta oppia, niin ainakin neuvoa Jumalalta. Missään kohtaan kertomusta ei käy ilmi, ettei Jumala olisi halunnut neuvoa ihmistä tekemään oikein. Onpa olemassa sellainenkin suosittu teologinen ajatus, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat sillä tavalla viattomia, etteivät he edes osanneet tehdä pahaa. Näin ollen heidän ei olisi edes tarvinnut pyytää sen enempää neuvoa kuin oppiakaan.

Jos siis kertomuksessa ei löydy mitään "käytännöllistä" tarvetta "tietää" Hyvä ja Paha, niin mikä sitten oli houkutuksena ja mikä oli väärin sellaisen tiedon tietämisessä? Mikä oikeastaan oli Aadamin ja Eevan kiusaus ja mikä oli heidän syntinsä? Mielestäni avain tähän kysymykseen löytyy käärmeen sanoista: "ja teistä tulee Jumalan kaltaisia".

Tähän väliin mukaelma muinaisesta kreikkalaisesta arvoituksesta: Kun Jumala jumallisella auktoriteetillaan sanoo jostakin asiasta: "Tämä on väärin", niin onko asia näin siksi, että kaikkivaltiaalla Jumalalla on suvereeni valta päättää, että asia on niin, vai siitä, että Hän kaikkitietävänä tietää miten asia on?

Mieti toki hetki.

Pahoittelut, se oli kompakysymys. Kristillinen näkemys nimittäin on, että Jumala ei mielivaltaisesti päätä mikä on oikein ja mikä väärin, eikä Hän myöskään tarvitse kaikkitietävyyttään tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin ikään kuin ne määräytyisivät jostakin Häntäkin korkeammasta auktoriteetista. Sen sijaan, ero oikean ja väärän välillä, eli Vanhurskaus on itsessään osa Jumalan luonnetta. Eli kun Jumala sanoo, "tämä on väärin", Hän ikäänkuin ilmaisee täydellistä itsetuntemustaan: "tuo on vastoin minun vanhurskasta luonnettani ja siksi se on väärin".

Mitä tässä valossa merkitsee siis se, että Ihminen halusi "tietää Hyvän ja Pahan" ja "Tulla Jumalan kaltaiseksi"? Eikö sitä, että samoin kuin Jumala, joka ei tarvitse ulkoista auktoriteettia määräämään, mikä on oikein ja mikä väärin, ei Ihminen halunnut Jumalaa sellaiseksi auktoriteetiksi itselleen. Samoin kuin Jumalalle Vanhurskaus ja Oikeamielisyys on kiinteä osa Hänen luonnettaan, niin halusi Ihminen, että hänen oma luontonsa olisi oikean ja väärän mittari. Aadam ja Eeva halusivat tietää itse, se on ilman Jumalaa, mikä on oikein ja mikä väärin. He halusivat, että oikea ja väärä määräytyisivät heidän luonteestaan. He halusivat päättää mikä on Hyvää ja mikä Pahaa.

Tässä me olemme kaikki Aadamin ja Eevan lapsia: me olemme syntisiä ja kapinallisia, kun haluaisimme itse päättää mikä on oikein ja mikä väärin. Kapinassamme emme tyydy vain asettumaan oman itsemme ainoaksi tuomariksi, vaan omassa vanhurskauden tunnossamme haluaisimme nostaa tämän oman sisäisen ymmärryksemme oikeasta ja väärästä myös kaikkien muiden tuomariksi. Me haluaisimme, että tämä maailma mukautuu meidän vanhurskauden tuntoomme. Ja meidän kapinamme ulottuu Taivaaseen asti: me nimittäin haluaisimme arvioida myös Jumalan vanhurskautta käyttäen omaa vanhurskauden tuntoamme mittarinamme. Me haluaisimme olla Jumalan tuomarina. Me haluaisimme olla Jumala, Hänen sijastaan.

Syntiinlankeemus ja ensimmäinen kiusaus ei siis ollut vain kahden ihmisen satunnainen houkutus, johon kaksi esi-vanhempaamme heikolla hetkellään lankesivat. Se on meidän jokaisen oman kapinamme ja syntisyytemme alku ja juuri: halu olla oma jumalamme, ja me olemme jokainen siihen langenneet.

edit: 3.12.2019 lisätty kuvituskuva.

Miksi Jeesus kuoli?

Ystäväni suosituksesta tutustuin Markus Finnilän "Harhaoppia"-blogiin. Yksi mielenkiintoinen tekstikokonaisuus hänen blogissaan oli kolmiosainen pohdinta siitä, mikä oli Jeesuksen ristinkuoleman merkitys. Finnilä esitteli teksteissään kolme erilaista tapaa ymmärtää ristinkuolema, kaksi perinteisempää näkemystä olivat sijaiskärsijän sovituskuolema ja voitto henkivalloista, ja kolmas oli hieman modernimpi filosofi René Girardin esittämä versio "syntipukista". Finnilä esitteli jokaisen näkemyksen hyvin perusteellisesti, joten en lähde niitä kaikkia kertaamaan. Oli kuitenkin yksi asia, joka tekstejä lukiessani jäi vaivaamaan. Se oli hänen tapansa esittää nämä kolme selitystä toisensa poissulkevina, ikään kuin vain yksi niistä voisi olla kerrallaan totta. Ikään kuin ristin kuolemalla olisi ollut vain yksi ainut funktio. Tai ikään kuin nämä kolme selitystä edes yhdessä tyhjentäisivät ristin merkityksen.

Mitä Finnilä sitten kirjoittaa? Vanhana helluntailaisena hän aloittaa "Ristinkuolema-trilogiansa" kuvaamalla meidän helluntalaisten näkemyksen Jeesuksen ristinkuolemasta sovituskuolemana. Sovituskuolema on hyvin yleinen protestanttien ymmärrys ristinkuoleman merkityksestä, joskin meillä helluntalaisilla on siitä hyvin "metodistinen" versio: me keskitymme jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen tarpeeseen hänen syntiensä sovittamisesta. Me korostamme, että vanhurskas Jumala ei voi antaa anteeksi meidän syntejämme Häntä kohtaan, joten meidän on annettava Jeesuksen kantaa rangaistus meidän synneistämme ristinkuolemassaan. Finnilä aloittaa trilogiansa kuvaamalla ja sitten kritisoimalla tätä näkemystä ja sitä kautta johdattaa lukijansa tutustumaan kahteen "vaihtoehtoiseen" ristinkuolemna selitykseen, joita hän kuvaa trilogiansa kahdessa jälkimmäisessä osassa.

Olen itsekin pohtinut ristinkuoleman sekä sovituksen merkitystä ja olenpa aikoinaan pitänyt myös YouTubeen asti päätyneen saarnan otsikolla "Mihin lunastusta tarvitaan" (joskin näyttää siltä, että Tohtori Ristintie on poistanut vähemmän suosittuja videoitaan). Niinpä ajattelin avata näitä ajatuksiani myös blogin muodossa.

Finnilän ensimmäinen teksti päättyy epäilyksiin siitä, tarvittiinko Jeesuksen sovituskuolemaa todella? Että tarvitseeko Jumalan todella antaa rangaistus meidän synneistämme. Vaatiiko Jumalan vanhurskaus todella niin vahvasti rangaistusta, että ainut tapa antaa meidän syntimme anteeksi, on siirtää rangaistus Jeesuksen kärsittäväksi? Eikö anteeksianto olisi enemmän Jeesuksen opetuksen ja Jumalan mielenmukaista? Nämä ovat kaikki toki hyviä kysymyksiä ja voimme toki pohtia paljon kysymystä: voiko Jumala vain armahtaa, kenet hän armahtaa ja silti olla vanhurskas. Voimme myös pohtia, että tarvitseeko (ja voiko) Isä Jumalan rangaista Poika Jumalaa (jotka ovat erottamatta mutta sekoittumatta osa samaa yhtä kolmiyhteistä Jumalaa) itseään kohtaan tehdyistä rikkomukista. Tällaiset pohdinnat kolmiyhteisen Jumalan olemuksesta ja luonteesta, sekä niistä johdetut perustelut sovituksen tarpeellisuudelle, peittävät kuitenkin helposti alleen paljon konkreettisemman tarpeen sovitukselle: nimittäin lunastuksen.

Ristinkuolema ei nimittäin ole vain sovituskuolema, jolla Jeesus sovittaa meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä, vaan se on myös lunastus, jolla hän ostaa meidät omakseen. Mutta mistä Jeesus meidät lunastaa ja miksi siihen tarvitaan rangaistus meidän synneistämme niiden sovittamiseksi?

Vastausta etsiessämme meidän pitää pohtia hieman Viimeistä Tuomiota. Me emme tarkkaan tiedä, millainen Raamatun kuvaama Viimeinen Tuomio on, emmekä ole edes varmoja, onko tuomioita yksi vai useampia. Jos kuitenkin luemme Jeesuksen vertauksen (Matt 5:25-26) kahdesta tiellä kulkevasta, riitelevästä miehestä, joista toinen lopulta vetää riitapukarinsa tuomarin eteen hakeakseen oikeutta, piirtyy eteemme jo Vanhasta Testamentista tuttu kuva Luojasta Viimeisenä Tuomarina, jonka eteen koko luomakunta aikojen lopussa kerääntyy hakemaan oikeutta, jota he eivät ole eläessään saaneet. Samanlaisesta vanhurskaasta tuomarista puhuvat myös Vanhan Testamentin profeetat, kun he varoittavat Israelin ja Juudan ruhtinaita näiden synneistä alamaisiaan kohtaan: "Tehkää parannus, sillä Jumala ei jätä teidän syntejänne rankaisematta". Samanlaisesta kaikkitietävästä ja oikeamielisestä tuomarista jo Mooseksen laki varoittaa, "Jos sinä olet lähimmäiseltäsi ottanut pantiksi vaipan, anna se hänelle takaisin, ennenkuin aurinko laskee; sillä se on hänen ainoa peitteensä, johon hän käärii ruumiinsa. Missä hän muutoin makaisi? Ja jos hän huutaa minua avukseen, kuulen minä häntä, sillä minä olen laupias." (2. Moos 22:26-27)

Kun nyt luomakunta kokoontuu Luojansa eteen, niin selviääkö yksikään ihminen ilman syytöksiä?

"Hän tappoi minun isäni!"
"Hän teki minulle väkivaltaa!"
"Tuo varasti minulta!"
"Hän petti minut!"
"Nuo elivät ylellisyydessä ja pitivät meitä orjinaan!"

Entä jos myös luomakunta saa puheenvuoron? Mitäpä ajattelet meille käyvän, jos vaikka kaikki maailman nautaeläimet tai muut karjaeläimet saavat puolestapuhujan? Miten mahtaa meidän eläinten pitomme kestää Pyhän Jumalan tuomion, joka sanoi mm. ettei vasikkaa saa keittää emänsä maidossa (2. Moos 23:19). Tai mitä olemme saaneet aikaan ympäristölle? Saavatko jääkarhut tai dodot asianajajan viimeiselle tuomiolle? Nimeäähän Raamattukin yhden enkelin Syyttäjäksi Jumalan edessä. Ehkäpä hän nostaa luomakunnan puolesta syytökset meitä vastaan?

Saako luomakunta viimeisellä tuomiolla asianajaa?

Toinen kysymys: saapuuko yksikään ihminen tuomiolle ilman omia syytöksiä? Ja vaikka saapuisi, niin kuinka moni meistä ei siinä vaiheessa, kun kuulee kaikki itseensä kohdistuneet syytökset, tee niin kuin Aadam, joka välittömästi vain YHDEN syytöksen kuullessaan alkoi heti syyttämään sekä vaimoaan että Jumalaa itseään. Luulenpa, että viimeisellä tuomiolla, kun syytöksiä alkaa tulla esille, niin jokainen ihminen on sekä vastaanottanut että nostanut lukemattomia syytöksiä, jotka sitovat koko ihmiskunnan yhdeksi suureksi synnin, rikkomusten ja syytösten verkoksi, joka uhkaa vetää koko ihmiskunnan tuomioon.

Nyt kun olen maalannut kuvan viimeisestä tuomiosta, voinkin kysyä uudelleen: "Eikö vanhurskas Jumala voisi vain antaa synnit anteeksi?" Huomaamme, että vaikka me metodistien jälkeläiset tykkäämme puhua paljon sydämen salaisista synneistä, joilla me rikomme Jumalaa itseään vastaan, niin niiden jälkeenkin jää valtava määrä syntiä ja pahuutta, jonka me teemme ensisijaisesti lähimmäisiämme kohtaan. Miten Jumala voisi sen antaa anteeksi? Syytteennostajana ja asianomistajanahan on toinen luotu, joka on kutsunut oikeamielisen Luojansa tuomariksi asiaansa. Miten Jumala tämän synnin voisi vain antaa anteeksi? Eikö juuri tämän vuoksi Jeesus kehoita meitä tekemään sovinnon jo "tien päällä", se on tässä elämässä, jotta lähimmäisemme ei syyttäisi meitä Luojamme edessä.

Tämän kysymyksen valossa onkin helpompi ymmärtää, miksi Jeesus puhuu Jumalan armosta ja anteeksiannosta aina ehdollistaen sen meidän omaan anteeksiantamiseen toinen toisillemme. Isä Meidän rukouksessa Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Näyttää siltä, että Jeesus tarjoaa Viimeiselle Tuomiolle "armahduspakettia": luovu omista syytöksistäsi, anna anteeksi, ja Tuomari armahtaa sinut syytteistäsi. Mikäli kaikki ihmiset tarttuvat tähän tarjoukseen, ei ihmisten kesken jää "sovittamattomia" syntejä vaatimaan rangaistustaan ja ehkä kaikki voisivat selvitä tuomiolta ilman rangaistusta.

Mutta miten käy, jos joku ei tartukkaan tähän tarjoukseen? Jos jäljelle jääneet syytökset käsitellään, niin meillä on käsissämme kosmisen skaalan Vangin dilemma eikä kenelläkään ole enää motiivia luopua omista syytöksistään. Jos taas syytetyt armahdetaan, niin mitä tapahtuu syytöksille? Nyt näemme, että vaikkei Jumalan vanhurskaus ja oikeamielisyys vaatisikaan rangaistusta meidän synneistämme Häntä kohtaan, ei Hänen oikeamielisyytensä ja vanhurskautensa voi jättää tuomitsematta Hänen eteensä tulevaa syytöstä. Siksi tarvitaan lunastusta niistä syytöksistä, joiden esittäjät eivät suostu anteeksiantoon.

Meidän ymmärryksemme lunastuksesta ja sovituskuolemasta on, että Jeesus tarjoutuu "välimieheksi" ei pelkästään meidän ja Jumalan välille, vaan meidän ja kaikkien muiden ihmisten välille. Jeesus tarjoaa meille armahdusta: "anna lähimmäisillesi anteeksi ja minä otan sinun syntisi kantaakseni." Nyt jokainen syytös, joka kohdistettiin meihin, kohdistuukin Jeesukseen, joka otti nuo synnit kantaakseen. Tapahtuu jotain täysin mystistä: vanhurskas ja oikeamielinen Jumala, joka olisi voinut pysyä Pyhänä ja osattomana synnistä, ja todeta että se on teidän ihmisten välinen asia, ottaakin nyt itse nuo synnit vastuulleen. Hän, joka oli synnistä osaton ja Pyhä, otti vapaehtoisesti vastuun MEIDÄN synneistämme. Hän tuli syylliseksi, ei siksi että olisi tehnyt itse mitään, vaan siksi että hän valitsi kantaa meidän syntimme.

Kun sitten Tuomari julistaa anteeksiannon ja kaikki armahdettuja kohtaan esitetyt syytökset jäävät Jeesuksen vastuulle, siirtyvät syyttäjien syytökset Jeesukseen itseensä. Nyt he eivät syytäkkään enää lähimmäisiään, vaan meidän kaikkien Luojaamme ja Lunastajaamme. Anteeksiantamattomuus lähimmäisiä kohtaan muuttuu syytökseksi Luojaa itseään vastaan. Se rangaistus, jota he olivat vaatimassa meille, he vaativatkin nyt Jeesukselle.

Mitä seuraavaksi tarkkaanottaen tapahtuu on spekulaatiota, mutta yksinkertaisimmillaan Jeesus vain näyttää syyttäjille arpensa ja näin näyttää jo kantaneensa rangaistuksen heidän syytöksistään. Synnit on sovitettu ja näin tehdessään Jeesus lunastaa meidät. Hän ikäänkuin leikkaa meidät irti siitä syntien, rikkomusten ja syytösten verkosta, johon me kaikki olemme kietoutuneet. Jokainen syytös meitä kohtaan loppuu, sillä keskinäiset syytöksemme me suotuimme lopettamaan ja kaikista ulkopuolelle jäävien syytöksistä Jeesus lunasti meidät. Näin me saamme olla vapaat synnistä ja syytöksistä.


En itsekään täysin ymmärrä, tarvitsiko Jeesuksen sovittaa meidät Jumalan itsensä edessä. Sen sijaan tiedän varmasti, että Hänen pitää sovittaa minut muiden luotujensa edessä. Ilman hänen sovitustaan, minä joudun kärsimään ihan itse rangaistuksen synneistäni lähimmäisiäni kohtaan ja joudun tunnustamaan, että hänen tuomionsa minulle on oikea ja vanhurskas. Mutta onneksi meille on tarjolla Jeesuksen sovitustyö. Me saamme turvata hänen tarjoamaan armahdukseen, saamme antaa anteeksi meidän lähimmäisillemme sekä etsiä sovintoa jo tässä ajassa.



ps. Jos joku lukija nyt kauhistui omaa anteeksiantamattomuuttaan, niin haluan vielä sanoa: "Älä pelästy". Jeesus toki puhuu anteeksiannosta tiukoin sanakääntein, mutta samoin kuin mikään osa meidän pyhitystämme ei tule tässä elämässä valmiiksi, ei myöskään meidän anteeksiantomme tule täällä valmiiksi. Kun me havaitsemme itsessämme jotain vajavaista, sellaista josta tiedämme ettei se kestäisi Pyhän Jumalan edessä, me saamme tuoda sen Jeesuksen ristin äärelle. Jeesus armahtaa ja auttaa meidän vajavaisuuttamme. Me saamme luottaa siihen, että Hän itse Pyhän Henkensä kautta muokkaa meidän sydäntämme kun suostumme Hänen autettavakseen. Saamme rukoillen pyytää Jeesusta opettamaan meille anteeksiantamista ja luottaa että Hän on voimallinen tuomaan meidät perille asti.

Pelastus ei ole meidän oma työmme, vaan Jumalan työ meissä. Mikäli anteeksianto viimeisellä tuomiolla on todella kuvaamani kaltainen kynnyskysymys, niin me saamme luottaa siihen, että Jeesus itse on meidän sielussamme vaikuttanut tahtomista ja tekemistä, jotta olemme kykenevät tuon anteeksiannon silloin lopullisesti tekemään. Viimeinen Tuomio ei silloin ole koetinkivi eikä testi, vaan se on se hetki, jolloin meidän pyhityksemme anteeksiannossa on tullut täydelliseksi. Sekin on Jumalan työ.

edit: 3.12.2019 Lisätty kuvat

Miksi Jumala parantaa?

Helluntaipiireissä me uskomme, että Jumalan Pyhä Henki toimii edelleen niin kuin Apostolien teot kuvaavat ja apostoli Paavali kirjeissään opettaa. Me emme siis ole cessationisteja, jotka uskovat Pyhän Hengen armolahjojen toiminnan lakanneen jo ensimmäisen vuosisadan jälkeen. Me myös uskomme, että Jumala voi edelleen parantaa ja onpa Suomen kuuluisin helluntaisaarnaaja Niilo Ylivainio kuuluisia paitsi "kaatumista", myös väitetyistä ihmeparanemisista.

Koska Ylivainion toiminta ja väitteet ihmeparanemisista herättivät niin paljon kansallista huomiota, tehtiin Ylivainion toiminnasta myös paljon erilaisia tutkimuksia, joissa yritettiin selvittää oliko ihmeparanemisia todella tapahtunut. Tulokset olivat hieman kaksitahoiset. Yhtäältä todettiin, että lukuisia paranemisia kyllä tapahtui, mutta olennaisesti kaikille niistä pystyttiin löytämään mahdollinen "luonnollinen" selitys. Niinpä tutkimusten lopputuloksena todettiin, että yhtään "yliluonnollista" paranemista ei havaittu.

Kirjoitin jo edellisessä tekstissäni, miten "luonnollisten" syiden löytyminen rukousvastauksille yleensä tai paranemisille erityisesti, eivät ole mikään mielekäs syy väittää, että Jumala ei ole toiminut. Eihän "luonnollisillakaan" hoidoilla ole paranemisesta (esim. syövän tapauksessa) taetta.

On kuitenkin myös toinenkin näkökulma. Jumala ei nimittäin ole vain jokin luonnonvoima, jota rukouksilla voi ohjata, vaan Hän on elävä persoona, jolla on oma tahto ja omat tarkoitusperänsä. Jumala on suvereeni ja Hän vastaa tai jättää vastaamatta meidän rukouksiimme "suvereenisti" omasta tahdostaan. Siksi on hyvä pohtia myös hetki sitä, mistä moitiiveista Jumala ylipäänsä parantaa.

Tähän liittyen haluan kertoa oman parantumisihmeeni, jota en ole kovasti jakanut, syistä jotka toivottavasti selkiävät kertomukseni aikana.

Monet 2000-luvun alkupuolella Keuruun Juhannus Konferenssissa käyneet varmasti muistavat "yösaarnaajat", jotka pitivät omia puoliluvallisia Pyhän Hengen kokouksiaan keskellä kokousalueen nurmikenttää, yleensä joskus ilta 11 jälkeen. Nämä kokoukset koostuivat elämää muuttaneista kääntymyksistä tai Pyhän Hengen ihmeistä kertovista todistuspuheenvuoroista, äänekkäistä rukouksista, profetioista ja monesti myös (lähes näytösluontoisista) sairaiden puolesta rukoilemisista ja kokoukset kestivät monesti aamuun asti. Yksi yösaarnaajien "vakionumeroista" oli rukoilla ihmisten puolesta, joilla on eri mittaiset jalat, jotta jalat kasvaisivat saman mittaisiksi. Valitettavasti sen enempää jalkojen mittaus- kuin rukoilumetodikaan eivät kestäneet minkäänlaista kriittisempää tarkastelua. "Mittaus" oli hyvin epämääräinen ja jalan "kasvaminen" rukoilun aikana oli täysin mahdollista pelkällä itsesuggestiolla, koska rukoiltava pystyi varmasti sen alle sentin verran asentoaan muuttamaan, että jalkaterät saatiin samalle kohdalle.

Oma todistukseni alkaa Keuruun juhannusjuhlilta ysiluokan jälkeisenä kesänä vuonna 2000, joka oli muistini mukaan myös ensimmäinen kertani juhlilla. Sattui nimittäin niin, että myös minulla oli eri mittaiset jalat. Ja toisin kuin yösaarnaajien hassulla metodilla, minun jalkojeni erimittaisuuden pystyi toteamaan ilman mitään kommerverkkeja: kun istuin penkillä jalat maassa, oikea polveni oli noin sentin korkeammalla, kuin vasen polvi. Tämä sentin eripituisuus jalkojeni mitassa aiheutti jalkojen erimittaisuudelle tyypillisen oireen: selkäni kipeytyi toispuoleisesti pidemmästä jalkeilla olosta. Tämä ominaisuus aiheutti myös erikoisen "supervoiman": minulla oli erittäin herkkä aisti seisomapinnan kaltevuudelle. Koska alaselkäni oli koko ajan hieman ärtynyt oikealta puolelta, niin pystyin heti sanomaan mikäli oikea jalkapohjani oli vasenta ylempänä tai alempana, sillä aistin kaltevuuden joko lisääntyvänä kipuna tai helpotuksen tunteena alaselässä.


Minulla oli siis selvä vaiva, ja yösaarnaajat lupasivat parantaa vaivani. Minä kuitenkin päätin ola menemättä rukoiltavaksi. Miksikö? En siksi, etten olisi uskonut Jumalan kykenevän tekemään jalkojani saman mittaisiksi. En siksi etten uskonut että Jumala voisi tehdä sen näiden miesten kautta. Minä päätin odottaa vuoden, koska halusin saada todistuksen ihmeparanemisesta, jotta muutkin voisivat uskoa Jumalaan. Ja saadakseni uskottavan todistuksen, en voinut vain mennä parannettavaksi itse ilmoittamastani vaivasta "operaatioon" joka täyttää kaikki itsesuggestion vaatimukset ja sen jälkeen väittää itse ilmoittamani vaivan parantuneen. Minä halusin saada uskottavan todistuksen, en itselleni vaan muille. Tiesin, että seuraavana talvena olisi edessä terveystarkastus armeijan kutsuntoja varten. Tiesin, että jalkojen erimittaisuus tulisi siellä ilmi ja voisin saada paperit vaivastani. Paranemiseni jälkeen voisin mennä uudestaan lääkäriin ja he voisivat todeta vaivani parantuneeksi. Sitten minulla olisi mustaa valkoisella, lääkärin paperit sekä vaivastani, että uudesta parantuneesta tilastani. Siinä olisi jotain, jolla voisin todistaa ihmisille Jumalasta! Niinpä päätin odottaa.

Seuraavan lukuvuoden talvena minulla oli kutsuntatarkistus ja toden totta, sain papereihin merkinnän 1 cm pituuserosta jaloissa. Kärsin myös vaivastani sekä supervoimastani koko lukion toisen vuoden ja Juhannuksena Keuruulla menin ensimmäisenä yönä yösaarnaajien kokoukseen ja menin rukoiltavaksi. Puolestani rukoiltiin ja vasen jalkaterä siirtyi oikean viereen rukoilun aikana ja tuon rukouksen jälkeen en ole enää koskaan kärsinyt toispuoleisesta sälkäkivusta jonka myötä myös "supervoimani" katosi. Jumala paransi minut vaivastani!

Sitten tarinani "yllättävä käänne": minun oikea polveni on tätä kirjoittaessanikin yhä vasenta ylempänä sen saman vajaan sentin verran. Vasen sääreni on edelleen lyhyempi. Vaiva on kyllä kadonnut, siitä ei ole mitään epäselvyyttä. Päättikö Jumala sitten pidentää minun reittäni ja jättää sääret eri mittaisiksi? Sen toteamiseenhan tarvittaisiin röngten- tai magneettikuvat! Mutta mitä "todistusarvoa" on sellaisilla kuvilla, jotka on otettu vain jälkikäteen? Tästä hämmentyneenä en sitten tullut hakeneeksi uutta lääkärin lausuntoa ja nyt tapahtuneesta on yli 15 vuotta. Toki olisin sellaisen voinut hakea, mutta jos oikea polveni on edelleen korkeammalla kuin vasen, niin en voisi hyvällä omalla tunnolla väittää jalkani "todistetusti" pidentyneet. Ainut todistus, mikä minulla on tapahtuneesta antaa ,on tämä, jonka olet juuri lukenut.

Jumala paransi minulta vaivan jonka kanssa Hänen eteensä vilpittömällä sydämellä tulin. Mutta sen sijaan, että Hän olisi antanut minulle "lääkärin lausunnon" omasta voimastaan, Hän antoikin minulle oppitunnin.

Kun Jeesus teki ihmeitään ja paransi ihmisiä, ei hän tehnyt niitä antaakseen "empiiristä" todistusta omasta Jumaluudestaan. Hän teki ihmeitä koska hän halusi auttaa ihmisiä. Kun hän näki, että kansalla oli nälkä ja heillä oli pitkä matka kaupunkiin, hän ruokki heidät yliluonnollisella ihmeellä. Kun ihmiset tulivat hänen luokseen vaivoinen huutaen: "Daavidin poika armahda minua!", hän paransi heidät heidän vaivoistaan. Mutta kun saddukeukset tulivat hänen luokseen vaatimaan merkkiä jotta he voisivat uskoa häntä, lupasi Jeesus heille vain "Joonan pojan merkin". Jeesuksen motiivit olivat sääli, myötätunto ja auttamisen halu. Hän ei tehnyt mitään "vakuuttaakseen" ketään. Jeesus laannutti myrskyn Genesaretin järvelläkin vasta kun hänen opetuslapsensa huusivat hänelle "Herää mestari, me hukumme!"

Kun Jeesus oli erämaassa Saatanan kiusattavana, vei Saatana hänet temppelin harjalle ja yllytti: "Hyppää alas, Jumala taatusti pelastaa sinut. Kaikki ihmiset näkevät sen ja sitten he uskovat sinuun". Jeesus kuitenkin kieltäytyi tästä. Jeesus ei tullut tekemään taikatemppuja, jotta ihmiset pyhän pelon vallassa alkaisivat palvoa häntä kuninkaana, vaan hän tuli palvelemaan ihmisiä kuten hän osoitti pestessään viimeisellä aterialla opetuslastensa jalat. Jeesus tuli etsimään kadotettuja sieluja, kuten hänen vertauksessaan hyvästä paimenesta, joka jättää 99 lammastaan etsiäkseen sen yhden kadonneen.

Niille, jotka vaativat Jeesukselta merkkiä, ei tänä päivänäkään anneta kuin Joonan pojan merkki: kertomus Jeesuksen ylösnousemuksesta. Ne, jotka tulevat Jeesuksen luokse etsimään vapahtajaa ja auttajaa, löytävät Hyvän Paimenen, joka on voimallinen vastaamaan heidän rukouksiinsa. Ja minulle, joka halusin saada Jumalalta "vastaansanomattoman" todistuksen jakaakseni sen muille, Hän vastasi kuten Paavalille: minun armossani on sinulle riittävästi, todista siitä.

(edit 20.12.2019: Lisätty kuvituskuva)
(edit 3.4.2020: lisätty linkki edelliseen tekstiin)

Miten Jumala toimii?

Mainitsin edellisessä tekstissäni sakramentit ja sakramentaalisen ajatuksen siitä, miten Jumala voisi käyttää oman työnsä välikappaleina "tavallisia" näkyviä ja materiaalisia asioita. Näitä pohtiessani mieleeni muistui jälleen eräs lastenleirikertomus, jolla ohjaajat halusivat opettaa millä tavoin Jumala vastaa meidän rukouksiimme.

"Olipa kerran eräs mies, joka asui yksin talossaan suuressa jokilaaksossa. Eräänä keväänä tuli valtavat kevättulvat, suuremmat kuin kukaan jokivarressa oli koskaan ennen nähnyt, ja vedennousu uhkasi miehen asuintaloa. Mies ei kuitenkaan ollut hädissään. Hän oli uskovainen mies ja luotti Jumalan huolenpitoon. Hän rukoili Jumalalta apua ja oli varma, että Jumala pelastaisi hänet tulvasta.

Tulvavedet nousivat ja pian mies joutui kahlaamaan polviaan myöten vedessä. Silloin miehen naapuri souti veneellä paikalle ja tarjoutui viemään naapurinsa turvaan. Mies kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti ja sanoi, että Jumala pelastaisi kyllä hänet. Niinpä naapuri jatkoi matkaansa ja souti ihmisiä turvaan viereisistä taloista.

Tulvavedet jatkoivat nousemistaan ja kohta oli mies jo joutunut nousemaan talonsa katolla, jotta pysyisi kuivana. Silloin paikalle saapui palolaitoksen vene ja he kertoivat evakuoivansa asukkaita turvaan. Mies kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti sanoen, että hän oli rukoillut Jumalaa ja luotti Jumalan pelastavan hänet tulvasta. Niinpä palomiehet jatkoivat vastentahtoisesti matkaansa etsimään muita vielä hädässä olevia.

Illan tullen tulvavedet nousivat niin ylös, että mies joutui seisomaan savupiippunsa päällä niin, että hänestä näkyi enää pelkkä pää vedenpinnan yläpuolella. Silloin ohi lensi pelastushelikopteri, jonka miehistö onnistui juuri ennen pimeää havaitsemaan miehen. Miehistö laski pelastussukeltajan hakemaan miestä, mutta jälleen mies kieltäytyi, sanoen Jumalan varmasti pelastavan hänet vielä tästä tulvasta. Koska mies oli isokokoinen ja vahva, eivät pelastajat voineet häntä väkisinkään kyytiin ottaa. Pelastajat joutuivat näin taipumaan miehen tahtoon ja jättämään hänet seisomaan savupiippunsa päällä, odottaen pelastustaan.

Pimeän tultua miehen voimat viimein ehtyivät, virta vie hänet mennessään ja mies hukkui kun ei enää jaksanut uida. Kun mies sitten saapui Taivaan Helmiporteille, huomasi hän myös Jeesuksen olevan Pietarin kanssa häntä vastassa. Mies kysyi ihmetellen Jeesukselta: 'Mikset sinä pelastanutkaan minua tulvasta, vaikka minä rukoilin sinua?' Jeesus vastasi miehelle surullisena: 'Minähän lähetin sinulle kaksi venettä ja yhden helikopterin. Kuinka paljon enemmän minun olisi pitänyt sinua vielä auttaa?'

Kun me luemme Vanhasta Testamentista, kuinka Mooses vapautti Israelilaiset Egyptin orjuudesta ja johdatti heidät Luvattuun Maahan, tai Tuomarien kirjasta Simsonin ja Gideonin urotöistä tai Kuninkaiden ajan profeetoista, meille saattaa tulla sellainen ylihengellinen ajatus, että Jumala vastaa (ja toimii) vain yliluonnollisilla tavoilla. Samoin Jeesuksen ihmeistä lukiessamme näemme herkästi vain hänen yliluonnolliset ihmetekonsa. Karismaattisissa seurakunnissa rukoillaan paljon Pyhän Hengen yliluonnollista ilmestymistä, henkilahjoja, kielillä puhumista ja profetioita. Silloin voi käydä niin kuin tarinan miehelle, joka ei osannut nähdä Jumalan hänellä lähettämiä "arkisia" apuja Jumalalta tulleina.

Mutta "ylihengellisyys" ei ole ainut motiivi, joka voi saada meidät epäilemään Jumalan "arkisia" töitä. Myös ateistinen materialismi kieltää minkään "luonnollisen" olevan Jumalasta lähtöisin. Jos ihmisen aivokasvain paranee leikkaus- ja sädehoidolla, silloin rukoukset eivät muka häntä auttaneet, vaan lääketiede. Jos lapsettomuudesta kärsivä pari saa vuosien rukousten jälkeen lapsen hedelmättömyyshoidoilla, ei materialistin mielestä silloinkaan heidän rukouksensa ole heitä auttanut. Jos tarinamme mies olisikin noussut helikopterin kyytiin, ei materialistin mielestä hänen rukouksensa olisi häntä pelastanut.

Sekä kuvaamani ylihengellinen, että materialistinen ajatus siitä, ettei mikään "luonnollinen" ole Jumalan työtä, ovat peräisin deistisestä maailmankuvasta, jossa Luoja on eristänyt itsensä luomakunnasta ja jättänyt sen toimimaan pelkkien omien lakiensa mukaan. Materialisti lisäisi tähän ainoastaan, ettei hänestä maailmankaikkeus tarvitse Luojaa. Mutta uskovaisen ei pidä olla sen enempää deisti kuin materialistikaan. Jos me tunnemme Jumalan ja Hänen sanansa, me tiedämme myös, että Hän toimii paitsi yliluonnollisesti, myös kaikkein "maallisimmilla" tavoilla.

Kyllä, Jumala johdatti Israelilaiset Luvattuu Maahan Egyptistä tulipatsaalla öisin ja pilvipatsaalla päivin. Mutta kun Jumala salli juutalaisten palata pakkosiirtolaisuudesta rakentamaan uudelleen Jerusalemia, hän teki sen nostamalla Persian keisariksi Kyyroksen (Cyrus 1), joka salli kaikkien Babylonian aikana pakkosiirtolaisuuteen siirrettyjen kansojen palata kotiseuduilleen. Jumala siis käytti pakanakansan keisaria tahtonsa välikappaleena. Jeesus teki ihmeitä ja tunnustekoja, mutta hän opetti myös, että Jumala antaa sateensa ja Auringon paisteensa niin pahoille, kuin vanhurskaillekin. Eli kaikkein tavallisimmat asiatkin: Auringon paiste, sade ja viljan kasvu, kaikki tulevat Jumalalta.

Pietari ja Johannes sanoivat kyllä temppelissä kerjäävälle rammalle: "Kultaa ja hopeaa meillä ei ole, mutta sitä, mitä miellä on, sitä me sinulle annamme: Jeesuksen Kristuksen nimessä, nouse ja kävele". Mutta alkuseurakunnasta kerrotaan myös, että he pitivät kaikkea yhteisenä, myivät omaisuutensa ja antoivat tarvitseville. Eli vaikka Pietarilla ja Johanneksella ei ollut kultaa eikä hopeaa antaa, seurakuntalaisilla niitäkin oli ja he halusivat nekin jakaa toistensa auttamiseksi. Jumala antoi uskon Pietarille ja Johannekselle parantaa sairas ja Jumala antoi alkuseurakunnalle alttiin sydämen auttaa toinen toisiaan. Molemmissa tapauksissa Jumala oli avun lopullinen antaja.

Kun mies, jonka paranemisen puolesta on rukoiltu 40 maassa, saa syöpähoitojen jälkeen ensimmäiselläkontrollikäynnillään "puhtaat paperit", hän varmasti kiittää sekä hoitohenkilökuntaa, että Jumalaa. Kun tuore isä saa viimein syliinsä lapsen, jota hän on vuosia rukoillut, hän kiittää Jumalaa sekä lapsestaan, että niistä hoidoista joiden avulla lapsi on saatu. Kun joku hätään joutunut saa avun, hän kiittää varmasti sekä auttajiaan, että Jumalaa, joka kuuli hänen rukouksensa ja lähetti auttajat paikalle.

Meidän tulee nähdä kaikki Jumalan työt ja tuoda niistä kaikista hänelle kiitos.

Paljonko uskoa tarvitaan?

Muistan yläasteen uskonnontunneilta kertomuksen uskonpuhdistaja Martti Lutherin nuoruudesta, joka avaa uskonpuhdistuksen taustoja, sekä Lutherin ymmärrystä siitä, miten me olemme pelastuneet yksin uskosta.

Kun Martti Luther oli vielä nuori munkkikokelas, hän herätti opettajiensa huomion lahjakkuutensa lisäksi myös jatkuvalla ripittäytymisellä, sekä kaikkilla mittapuilla tarpeettoman tiukalla askeesin harjoituksellaan. Kirkko opetti, että kunnon kristityn tulisi ripittäytyä kerran viikossa, mutta Martti Lutherin piti päästä ripille useita kertoja päivässä. Kun muut tunnustivat nopeasti muutaman näkyvimmän syntinsä, luetteli Luther jokaisen pienimmänkin väärän ajatuksen heräämisestään lähtien. Kun rippi-isät antoivat ripittäytyville katumusharjoituksia, Lutherilla oli tapana pyytää niitä lisää. Kun paaston aikaan piti välttää tiettyjä ruokia, näännytti Luther itseään pelkällä vedellä.

Lopulta Luther löysi Roomalaiskirjeestä Paavalin sanat, että vanhurskas on elävä uskosta. Tämän ymmärrettyään Luther myös vapautui sakramenttien pakonomaisesta suorittamisesta ja Luther rakensi tälle perustukselle Katolisen kirkon uudistusta vaatineet teesinsä, joista reformaation katsotaan lähteneen liikkeelle.

Lutherin huomiota herättävän innokkuuden taustalla oli hänen nuoruutensa käsitys evankeliumista. Lutherin aikaseimpi ymmärrys oli, että ihmisen synti erottaa hänet Jumalasta ja että kirkko tarjoaa Kristuksen kautta anteeksiannon, joka vastaanotetaan pyhien sakramenttien kautta (joista rippi ja ehtoollinen olivat tärkeimmät). Koska Lutherin ymmärrykseen kuului, että synnit saa anteeksi vain sakramenttien suorittamisella, eli hän jatkuvassa synnin ja kiusausten pelossa. Hän pelkäsi olla synti tunnollaan ilman rippiä ja ripin jälkeen hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen ja lankeavansa, joten hänen oli jatkuvasti käytävä ripillä ja taisteltava kiusauksia vastaan mitä ankarimmalla askeesilla.

Löydettyään Paavalin opetuksen pelastavasta uskosta, Luther ymmärsi, ettei Jumala pelastakaan häntä siksi, että hän on suorittanut sakramentit syntiensä anteeksisaamiseksi, vaan koska hän uskoo Jeesuksen sovitustyön kautta saavansa syntinsä anteeksi. Sakramentit eivät enää näyttäytyneet Lutherille ihmisen tekoina, joiden suorittamisesta Jumala antaa meille meidän synnit anteeksi. Sen sijaan Luther näki sakramentit Jumalan tekoina, joiden kautta Jumala luo ja vahvistaa meissä sitä uskoa, joka tekee meidät vanhurskaiksi. Ihminen joka osallistuu sakramenttiin osoittaa osallistumisellaan uskoaan, jota Jumala sitten sakramentin välityksellä vahvistaa. Protestantit ovat jälkeenpäin saaneet riidan aikaseksi siitä, miten sakramentit tulisi tarkaanottaen ymmärtää, mutta ymmärrys siitä, ettei niiden suorittaminen itsessään tuo pelastusta on yhteistä meille kaikille.

Niin vapauttavaa, kuin tämä Lutherin oivallus olikin, emme me uskonpuhdistuksen lapset ole kuitenkaan immuuneja "uskon suorittamiselle" tai kiusauksille epäillä kelpaammeko Jumalalle. Meidän kiusauksemme ovat vain eri näköisiä.

Koska me uskomme pelastuvamme yksin uskosta, vaivaa monia uskovia epäilys oman uskon riittävyydestä. Moni uskova on kokenut ennen uskoontuloaan oman Jaakobin paininsa Jumalan kanssa: halua uskoa Jumalaan yhdistettynä epäilyyn siitä, voiko Jumalaan uskoa ja luottaa. Tällaiset epäilyt monesti päättyvät uskoontulon yhteydessä ja monille tuo epäilyjen loppuminen on merkki uskoontulosta. Todistuspuheenvuoroissa toistuu usein, miten uskoontultuaan ihminen on kokenut suunnattoman rauhan ja kaikki epäilyt ovat haihtuneet. Niinpä ei olekaan yllättävää, että jos vastaavia epäilyjä ilmaantuu uskovan elämään myöhemmin, hän voi samalla alkaa epäilemään myös omaa uskoaan ja pelastustaan.

Epäluottamusta ja epäilyjä vältellessään uskova voi ajautua samanlaiseen tilanteeseen, kuin Martti Luther kiusatessaan itseään ylettömällä sakramenttien suorittamisella. Me alamme suhtautua epäilyihin ja vaikeisiin kysymyksiin niin kuin ne olisivat meidän ja meidän pelastuksemme välissä. Ikään kuin vain sellainen ihminen, joka uskoo ilman epäilyjä tai epävarmuuksia, kelpaisi Jumalalle. Näin uskomme keskiöön ei nousekaan luottamus Jeesuksen ristintyön riittävyyteen, vaan keskitymme oman uskomme riittävyyteen. Mutta samoin, kuin Lutherin pakonomainen sakramenttien nuhteeton suorittaminen ei ollut "tervettä" oppia, ei myöskään uskon varmuuden ylikorostaminen ole "tervettä", vaan lähentelee pelagiolaista harhaoppia, jossa ihminen omalla uskollaan pelastaa itsensä.

Evankeliumin ydin on, että Jeesuksen ristinkuolema sovittaa meidän syntimme. Usko on se "väline" jonka kautta tuo sovitus vastaanotetaan, mutta pelastustyö on yksin Jeesuksen työ. Meidän ei tarvitse pelätä, että meidän uskomme tarvitsisi lisätä jotain Jeesuksen sovitustyöhön, meidän tarvitsee vain ottaa se uskossa vastaan.

Mutta koska joku edelleen kysyy, kuinka paljon uskoa vaaditaan pelastuksen vastaanottamiseksi, vastaan sillä mitä Jeesus vastasi, kun hänen opetuslapsensa pyysivät häneltä vahvempaa uskoa.

Luuk 17:5-6 "Jos teillä olisi uskoa sinapin siemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle, 'Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä."

Miksi Jeesus käyttää sinapin siementä uskon määrän vertauskuvana? Lyhyt vastaus: koska se oli pienin asia, mitä kukaan Jeesuksen aikalainen olisi osannut kysyä mitattavaksi. Jos katsot monista Raamatuista löytyvää lisäosaa "Raamatun mitat ja painot", huomaat että kaikki vetomitat ovat erilaisten viljojen, jauhojen tai nesteiden mittaamiseen. Sinappi oli viljelykasveista se, jolla oli kaikkein pienimmät hyödynnettävät siemenet. Eli jos mittasit minkä tahansa aineen määrää, ei koko kulttuurissa ollut ymmärrystä, että sinapin siementä pienempää määrää tarvitsisi mitata mihinkään. Jeesuksen viesti on siis selvä: niin pieni määrä uskoa, ettet osaa mitata pienempää, riittää!

Näin on myös sen uskon kanssa, jolla me voimme vastaanottaa Jeesuksen sovitystyön. "Pieninkin" kuviteltavissa oleva määrä uskoa riittää, koska meitä ei pelasta meidän uskomme, vaan meidän uskomme kohde: Jeesuksen sovitustyö. Niinpä ei tarvitse hämmästyä, kun profeetta Joel kirjoittaa: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Joel 3:5 & Room 10:13). Jos usko on, kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, luottamusta Jeesukseen ja toimimista sen luottamuksen mukaan, ja jos pieninkin usko riittää tuon pelastuksen vastaanottamiseen, niin eikö Jumala voi pelastaa jokaisen, jolla on uskoa huutaa avuksi Herran Jeesuksen nimeä?

Usko on luottamusta

Muistan lapsena, varmaankin kesäleirillä kuulleeni tarinan nuorallakävelijä Charles Blondinista. Blondin oli yksi 1800-luvun kuuluisimpia nuorallakävelijöitä uudella mantereella, ja ensimmäinen ihminen, joka käveli nuoraa pitkin Niagaran putouksien yli. Tarina sijoittuu Blondinin ensimmäiseen Niagaran putousten ylitykseen.

"Charles Blondin oli kiertävä nuorallakävelijä ja hän oli kiertueellaan Niagaran putousten ympäristössä mainostanut, että hän tulisi seuraavana kesänä, 30.6.1859, ylittämään Niagaran putoukset ja kävelemään nuoralla Kanadasta USA:han. Niinpä sana hänen yrityksestään oli kiirinyt laajalle ja paljon kansaa molemmilta puolilta putouksia oli saapunut katsomaan hänen yritystään. Puolilta päivin Blondin lähti ylittämään putousta Kanadan puolelta nuoraa pitkin, joka oli viritetty noin 50m korkeuteen putousten alajuoksulla. Nuoran pituus oli noin 340m ja Blondinilta kesti noin varttitunti taittaa matka putouksen yli ja lopulta hän saapui USA:n puolella yleisön hurratessa.
 

Astuttuaan alas köydeltä, Blondin puhutteli hurraavaa yleisöä: 'Kuka teistä uskoo minuun?'. Tähän yleisö vastasi yhdestä suusta: 'Me uskomme sinuun!' Sitten Blondin esittää jatkokysymyksen: 'Kuka teistä on se mies, joka tulee ja palaa minun kanssani takaisin toiselle puolelle?'. Nyt yleisö oli aivan hiljaa. Lopulta nuori poika saapuu paikalle ja vastaa: 'Minä uskon sinuun.' Sitten Blondin otti pojan reppuselkäänsä ja yleisön kauhuksi lähti kävelemään poika selässään takaisin. Tällä kertaa matka kesti puoli tuntia ja lopulta Blondin pääsi kantamuksineen takaisin Kanadan puolelle, josta oli lähtenytkin. Kun pojalta kysyttiin, miten hän uskalsi luottaa Blondiniin niin paljon, että hän uskalsi lähteä hänen selässään ylittämään putousta, hän vastasi: 'Tietenkin luotan häneen, onhan hän minun isäni!'"


Tämä kertomus on todennäköisesti legenda, joskaan ei mitenkään Charles Blondinin kykyjä liioitteleva. Tuon ensimmäisen ylityksensä jälkeen hän järjesti lukuisia lisänäytöksiä, lisäten aina hurjempia elementtejä ylityksiinsä. Eräällä ylityskerralla hän pysähtyi putouksen puoleen väliin, istui alas, valmisti munakkaan ja söi sen ennen kuin jatkoi matkaansa. Eräällä ylityksellään Blondin kantoi reppuselässä managerinsa putouksen yli.

Charles Blondin kantaa managerinsa Harry Colcordin reppuselässä Niagaran yli.

Tätä kertomusta ei kuitenkaan kerrottu meille lapsille siksi, että se oli jännittävä tositarina, vaan siksi, että sen kertoja halusi opettaa meille mitä usko Jumalaan merkitsee. Kun me puhumme uskosta, me herkästi kohtelemme sitä kuin se olisi vain eräänlainen "tietämisen" heikompi muoto. Tietoteoreetikot sanovat "tiedon" olevan "hyvin perusteltu, tosi uskomus", joten me herkästi ajaudumme ajattelemaan, että usko on vain "uskomus" mutta ei välttämättä "hyvin perusteltu" tai "tosi". Samoin me joskus erehdymme ajattelemaan, että riittää kun "tietää" uskon asioista ja ajattelemme, ettei niiden tarvitse näkyä elämässä mitenkään. Sitten me ihmettelemme kun Raamattu puhuu niin ristiriitaisesti uskosta ja teoista, että miten usko ilman tekoja voi olla kuollut (Jaak 2:14)? Eihän "tietämiseen" mitään tekoja tarvita.

Kun Uusi Testamentti puhuu uskosta, se ei puhu siitä kuitenkaan pelkästään "tietämisenä", vaan se puhuu siitä samalla tavalla, kuin muistelemani legenda Blondinista. Kaikki yleisössä "tiesivät", että Blondin kykenee ylittämään putouksen: he olivat juuri nähneet hänen tekevän niin. Mutta vain yksi yleisössä todella uskoi, että Blondin kykenisi kantamaan myös hänet mukanaan toiselle puolelle. Hebrealaiskirjeen 11 luku kuvaa uskoa sanoin: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Usko on siis luottamusta: ripustautumista toivoon, ojentautumista, eli toimimista sen mukaan, mikä ei vielä näe.

Tällaista luottavaa uskoa on myös se usko Jeesukseen, joka meidät pelastaa. Kun me kuulemme evankeliumin Jeesuksen sovitustyöstä, se herättää meissä toivon syntien anteeksisaamisesta ja ikuisesta elämästä Jumalaan yhteydessä. Kun me sitten ojentaudumme tuon toivoa herättävän lupauksen mukaan, jonka kohdetta ja päämäärää emme vielä näe, ja alamme toimimaan sen mukaan, niin Jumala lukee tuon uskon meille vanhurskaudeksi ja niin me saamme tulla eläviksi uskosta (Gal 3:6).

Usko on luottamusta. Usko on toivon mukaisesti toimimista. Usko Jumalaan on toimimista, kuin Jumala olisi olemassa.

(edit: 3.11.2019: lisätty kuva)